Keskinen Pohjois-Suomi on soiden ja metsien maa...
Pohjoinen luonto: aluejakoja
ja luonnonmaantiedettä
Valitse haluamasi osa tästä (siniset):
|
Yleistä |
Yleistä
Suomi on pääosin boreaalista (pohjoista) metsävyöhykettä, taigaa.
Suomi on metsien maa: Meillä on metsiä noin 4,5 ha asukasta kohti. Koko Euroopassa Venäjää lukuunottamatta on metsiä vain n. 0.4 ha asukasta kohti.
Suomen metsien puustosta hakataan vuosittain noin 80 milj. m3. Se puumäärä yltää metrin korkuiseksi ja metrin leveäksi pinoksi kasattuna noin kaksi kertaa maapallon ympäri. Lisää: Metsien hyväksikäyttö!
Boreaalinen vyöhyke (taiga) kiertää pohjoisella pallonpuoliskolla ympäri maapallon. Skandinaviassa se ulottuu hyvin kauas pohjoiseen - leveysasteille, jossa muualla on pääosin arktista tundraa tai jääkausi (kuten esim. Grönlannissa). Boreaalisen vyöhykkeen pohjoisreunalla on heinäkuun keskilämpötila noin +10°C (kts. kartta yllä!). Pysyvän ikiroudan (aidon arktisen alueen) eteläraja seurailee suunnilleen -1°C vuosi-isotermiä.
Suomi on pohjois-eteläsuunnassa pitkä maa, mutta silti se on lähes kokonaan taigaa eli pohjoista havumetsävyöhykettä (boreaalista vyöhykettä). Lisää: boreaalinen vyöhyke (taiga)!Lisää: boreaalinen vyöhyke (taiga)! ja pohjoiset metsä- ja hiilivarat!
Tunturipaljakat (= alpiininen/oroarktinen) voidaan nähdä vaihettumisvyöhykkeinä aidon arktisen ja boreaalisen vyöhykkeen välillä, mutta aitoja arktisen luonnon kasvillisuuden piirteitä ei Fennoskandian paljakoilla ole. Eikä Skandinaviassa ole - useimpien tutkijoiden mukaan - sen pohjoisimmissa osissakaan aitoa arktisen alueen tundrakasvillisuutta, eikä ikiroutaakaan, paitsi palsoissa. Pieni alue pohjoisimmassa Norjassa, Varangin niemimaalla muistuttaa kyllä suuresti arktista tundraa (kts. esim. tätä kuvaa!). Siellä on paikoin ns. metsätundraa eli hemiarktista kasvillisuutta. Boreaalisen vyöhykkeen kylmissä vuoristoissa tavataan ns. oroarktista kasvillisuutta, joka muistuttaa monin tavoin arktisen alueen tundrakasvillisuutta (kts. paljakka!). - Arktiseksi alueeksi voidaan tietysti nimetä ne alueet, jotka ovat pohjoisen napapiirin pohjoispuolella, mutta luonnonmukainen tällainen määritelmä ei ole. Lisää: arktinen tundra! - Koko taigavyöhykettä on joskus kutsuttu subarktiseksi vyöhykkeeksi; vyöhykkeeksi arktisen ja ja lauhkean vyhykkeen lehtimetsäalueen välissä.
Paljakan ja havumetsien välissä on monin paikoin Lapissakin - varsinkin Länsi-Lapissa - nähtävissä myös ns. tunturikoivuvyöhyke (subalpiininen vyöhyke), joka voidaan lukea joko havumetsäalueeseen tai alpiiniseen/oroarktiseen alueeseen - tai pitää niiden välisenä vaihettumisalueena. Mantereisia tunturikoivikoita esiintyy Suomen Lapissa aina noin 300-600 metrin korkeuteen saakka, jossa metsänraja sijaitsee. Meillä Suomessa mänty kipuaa yleensä kuusta pohjoisemmaksi, mutta jo Kuolan niemimaalla kuusi nousee metsänrajan tuntumaan saakka (kts. kuva!)
Havumetsät (mänty, kuusi; kts. 'Metsät'!) ja märät suot leimaavat boreaalista vyöhykettä (kts. 'Suot'!). Metsien osuus on meillä n. 70% ja soita lienee enää vain n. 30% koko maa-alasta. Vyöhykkeen pohjoisosissa on monin paikoin myös metsätöntä, tundraa muistuttavaa tunturipaljakkaa (kts. 'Tunturit'!).
Luonnonmaantieteelliset vyöhykerajat (esim. boreaalinen vyöhyke tai sen alavyöhykkeet: metsä- ja suokasvillisuusvyöhykkeet) heijastuvat tietysti myös lukuisten eläinten esiintymisrajoihin. Tämä on luonnollista, sillä eläinten toimeentulo on monin tavoin sidoksissa kesvipeitteeseen ja sen tuottoon joko suoraan tai ainakin välillisesti (esim. monet hyönteiset, jotka syövät vai tiettyjä kasvilajeja, monet linnut, jotka syövät vain tiettyjä hyönteisiä jne.). Varsin tärkeä raja sekä metsäkasveille että -eläimille on tietysti pohjoinen metsänraja. Se on koko metsäluonnon sietokyvyn raja!
Myös eräiden lajien sisäinen vaihtelu noudattelee luonnonrajoja (esim. oravan värimuodot Pohjois- ja Etelä-Suomen välillä, tai tukkimiehentäin elämänkierto, joka on Pohjois-Suomessa vähintään kolme vuotta, Etelä-Suomessa vain yleensä kaksi vuotta). Maantieteellisen muuntelun tulkinta on kuitenkin joskus hankalaa: ovatko pohjoisen ja etelän erojen syynä perinnölliset ominaisuudet vaiko kasvuympäristön aiheuttamat fenotyyppiset muutokset.
Viileää ja karua... |
Suomen - varsinkin Pohjois-Suomen - ilmasto on viileäkesäinen ja pitkätalvinen, ns. lumimetsäilmasto. Vuoden keskilämpötilat ja kesän tehoisan lämpötilan summat jäävät pohjoisessa aika alhaisiksi (vrt. kuukausikeskilämpötilat ja tehoisa lämpötila!). Lumimetsäilmasto = kylmimmän kuukauden keskilämpötila alle -3°C, lämpimin kuukausi yli +10°C. Näihin puitteisiin Suomi hyvin sopii! Sään vaihtelut ovat pohjoisessa aika arvaamattomia (riskejä aiheuttavat mm. kevättalven vaihtelevat säät/lumi, kevään takatalvet ja kesän hallat). Pohjois-Suomen kallio- ja maaperä ovat pääosin varsin vähäravinteisia, mikä rajoittaa osaltaan luonnon monimuotoisuutta (vrt. kallio- ja maaperä!). Koko kasvukauden jatkuva valoisuus, jolloin yö/päivä -vaihtelu katoaa lähes kokonaan, leimaa erityisesti pohjoisinta Suomea (vrt. valorytmi!). |
Ylempi kuva: talvinen metsä (Oulu).
Alempi kuva: Kilpisjärven syksystä: ensilumi on jo satanut, mutta järvi on vielä osittain sula.
Etualan tunturikoivut ovat lehdettömiä. Kaamos (= pimeä vuodeaika) lähestyy...
Ylläolevissa kartoissa on tiettyjä eroja (erityisesti vyöhykkeiden nimissä). Euroopan kasvillisuusvyöhyke-kartassa (vas. yllä) ei pohjoista havumetsävyöhykettä ole ollenkaan jaoiteltu. Pohjoismaiden luonnonmaantieteellistä aluejakoa esittävässä kartassa (oik. yllä) samoin kuin Pohjoismaiden kasvillisusvyöhykkeitä esittävässä kartassa (yllä alin) on pohjoinen havumetsävyöhyke jaettu kolmeen alavyöhykkeeseen: pohjoisboreaalinen, keskiboreaalinen ja eteläboreaalinen (kts. myös: metsäkasvill.vyöhykkeet!).
Boreaalinen havumetsävyöhyke on siis meillä leveä, Norjassa kapea (siellä se nousee kuitenkin pitkin rannikkoa kauas pohjoiseen). Ruotsissa se on myös aika kapea (maasto kohoaa aika jyrkästi ns. limes norrlandikuksen kohdalla ja lännessä Skandien tunturialueella).
Kartoissa on nähtävissä myös Keski-Euroopan pyökkimetsäalue eli lauhkea lehtimetsävyöhyke (= nemoraalinen vyöhyke/temperate vyöhyke), joka ulottuu pohjoisen suunnassa mm. Skooneen ja Tanskaan. Tämän vyöhykkeen pohjoispuolella sijaitsee lehtimetsäalueen ja havumetsäalueen välinen vaihettumisvyöhyke eli hemiboreaalinen vyöhyke (= boreonemoraaalinen nimitystä käytetty Flora nordicassa). Se ulottuu Suomen lounaisimpiin osiin saakka (ns. tammivyöhyke). Hemiborealisessa vyöhykkeessäkin on vielä paljon havumetsiä, mutta myös tervaleppämetsiä ja jalojen lehtipuiden metsiä (jopa pyökkimetsiä alueen eteläosissa). Öölannin ja Gotlannin kalkkimailla kuivaa ja matalaa alvarikasvillisuutta (muistuttaa lajistoltaan aroilmaston kasvillisuutta).
Pohjoinen havumetsävyöhyke kiertää pohjoisessa lähes ympäri koko maapallon. Samoin tekee arktinen kasvillisuusalue, tundravyöhyke. Lukuisilla näiden vyöhykkeiden eliölajeilla on laaja, ympäri pohjoisen kalotin kiertävä esiintymisalue (= sirkumpolaarinen), koska tundralla ovat ekologiset olosuhteet laajoilla alueilla samankaltaisia.
Sama asetelma koskee myös pohjoisia havumetsiä, joita usein kutsutaan yhteisnimellä taiga. (voidaan esim. puhua arktis-sirkumpolaarisista tai boreal-sirkumpolaarisista lajeista). Eteläisemmät biovyöhykkeet eivät kierrä ympäri maapallon.
Lapissa on erotettavissa erillisten tunturipaljakkalaikkujen (vrt. paljakka!) lisäksi eri puulajien leimaavat vyöhykkeet: pohjoisinna tunturikoivuvyöhyke (ns. subalpiininen vyöhyke), sen ala- ja eteläpuolella mäntymetsien alue, ja vielä etelämpänä alkaa kuusi- ja mäntymetsien alue (katso alempa olevia karttoja ja karttaa Lapin kasvill. vyöhykkeistä!).
Laaja Pohjois-Suomikin on luontonsa puolesta moni-ilmeistä! Pohjois-Suomessa on useita kasvillisuusalueita sekä etelä-pohjoissuunnassa että myös korkeussuunnassa (boreaalisista havumetsistä tunturikoivikkoihin ja lähes tundraan saakka). Soiden moni-ilmeisyys on silmiinpistävä: on laaja ravinteisuuden mukainen kirjo, on monen tyyppisiä aapasoita, on palsasoita... |
Suopursu kukkii...
Maastamme on aikojen saatossa laadittu useita
luonnonmaantieteellisiäeliömaantieteellisiä aluejakoja.
Ylläoleva jako nojautuu aika paljon Suomen metsäkasvillisuuden aluejakoon,
mutta on joiltakin osin yksityiskohtaisempi
ja ottaa osin huomioon myös mm. ihmisen vaikutuksia luontoon.
Floristinen aluejako nojautuu kasvilajien levinneisyysalueisiin,
tässä tammen yleisestä levinneisyydestä
ja päätyen pohjoisessa yleiseen tunturikasvien levinneisyysalueeseen.
-----
Metsähallituksessa on laadittu ehdotus kaikki Suomen ympäristöt käsittäväksi kartta- ja ilmakuvatietoihin pohjautuvaksi biotooppiluokitukseksi. (Seppo Tuominen, Heikki Eeronheimo & Heikki Toivonen (toim.), 2001: Yleispiirteinen biotooppiluokitus. - Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja B:57, PDF-julkaisu).
Luokituksessa on kymmenen pääluokkaa: A) Meribiotoopit, B) Merenrantabiotoopit, C) Sisävesien biotoopit, D) Sulkeutuneet metsäbiotoopit, E) Harvapuustoiset kangas-, kallio- ja kivikkobiotoopit, F) Avoimet ja harvapuustoiset kosteikkobiotoopit, G) Avoimet kangasbiotoopit, H Avoimet kallio- ja kivikkobiotoopit, I) Viljelysmaiden biotoopit sekä J) Rakennetun ympäristön biotoopit. (Sulkeutuneisiin metsäbiotooppeihin luetaan kaikki puuston latvuspeittävyydeltään vähintään 30% olevat alueet - myös suot. Harvapuustoisiksi biotoopeiksi erotetaan puuston latvuspeittävyydeltään vähintään 10% mutt alle 30% olevat alueet.