Katriina Koponen, "Dôjinshit ja tekijänoikeuskysymykset"

Tekijä: Katriina Koponen.
Artikkelin nimi: Dôjinshit ja tekijänoikeuskysymykset.
Julkaisu: Harukaze – Kirjoituksia Japanin kulttuurista.
Numero: 7.
Julkaisupäivämäärä: 21.5.2012.
Julkaisija: Japani-opinnot, Oulun yliopisto, Oulu.
ISSN: 1458-2899.
URL: http://www.oulu.fi/hutk/japani/Harukaze/Koponen_2012.html
Asiasanat: dôjinshi, fanifiktio, ihailijat, sarjakuvat, tekijänoikeus, tekijänoikeuslaki.

Japanilaiseen sarjakuvakauppaan astuessa saattaa yllättyä erikoisesta tarjonnasta. Ensimmäinen kerros on ääriään myöten täynnä pokkareita suosituista sarjakuvista, ja seuraavaan kerrokseen noustessa eteen tulee näiden sarjojen fanien kirjoittamia ja piirtämiä omakustannesarjakuvia, joissa seikkailevat samat hahmot. Lisensoitujen sarjakuvien ja fanitekoisten tuotteiden myynti samassa kaupassa nostaa huulille ilmiselvän kysymyksen tekijänoikeuslaista. Kyseessä on kuitenkin Japanille ainutlaatuinen dôjinshi-ilmiö, jossa näkyy selvimmin japanilaisten fanien ja tekijöiden omalaatuinen suhde.

Comiket, dôjinshin luvattu maa

Kahdesti vuodessa Tokiossa järjestetään kolmipäiväinen tapahtuma Comic Market eli Comiket. Tällöin valtava rakennus täyttyy ääriään myöten, kun yli 35 000 harrastelijapiirtäjää kokoontuu myymään itsetehtyjä sarjakuvia, ja vierailijamäärä voi tavoittaa puoli miljoonaa. Tapahtuma on kokoluokassaan ainutlaatuinen japanilaisessa fanikulttuurissa.

Kuva 1: Kuvanmukainen väenpaljous löytyy jokaisesta kahdeksasta Comiketin hallista. Kuva: Kobak

Pöydille kasatut sarjakuvat, joita japanilaiset kutsuvat dôjinsheiksi, ovat usein ensiluokkaista jälkeä ja teknisesti valmiit kaupan hyllylle. Piirtäjät painattavat omakustanteensa painotaloissa hyvälaatuisen jäljen saavuttamiseksi. Sisältö näissä sarjakuvissa voi olla monenlaista: osa tekijöistä julkaisee täysin originaaleja tarinoita omilla hahmoillaan varustettuna, mutta suurimmaksi osaksi dôjinshi-liiketoiminta pyörii fani-dôjinshien ympärillä, joissa piirtäjien rakastamat hahmot heidän suosikkisarjoistaan seikkailevat monenlaisissa tilanteissa. Niin huumori kuin draama ovat edustettuina, mutta tilaisuutta käytetään hyväksi myös esittelemällä hahmoja tilanteissa, joita ei alkuperäisteoksesta löydy. Tähän kategoriaan kuuluvat niin tyttöjen suosimat yaoi-sarjakuvat, joissa kuvataan mieshahmojen välisiä homoeroottisia suhteita, ja miehille suunnatut pornosarjakuvat. Hintaa teoksilla voi sivumäärästä riippuen olla monenlaista, sillä jokainen hinnoittelee itse tuotteensa, mutta noin 30-sivuinen fani-dôjinshi irtoaa yleensä 300—500 yenin hintaan (3—5 euroa). Koska piirtäjät painattavat dôjinsheja rajallisen määrän, suosittujen tekijöiden omakustanteet voivat myöhemmin netissä myydä kymmenkertaiseen hintaan.

Koska kyseessä on tämän suuruusluokan tapahtuma, se on ymmärrettävästi myös sarjojen julkaisijoiden ja tekijänoikeuksien haltijoiden tiedossa. Tapahtuma on kuitenkin järjestetty vuodesta 1975 saakka eikä osoita hiipumisen merkkejä. Kaiken lisäksi Comiket on vain jäävuoren huippu, sillä pienempimuotoisia dôjinshi-myyntitapahtumia järjestetään jatkuvasti eri puolilla Japania. Olisi absurdia kuvitella vastaavaa toimintaa länsimaissa, missä tekijänoikeusrikkeisiin suhtaudutaan hyvin ankarasti. Eroa ei selitä edes lakipykälien erot, sillä Japanin tekijänoikeuslaki ei merkittävästi eroa länsimaisista vastineistaan. Miksi julkaisijat yhä sallivat näin selvästi tekijänoikeuslain vastaisen myyntitoiminnan tapahtuvan?

Japanilaisen fanikulttuurin sydämessä

Dôjinshi-kulttuuri on ensiluokkainen esimerkki japanilaisen ja länsimaalaisen fanitoiminnan eroista. Länsimaissa viralliset tahot pitävät mustasukkaisesti kiinni tekijänoikeuksistaan, ja varsinainen fanitoiminta näkyy lähinnä Internetissä julkaistuina fanipiirroksina, -tarinoina ja keskusteluna. Ajatus oman fanituotannon avoimemmasta esittelystä tulisi harvalle mieleenkään, sillä pelko tekijänoikeuslakien rikkomisesta ja niistä seuraavista sanktioista on iskostunut varsin hyvin takaraivoomme.

Japanissa tilanne on toisin. Länsimaihin on viime vuosikymmenenä koetun manga- ja animebuumin myötä valunut myös tieto Japanin otaku-kulttuurista. Otaku on henkilö, jolla on tietty pakkomielteinen kiinnostuksen kohde, johon tämä käyttää merkittävän osan ajastaan ja rahastaan. Nimenomaan sarjakuvista ja animaatioista kiinnostuneet manga- ja anime-otakut ovat länsimaissa tunnetuimmat ja usein synonyymi sanalle, mutta otakuna oleminen voi kohdistua melkein mihin tahansa: on ase-otakuja, kokkaus-otakuja ja musiikki-otakuja. Länsimaissa lähin tunnettu vastine lienee ”trekkies”-nimellä tunnetut intohimoiset Star Trek -fanit. Otaku-kauppa on Japanissa valtava bisnes: Nomura Research Instituten vuonna 2004 tekemän tutkimuksen mukaan Japanin otaku-populaatio on kutakuinkin 2.85 miljoonaa, ja nämä käyttävät harrastukseensa vuosittain jopa 290 biljoonaa yeniä. Tutkimuksessa otettiin huomioon vain viisi merkittävintä otaku-kulutuskohdetta, eli sarjakuvat, animaatiot, idolit, pelit ja tietokoneet. Jo näiden numeroiden perusteella otaku-ilmiön tärkeys lisenssien omistajille on selvä.

Koska otakujen omistautuminen kiinnostuksen kohteelleen on tärkeä rahantulonlähde, sarjojen julkaisijat ovat ymmärtäneet fanitoiminnan tärkeyden otaku-kulttuurin ja siihen kuuluvan intohimon ylläpitämisessä. Fanit ruokkivat tuotoksillaan toistensa kiinnostusta sarjoihin, motiivinaan vain rakkaus hahmoihin; yleinen romantisoitu ajatus dôjinsheista kuuluukin, että omakustanteiden myymisessä ei ole kyse rahasta, vaan rakkaudesta. Julkaisijat näkevät saavansa näin epäsuorasti merkittävää rahallista hyötyä dôjinshi-kulttuurista: vaikka sarjan fani käyttäisi 10 000 yeniä dôjinsheihin, tämä fanitoiminta pitää yllä fanien suhdetta hahmoihin ja näin tukee myös sitä, että tämä haluaa ostaa virallisia sarjakuvia tai 8 000 yenin virallisen figuurin suosikkihahmostaan. Mahdollinen tekijänoikeusrikkomus on tässä kaavassa toissijainen. On myös huomioitava, että ilmiö ei tuo yksittäisille dôjinshi-piirtäjille merkittävästi tuloja. Vaikka suosituimmat piirtäjät voivat myydä omakustanteitaan Comiketissä monta kymmentä tuhatta kappaletta päivässä, nämä menestyjät ovat erikoistapauksia, ja suurin osa saa juuri ja juuri kulut katetuksi – jos sitäkään. Lisensoiduilla hahmoilla ansaitsemisen pelätään myös mahdollisesti suututtavan hahmon omistavat viralliset tahot, joten myyntihinnat pyritään pitämään tarpeeksi alhaisina.

Comiketin kaltaisista tapahtumista on myös hyötyä julkaisijoille. Monet tapahtumaan osallistuvat piirtäjät ovat taidoissaan ammattilaistasoa, ja suosituilla piirtäjillä on jo oma fanikantansa tukemassa heidän toimintaansa. Mangakustantamot käyttävätkin tilaisuutta hyväkseen löytääkseen uusia tähtiä, ja taidokkaat harrastelijapiirtäjät voivat tätä kautta päästä ammattilaisiksi. Näin uransa ovat aloittaneet muun muassa länsimaissakin tunnetut CLAMP-piirtäjänelikko ja Takahashi Rumiko. Dôjinshi-ilmiön merkittävä sivupiirre on tämä tapa, jolla se hämärtää virallisten sarjakuvien ja dôjinshien piirtäjien välistä rajaa. Koska moni ammattilaispiirtäjä on aloittanut työnsä dôjinshin parissa, toiminta on yhä usealla niin lähellä sydäntä, että he jatkavat omakustanteiden julkaisemista ammattityönsä ohessa. Osa jopa leikittelee virallisella sarjallaan, kuten suositun Gravitation-poikarakkausmangan piirtäjä Murakami Maki: vapaa-ajallaan tämä julkaisi kovan luokan porno-dôjinsheja sarjansa hahmoista.

Näin siis yleensä. Tosielämässä ei satunnaisilta konflikteilta voi kuitenkaan välttyä.

Kun haastemies koputtaa

Julkaisijoiden punnitessa dôjinshien hyödyt ja haitat vaaka kallistuu yleisesti hyödyn puolelle. Kaikesta huolimatta dôjinshien kohdalla on kyseessä tekijänoikeusrikoksesta, joten ilmiöön on reagoitu ajan saatossa eri tavoin. Ensimmäinen merkittävä dôjinshin vastainen reaktio nähtiin 1991, kun poliisit takavarikoivat Tokion Shinjukussa toimivilta kauppiailta tuhansia dôjinsheja ja pidättivät useita kaupanomistajia. Tämä varhainen vastareaktio on kuitenkin jäänyt ainutlaatuiseksi, sillä ratsian jälkeen poliisit eivät ole enää puuttuneet dôjinsheihin.

Julkaisijoiden väliintulot eivät myöskään ole ennenkuulumattomia. 1999 peliyhtiö Nintendo haastoi oikeuteen piirtäjän, joka julkaisi eroottisen dôjinshin Pokemonista. Tapaus herätti tällöin keskustelua dôjinsheista ja tekijänoikeuksista, mutta julkisessa keskustelussa yleisin esitetty kanta oli, että dôjinshit tulisi jättää huomiotta, sillä ne tehdään yksittäisiin tapahtumiin myytäviksi eikä suuremmille markkinoille. Toinen julkaisijan väliintulo tapahtui 2007, kun Doraemon-mangan tekijän nimissä annettiin virallinen varoitus piirtäjälle, joka julkaisi kuvittelemansa päätöksen keskeneräiseksi jääneelle sarjalle. Tällöin ongelmana ei kuitenkaan ollut omakustanteen varsinainen tekijänoikeusrikkomus, vaan tapa, jolla piirrosjälki oli erehdyttävästi virallisen julkaisun näköistä. Monet lukijat erehtyivät luulemaan dôjinshia viralliseksi tuotokseksi. Tässä tapauksessa dôjinshi-piirtäjä lopetti sarjakuvan myymisen ja lähetti omatoimisesti kustantamolle rahallista kompensaatiota myydyistä kappaleista. Kustantamo ilmaisi tällöin, etteivät he tästä erityistapauksesta huolimatta olleet huolestuneita dôjinshi-kulttuurista.

Vasemmalla esimerkki ongelmia tuoneen Doraemon-dôjinshin taiteesta, oikealla ote virallisesta sarjasta.

Nämä muutamat konfliktit on hyvin uutisoitu siksi, että ne ovat harvinaisia. Ne satunnaiset julkaisijat, jotka eivät dôjinshi-toimintaa syystä tai toisesta arvosta, ovat hyvin fanien tiedossa: muun muassa animaatiostudio Sunrise on ottanut käyttöön hyvin suojelevan asenteen Gundam-sarjaansa kohtaan ja saanut tämän myötä osakseen paljon kritiikkiä sarjan faneilta. Dôjinshi-kulttuuriin puuttuminen onkin mitä epäedullisinta lisenssinhaltijalle, sillä toiminta on iskostunut Japanissa niin tärkeäksi osaksi fanikulttuuria, että siihen puuttuminen hiertää merkittävästi julkaisijoiden ja fanien välejä. Toisaalta välinpitämättömän kannan omaksuminen dôjinsheja kohtaan on loogista myös siksi, että dôjinshi-kulttuuri on ajan myötä kasvanut niin laajaksi ilmiöksi, että siihen puuttuminen vaatisi epätavallisen kovia keinoja eivätkä onnistumisennusteet ole hyvät. Ajoittain on ehdotettu erilaisia toimia tekijänoikeusongelmien kiertämiseksi, kuten kompensaation maksamista lisenssinhaltijoille tietyn dôjinshi-kappalemäärän tultua myydyksi. Tämä on kuitenkin jäänyt vielä ajatusleikin asteelle.

Dôjinshi-kulttuuri on viime aikoina kohdannut uusia haasteita. Internetin käytön yleistyttyä monet dôjinshi-piirtäjät ovat päätyneet myymään tuotoksiaan myös Internetissä saavuttaen näin huomattavasti laajemman potentiaalisen lukijakunnan. Tämä on ongelmallinen kehitys, sillä aiemmin omakustanteet on ollut helppo sivuuttaa harmittomina sen nojalla, että ne tehdään vain yksittäisiin tapahtumiin myytäviksi. Toinen ajankohtainen uhka on Tyynenmeren kumppanuussopimus, johon liittymisestä Japani on käynyt neuvotteluja. Sopimuksen myötä kaikkien jäsenmaiden tekijänoikeuslait yhtenäistettäisiin, minkä lisäksi poliisi ja tuomioistuin voisivat ryhtyä toimiin dôjinshi-piirtäjiä vastaan ilman varsinaisen tekijänoikeuksien omistajan valitusta. Erityisesti kuuluisa mangapiirtäjä Akamatsu Ken on ryhtynyt äänekkäästi vastustamaan sopimusta, sillä hänen mukaansa se voisi tuhota dôjinshi-kulttuurin ja sitä myötä merkittävästi haitata mangateollisuutta. Neuvottelut ovat yhä artikkelin julkaisun aikaan käynnissä.

Dôjinshit maailmalla ja Suomessa

Dôjinshit eivät ole jääneet vain japanilaisten viihteeksi. Mangabuumin iskiessä länteen 2000-luvun alussa monet japanilaisen fanikulttuurin ilmiöt tulivat tutuiksi täälläkin päin – myös dôjinshit. Länsimaisissa animetapahtumissa kauppiaat ovat myös huomanneet dôjinshien suosion, ja näitä voi ostaa melkein poikkeuksetta tapahtumien myyntisaleista. Monet länsimaalaiset fanit ovat myös ilmiön innoittamina päätyneet julkaisemaan omia omakustannesarjakuviaan animetapahtumien taidekujilla, eli amatööripiirtäjien myyntialueilla.

Kuva 4: Omakustanteiden myyntiä suomalaisella taidekujalla 2009. Kuva: Timo Virtanen

Ei liene yllätys, että länsimaissa tekijänoikeuksien kanssa leikittelyyn ei suhtauduta samalla ymmärtäväisyydellä kuin Japanissa. Merkittävä ero on jo siinä, että Amerikassa yhtiöt omistavat sarjansa ja hahmonsa yksittäisten luojien sijasta. Esimerkiksi Marvelin supersankarisarjakuvien piirtäjät ja käsikirjoittajat vaihtuvat jatkuvasti siinä missä hahmot itsessään ovat yhtiön omaisuutta. Nämä vuosikymmeniä sitten luodut hahmot ovat yhä Marvelin raison d'etre, eikä fanituotoksia nähdä alkuperäisen teoksen kunnioittamisena vaan kilpailijana. Kärkkäin tekijänoikeuksiensa suojelija on ollut The Walt Disney Company, joka on saavuttanut mainetta puuttumalla ankarasti lisensoitujen hahmojensa laittomaan käyttöön. Oman sulkansa tähän hattuun toi Kingdom Hearts -niminen peli, jonka Disney julkaisi vuonna 2002 yhteistyössä japanilaisen Square Enix -pelifirman kanssa. Pelistä tuli valtava menestys ja sille syntyi luonnollisesti merkittävä faniyhteisö, joka julkaisi tavan mukaan myös dôjinsheja. Disneyn japanilainen sivukonttori puuttui kuitenkin asiaan, ja onnistui vaikutusvallallaan saamaan Kingdom Hearts -dôjinshit laittomiksi. Erikoista saavutusta varjostaa kuitenkin se, ettei ilmeisesti edes Disneyn kaltainen jättiyhtiö pysty säätelemään näin merkittävästi japanilaiseen fanitoimintaan kuuluvaa piirrettä: nopealla eBay-haulla löytää jo muutama sata pelin fani-dôjinshia.

Länsimaalaisten julkaisemat fani-dôjinshit saavat osakseen vaihtelevan vastaanoton aiheestaan riippuen. Länsimaalaiset sarjakuvajulkaisijat puuttuvat nopeasti sarjoihinsa perustuviin tuotoksiin, eikä näitä siksi ole merkittävästi tarjolla. Japanilaisiin sarjoihin pohjautuvat dôjinshit sen sijaan sivuutetaan helposti, kuten myös Japanista tuodut omakustanteet niiden alkuperäissarjasta riippumatta. Jälkimmäisten kohdalla lieventävänä asianhaarana nähdään japanilaisten fani-dôjinshien vaikea saatavuus länsimaissa, sillä vain tarkkaan valitut dôjinshit ovat länsimaalaisten saatavilla joko Internetissä tai animetapahtumissa, ja tällöinkin vain kappaleen tai kahden verran.

Entä sitten Suomessa? Dôjinshi-kysymykset ovat pikku hiljaa tulleet ajankohtaisiksi täälläkin päin. Suomalaiset animetapahtumat keräävät tuhansia kävijöitä, ja viime vuosien kuluessa myös dôjinshi-kauppiaat ovat löytäneet tiensä tapahtumiin. Nämä kauppiaat tuovat Japanista suosittujen sarjojen fani-dôjinsheja myyntiin tapahtumien myyntisaleihin virallisten tuotteiden keskelle. Tässä tilanteessa on syytä kiinnittää huomiota kesän 2010 Desuconin tapaukseen, jossa järjestäjät poistivat poliisivoimin figuureja, pinssejä ja vastaavia piraattioheistuotteita myyneen myyjän myyntisalista — mutta viereiseen dôjinshi-kauppiaaseen ei kiinnitetty mitään huomiota. Desucon on ilmaissut olevansa jyrkästi piratismin vastainen tapahtuma, joten tekijänoikeusrikkomuksiin pyritään reagoimaan; dôjinshi-kulttuuria ei tähän käsitteeseen vain yhdistetä.

Syynä on suomalainen tapa tulkita tekijänoikeuslakia. Lain mukaan tekijänoikeus suojaa teoksia, johon voi lukea kuuluvan esimerkiksi kirjat, kuva, tai vaikka sarjakuvaruutu. Sarjakuvahahmoa tai hahmodesigniä sen ei kuitenkaan nähdä varsinaisesti suojaavan. Tämän tulkinnan avulla Suomessa olisi tarpeeksi laillista piirtää merimiesnuttua pitävän ankan seikkailuja, kunhan Aku Ankan ruutuja tai kuvia ei suoraan kopioi. Tekijänoikeuksien kannalta asiaan ei siis voisi puuttua, vaikkakin mahdollisesti muiden lakien kyllä: esimerkiksi mikäli käytetään tavaramerkillä suojattua nimeä. Koskaan ei Suomessa kuitenkaan ole viety tällaisten fanituotosten julkaisemisesta ketään oikeuteen, joten varsinaisia ennakkotapauksia ei ole. Tuskin ihan heti tätä nähdäänkään dôjinshien osalta, sillä Suomen mangakulttuuri on varsin tiivis yhteisö, eivätkä julkaisijat luonnollisesti halua suututtaa kohderyhmäänsä — varsinkin kun monet nykyiset julkaisijat ovat entisiä perusfaneja.

Dôjinshi-kulttuuri on ilmiönä länsimaissa vielä niin tuore, että jää nähtäväksi, tuleeko se iskostumaan osaksi omaa fanikulttuuriamme. Kävi miten kävi, ilmiö tulee jatkamaan voittokulkuaan Japanissa, varsinkin nyt, kun populaarikulttuurista on tullut Japanille tärkeä myyntivaltti sen suhteissa ulkomaille. Dôjinshi-kulttuurin arvoa yhtenä nykyisen mangateollisuuden perustaneista elementeistä ei voi aliarvioida. Tästä kiitollisina julkaisijat yhä antavat fanien osoittaa rakkauttaan sarjoihin tavalla, jonka he parhaiten tuntevat: jakamalla visioitaan muiden fanien kanssa Comiketin kaltaisissa tapahtumissa.

Lähteet

Comiket, dôjinshin luvattu maa

Japanilaisen fanikulttuurin sydämessä

Kun haastemies koputtaa

Dôjinshit maailmalla ja Suomessa

Lähteet