Aloittelijan pohdintoja japanin suomentamisesta

Eemeli Jylhä

Olen jo pitkään halunnut kirjata ylös joitakin ajatuksiani suomentamisesta. Omat muistiinpanoni kääntämisestä ovat yksittäisiä merkintöjä ja koskevat lähinnä teknisiä ongelmia. Tässä artikkelissa tarkastelen joidenkin esimerkkien kautta sitä, millaisia eri ulottuvuuksia japanin kielen kääntäminen tuo mukanaan.

Tyhjän paperin kauhu on varmasti tuttu ilmiö. Lähteet ovat kasassa ja aihe mielessä, mutta vielä pitäisi keksiä, mitä haluan itse sanoa. Olisipa selvä reitti alkuineen ja loppuineen. Tuntui luonnolliselta, kun aikoinaan suomensin erään japanilaisen novellin: minulla oli pohja, jota saatoin työstää järjestelmällisesti.

Tutkielman tekemisen ja kääntämisen vaikeudet ovat tietenkin erilaisia. Mutta, tieteellinen teksti voi viedä tutkijan samojen ongelmien eteen kuin kääntäjän. Lähdekirjallisuus koostuu lähes poikkeuksetta myös muista kuin suomenkielisistä teksteistä. Saatamme usein sortua viittauksissamme vain mitään sanomattomiin merkintöihin, joiden muoto on perinteinen "sulkumerkki-tekijä-vuosiluku". Mikäli tieto on mielestämme tärkeää, lainaamme otteen sellaisenaan. Hyvä tieteellinen referointi omalla äidinkielellä vaatiikin meiltä usein muutakin kuin vain asian ymmärtämistä itse. Kääntämisestä tulee osa kirjoitusprosessia, kun pohdimme kuinka viittauksemme voi viestiä saman informaation ja voiman kuin alkuperäinen. Jotkut epätoivoiset uskovat, ettei kääntäminen todella ole mahdollista. Puristit ja autenttisen kokemuksen etsijät menevät niin pitkälle, että lakkaavat lukemasta käännöskirjallisuutta kokonaan. Väitämme, että käännöksessä katoaa niin ja niin paljon, tai että käännöksestä puuttuu se jokin, mikä oli alkuperäisessä. Kaunokirjallisuudesta puhutaan usein tunteilla, koska lähtökohtaisesti ne ovat teoksina esteettisiä ja tunteisiin vetoavia. Käännökset voivat korvata alkuperäisen tekstin, ja se on yksi niiden tehtävistä.

Kaunokirjallisuuden kääntäjillä on useita omakohtaisia periaatteita, joilla oikeutetaan väite että kääntäminen on mahdollista. Toisaalta kaunokirjallisuuden kääntäjällä ei lähtökohtaisesti ole yleisöä, jolle hän kirjoittaa. Suomenna niin kuin kirjailija olisi kirjoittanut suomeksi, tai ole uskollinen ja kunnioita lähdetekstiä. Usein viitataan kirjailijalle ominaiseen tyyliin, jonka myönnämme usein yksiselitteiseksi, mutta joka onkin usein käsitteenä ongelmallinen.

Konkreettisesti asian voi esittää kuten jo aiemmin kirjoitin. Käännöksen tulee vastata alkuperäistä tekstiä: se viestii saman informaation ja voiman. Hyvin vastaava käännös on aihe, josta saisi jo kokonaan uuden artikkelin, mutta lisäksi kääntäjän tulee sisällyttää käännökseen kaunokirjalliset elementit, eli estetiikka, tekstin herättämät tunteet ja niin edelleen. Ongelma tietenkin on, että jokainen reagoi kaunokirjallisuuteen omalla tavallaan. Siksi nämä periaatteet aiheuttavat myös kiivasta arvostelua käännöksen laadusta: ontuva käännös, lattea, väritön, roskaa. Kehujen kirjo on taas ehkä murto-osa (tai olematon). Totuus tietenkin on, ettemme yleensä edes erota käännöstä, ja kirjoissa sen antaa ilmi viimeistään kääntäjän nimi etusivulla.

On hyvä muistaa, että suomentaessa ollaan aina tuomassa jotakin vieraasta kulttuurista, mutta samalla osaksi omaa kulttuuria. Mitä tämä tarkoittaa? Itse näen tärkeänä, että teos saataisiin soljuvalle ja kauniille suomen kielelle, mutta kompastelen toisinaan siihen kuinka japanin kielen rakenteita jää käännökseen näkyville. Mutta missä määrin on jätettävä vieraskielisiä ilmauksia suomennokseen? Tuleeko käännöksestä huokua "japanilaisuus"? Pettyykö lukija, jos Flaubertin teosten henkilöhahmojen puhe ei pursua ranskan kielen fraaseja tai huudahduksia? Sujuvan suomennoksen työstäminen on toisinaan kinkkistä. Alkuperäinen ajatus voidaan kuitenkin välittää periaatteessa aina, ja se on kääntämisen tehtävä. Suomentajan tärkein taito on suomen kielen taito, mutta suomennosratkaisujen avuksi on myös olemassa liuta kääntämisen strategioita ja tekniikoita.

Kai Niemisen neuvo on "suomenna niin kuin kirjailija olisi kirjoittanut suomeksi". Toisaalta se ei ole ainoa totuus, jonka mukaan pitäisi menetellä, mutta antaa jotakin ajattelemisen aihetta. Tärkeää osviittaa se antaa mielestäni esimerkiksi siitä, voinko tahdittaa tekstiä samaan tapaan suomeksi kuin se on ilmaistu japaniksi. Esimerkiksi eräässä Osamu Dazain novellissa kertoja kuvailee tapahtumarikasta iltaa alkoholin ja ystävien seurassa. Kerronnasta huokuu hektinen selostus, ja kahdeksan riviä tekstiä etenee ilman yhtäkään pistettä. Kääntäjä joutuu monien vaikeuksien eteen, kun ensimmäisellä rivillä on hiekkamyrsky pyramideilla, hävittäjässä taistelevia sammakkomiehiä, ja toisella rivillä kiidetään Pohjanmerelle ydinsukellusveneessä. Kyseinen kohtaus ei tietenkään etene edellä kuvatulla tavalla, mutta panee miettimään, olisiko Dazai suomeksi kirjoittaessaan laittanut johonkin väliin pisteen.

Toinen oleellinen edelliseen ohjeeseen liittyvä asia on sidoksissa kirjoittamisen aikasidonnaisuuteen ja siihen kuinka sen tulisi näkyä suomennoksessa. On eri asia suomentaa klassista japania ja modernia japania – runoista puhumattakaan. Kun arvioimme runoutta ja kirjallisuutta modernin kirjallisuusinstituution lähtökohdista, ja kohdistamme katseemme ensimmäisenä juoneen, hahmoihin tai ilmaisukeinoihin, unohdamme esimerkiksi sen seikan, että kirjallisuudella on menneisyydessä ollut myös kulttuurillisia käyttötarkoituksia. Runous oli muinaisessa Japanissa välttämätön kommunikaation väline ylhäisissä piireissä, ja naiset kirjoittivat Heian-kaudella päiväkirjoja tyttärilleen selvitymisoppaiksi yhteiskunnassa.

Kielikuvia ja muita kiemuroita
En ole vielä puuttunut itse japanin kieleen ja sen erikoisuuksiin. Omituisuuksia ja ongelmia tulee esille tietenkin jatkuvasti, mutta harvemmin pysähdyn miettimään niitä syvemmin, vaan yritän löytää ratkaisun. Jokin aika sitten sain ajattelun aihetta Kai Niemisen artikkelista "Translating from Japanese into Finnish". Päähuomioni keskittyivät Niemisen selityksiin adjektiivien ja onomatopoeettisten sanojen käytöstä japanin kielessä.

Japanin kielessä käytetään runsaasti onomatopoeettisia sanontoja ja sanoja, eli ääntä imitoivia ilmaisuja. Onomatopoeettiset sanonnat ovat puhtaasti nimenomaan ääntä matkivia, mutta tämän lisäksi japanissa on myös "fenomiimejä" (phenomime) ja "psykomiimejä" (psychomime). Näitä käytetään samaan tapaan kuin onomatopoeetteja. Fenomiimien tehtävä on kuvata muita aistihavaintoja kuin ääniä, esimerkiksi liikettä. Psykomiimit taas kuvaavat tuntemuksia tai ajatuksia.

Ajauduin ongelmiin jälkimmäisen ryhmän kanssa jo silloin, kun suomensin ensimmäistä novelliani. Alla on alkuperäinen ote ja sen suomennos Dazain novellista "Apinasaari". Huomio on sanassa jiwajiwa:

            なんだかじわじわ胸をそそるよ。
            nandaka jiwajiwa mune (rinta) wo sosoruyo (herätellä, nostattaa esiin).
            Ikään kuin muistot rinnassani vähitellen heräilisivät.

Valotan hiukan kontekstia ennen analyysia. Puhuja kertoo kotiseudustaan ja aaltojen loiskeesta meren rannalla, minkä hän saattoi kuulla päivittäin. Nyt aaltojen sijaan veden ääni tulee vain pienestä ohuesta vesiputouksesta. Lauseen merkitys, vaikka sitä ei suoraan sanota, viittaa siihen, kuinka veden ääntä kuunnellessaan puhujan mieleen alkaa nousta mielikuvia ja muistoja kotiseuduilta.

Jiwajiwa saa merkityksen kaikissa ryhmissä; fonomiimissä (onomatopoeettinen), fenomiimissä ja psykomiimissä. Ongelma on päätellä mistä ryhmästä on kyse, ja tämän jälkeen on löydettävä tietysti sopiva suomennos. Tässä nimenomaisessa tapauksessa jiwajiwa tulee esille sanana "vähitellen", mikä kuvaa liikettä. Toisaalta se limittyy sanan "heräillä" (sosoru) kanssa, koska psykomiiminä jiwajiwan merkitys lähentelee sanaa sosoru. Tällaisia omituisia päättelyketjuja en aiemmin hallinnut, ja yksinkertaistettuja tai helposti kuvaavia selityksiä pystyy etsimään sanakirjoista tai ystäviltä, mutta yksi "suomentamisväline" lisää ei ole koskaan pahitteeksi. Ulottuvuus, jonka esimerkiksi kanjit tuovat kiinalaiseen ja japanilaiseen runouteen, vie kääntäjän valintojen äärelle. Tällainen monitulkintaisuus on usein syynä, kun alamme ajatella, ettei kääntäminen ole mahdollista.

Substantiivit ja verbit ovat adjektiiveihin verrattuna yksioikoisempia. Pahimmillaankin jokin tuntematon eläin tai kasvi vaatii vain hiukan etsintää sanakirjasta, ja tänä päivänä asiat ovat vielä helpompia Internetin ansiosta. Wikipediaan viittaaminen on saanut kamalan leiman, mutta minua auttavat suuresti harrastelijoiden kirjoittamat artikkeli tyynenmerenlohista ja niiden lajeista, sekä weblio.jp-sivun kaltaiset japanin sanakirjat. Perinteiset painetut sanakirjat ovat myös vertaansa vailla vanhemman tiedon tai termistön etsimiseen, ja sähkösanakirja eli denshijisho on verraton väline kanjien tarkistamiseen.

Mistä syntyvät vaikeudet adjektiivien kanssa? Kai Niemisen mukaan kääntäminen on varsin yksiselitteistä, kun adjektiivi kuvaa jotain objektia, mutta vaikeuksia tulee sellaisten adjektiivien kanssa, jotka pikemminkin kuvaavat henkilön kokemuksia ja tuntemuksia kohteesta kuin kohdetta itsessään. Tähän liittyvät sellaiset universaalit sanontatavat kuten vaikkapa "kauhean kaunis" ja "kauhean ruma", mutta ongelma ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Toisinaan adjektiivi taas tarkoittaa aivan toista asiaa riippuen siitä, kohdistaako puhuja sen itseensä vai johonkin toiseen henkilöön.

Tätäkin kuvaavammaksi adjektiiviongelman tekee Niemisen esimerkki, adjektiivi katawaraitashi. Katawaraitashi on adjektiiviksi kiteytetty ilmiö, jolle löytyy monta merkitystä: tuskallinen tai suruisa katsojan silmissä, häpeällinen tai naurettava asia, jota tuskin kehtaa katsoa, ja niin edelleen. Niemisen sanoin katawaraitashi kuvaa siis ikään kuin lopputulosta. Kirjaimellisesti adjektiivi tarkoittaa, että vatsan sivuun koskee, koska naurattaa niin paljon; naurettava.

Idiomit ja fraasit osoittautuvat toisinaan kiusallisiksi. Hämmästynyt huudahdus "ikenai!" tai "shimatta!" saattaa esiintyä monta kertaa, eikä ole mielekästä sanoa joka kerta "pahus!". Ikenai on mennä-verbin kielteinen potentiaalimuoto, mutta sitä käytetään usein, kun tehdään jotain väärin, tunaroidaan tai kielletään. Alla ote Dazain novellista "Aamu":

            Liikautin hiukan jalkojani ja hätkähdin kun tajusin nukkuneeni sukat jalassani.
            Perhana (shimatta)! Eihän tämä käy (ikenai)!
            …
            Käsillä haparoiden hivuttauduin kohti ikkunaa. Kompastuin makoilevaan Kikuchaniin, mutta valitusta ei kuulunut.
            "Helkkari (ikenai)," mutisin kuin itsekseni.

Yksi järkkymättömästi mieleeni jäänyt idiomi on takane no hana, kirjaimellisesti käännettynä kukka korkealla huipulla. Sanontaa käytetään kuvaamaan asioita, joita voi vain tavoitella; palkkiota joka on käden ulottumattomissa. Koulun suosituin tyttö voi olla pojille takane no hana, tietenkään tätä ei koskaan suoraan kerrota kyseiselle henkilölle — "hän on minulle kuin kukka korkealla kallionkielekkeellä!"

Kirjailijat eivät tuota kaunokirjallisuutta yhteisten sääntöjen mukaan, eikä kielioppiakaan kannata aina sellaiseksi laskea. David Belloksen mukaan mielipiteet jakautuvat kahtia. Kaunokirjallisuuden kääntäminen on mahdollista, koska viime kädessä kääntäjällä on voima tehdä päätös. Toisaalta kaunokirjallisuuden kääntäminen ei ole mahdollista, koska aina on olemassa mahdollisuus vastaväitteille, päätyi käännöksessä mihin valintaan tahansa.

Lähteet

Aaltonen, Sirkku; Nestori Siponkoski; Kristiina Abdallah(toim.), 2015. Käännetyt maailmat – Johdatus käännösviestintään. Helsinki: Gaudeamus.

Bellos, David, 2012 (2011). Is That a Fish in Your Ear? The Amazing Adventure of Translation. Lontoo: Penquin Books.

Harukaze numero 9:n pääsivulle