Muodonmuutos

Osamu Dazai (Suomentanut: Eemeli Jylhä)

1

Vuorijono Honshūn pohjoisessa päässä tunnetaan Bonju-vuorina. Ne ovat korkeimmillaan noin kolmeen neljäänsataan metriin kohoavia kukkuloita, joten useimpiin karttoihin niitä ei ole merkitty. Kerrotaan, että aikoinaan tämä alue oli kokonaan meren alla. Minamoto no Yoshitsune ja hänen miehensä kulkivat tästä laivallaan paetessaan pohjoiseen kohti muinaista Ezoa. Matkalla heidän veneensä iskeytyi vuoriin. Törmäyksen jäljet ovat yhä paikalla, puolessa väliä puiden peittämää kukkulaa, joka sijaitsee vuorijonon keskivaiheilla. Jälki on suurehko, noin aarin kokoinen kaistale punertavaa kalliota.
      Kukkulan nimi on Mahageyama, Hevospaljakka. Alhaalta kylästä käsin katsottuna jälki muistuttaa kuulemma laukkaavaa hevosta, mutta itse asiassa se näyttää vanhuksen kasvoilta.
      Alue on hyvin tunnettu myös kauniista maisemista kukkulan toisella puolella. Kylä vuorten juurella on vain noin kahden, kolmenkymmenen talon kokoinen pahainen pikkupitäjä. Mutta kaksi virstaa kauempana läheisen joen ylävirralla, Hevospaljakan takana, sijaitsee melkein sadan jalan korkuinen, valkoisena alas syöksyvä vesiputous. Syksyllä ruska muuttaa vuoren puut vähitellen kauniin punertaviksi. Silloin ihmisiä tulee aina naapurikylistä niin että vuorilla käy vilkas liikenne. Vesiputouksen alapuolella seisoo jopa pikkuruinen teekoju.
      Tänä vuonna kesän lopussa vesiputouksella kuoli ihminen. Kukaan ei ollut tahallaan hypännyt, vaan kyseessä oli ollut silkka onnettomuus. Valkoisesta kaupungista oli tullut opiskelija keräämään putoukselle kasveja. Putouksen luona esiintyy runsaasti erästä harvinaislaatuista saniaistyyppiä, joten hänenlaisiaan keräilijöitä kävi siellä useinkin.
      Vesiputouksen allasta ympäröivät kolmelta sivulta korkeat kallioseinämät. Vain lännen puolella on kapea aukeama, josta vesi virtaa solan jokeen kuluttaen kiveä. Kallio on aina märkänä putouksen roiskeista. Siellä täällä pitkin rinnettä kasvaa saniaislaikkuja, joita putouksen kuohunta värisyttää taukoamatta.
      Opiskelija oli ollut kiipeämässä ylös kalliota. Oli jo myöhäinen iltapäivä, mutta alkusyksyn auringonsäteet viipyilivät vielä kirkkaina kallion seinämien huipuilla. Kun hän oli päässyt noin puoleenväliin seinämää, oli jalansijana ollut pään kokoinen kivenmurikka antanut periksi, ja opiskelija oli pudonnut suoraan alas kuin nykäistynä. Matkalla hän oli jäänyt kiinni vanhaan puun oksaan. Mutta oksa katkesi, ja kammottavan äänen saattelemana opiskelija oli lopulta syöksynyt syviin vesiin.
      Neljä tai viisi ihmistä putouksen luona näki kaiken. Mutta altaan vieressä teekojussa ollut 14-vuotias tyttö oli nähnyt sen kaikkein selvimmin.
      Ensin ruumis upposi syvälle altaaseen, ja sitten hoikka ylävartalo nousi veden pinnalle. Silmät olivat kiinni, suu auki heikosti. Sininen paita oli repeytynyt sieltä täältä, ja keräilylaukku edelleen tarrautunut olkapäähän.
      Sitten ruumis vajosi taas alas joen pohjaan.

Alkuun

2

Loppukesästä aina myöhäiseen syksyyn, voi Hevospaljakalta nousevia savupatsaita katsella kauniina päivinä hyvinkin kaukaa. Näihin aikoihin vuorten puut tihkuvat mahlaa ja ovat juuri sopivia hiilen valmistukseen, joten miilunpolttajat ovat kiireisinä työnsä ääressä.
      Hevospaljakalla on toistakymmentä miilua. Vesiputouksen luona oli myös yksi. Tämä maja oli rakennettu kauemmaksi muista, sillä asukas oli kotoisin muualta. Teekojun tyttö oli tässä majassa asuvan miehen tytär, nimeltään Suwa. Isänsä kanssa kahdestaan he elelivät majassa vuoden ympäri.
      Suwan ollessa kaksitoistavuotias hänen isänsä oli rakentanut pölkyistä ja ruokoverhosta altaan luokse pienen kojun. Hän oli asetellut esille limonadia, riisikakkuja, karamelleja ja joitakin muita keksejä.
      Vuorella alkoi taas vähitellen näkyä ihmisten liikehdintää kun kesä lähestyi, ja isä pakkasi aamuisin tavarat koriin ja kantoi ne teekojulle. Suwa askeltaa tapitti isänsä perässä paljasjaloin. Isä palasi aina heti takaisin miilulle, ja Suwa jäi yksin pitämään huolta kojusta. Jos hän näki edes vilaukselta retkeilijöitä, hän huusi näille: "Tulkaa pitämään tauko!" Niin oli isä käskenyt häntä tekemään. Mutta Suwan kaunis ääni hukkui aina putouksen kovaan pauhuun, ja useimmiten kukaan ei kääntänyt edes päätään. Päivän aikana hän ei saanut viittäkymmentä seniäkään.
      Illalla päästä jalkoihin hiilenmusta isä saapui miilulta hakemaan tytärtään.
      "Paljonko myit?"
      "En mitään."
      "Niinpä niin. Niinpä niin", mutisi isä, vilkuillen samalla vesiputousta, aivan kuin asia ei olisi häntä pahemmin vaivannut. Sitten he nostivat tuotteet takaisin koriin ja palasivat majalle.
      Tällä tavoin kuluivat päivät aina pakkasen tuloon saakka.
      Isä saattoi huoletta jättää Suwan pitämään huolta kojusta. Tyttö oli syntynyt vuorilla; ei olisi pelkoa siitä, että hän astuisi harhaan kallioilla tai syöksyisi putoukseen. Kauniilla säällä Suwa jopa riisuutui ja ui aivan vesiputouksen tuntumaan. Jos Suwa sattui uidessaankin huomaamaan asiakkaan näköisiä, hän vain huitaisi iloisesti sivuun punaruskeat hiuksensa ja kutsui heitä: "pysähtykää toki!"
      Sadepäivinä Suwa veti päälleen olkimaton ja torkahti kojun nurkkaan. Suuren tammen paksu oksa ojentui kojun ylle ja toimi oivana sateensuojana.       Tähän asti Suwa oli vain tuijottanut pauhaavaa vesiputousta ja odottanut, että vesi joskus pakosta loppuisi, kun sitä ryöppysi niin suunnattomasti. Hän pohti itsekseen, miksi putous oli aina samanlainen muodoltaan.
      Mutta viime aikoina Suwa oli alkanut ajatella asioita tarkemmin.
      Hän näki, ettei putous näyttänyt suinkaan aina samalta. Veden kuohuilevat kuviot ja vesiputouksen leveys muuttuivat pyörryttävällä vauhdilla. Oikeastaan vesiputous oli pilvihöyryä, ei vettä. Sen saattoi arvata siitä, kuinka vesi putouksen suulta syöksyessään kohosi ylös valkoisina pilvinä. Ennen kaikkea Suwa uskoi, ettei vesi mitenkään voinut olla näin valkoista.
      Eräänä päivänä Suwa oli käyskentelemässä joutilaana altaan liepeillä. päivä oli pilvinen, ja syystuuli pyyhki kirpeänä Suwan punaisia poskia.
      Hänen mieleensä tulvahti muisto menneisyydestä. Isä oli pidellyt Suwaa sylissään vahtiessaan tulisijaa, ja kertonut tarinaa puunhakkaajaveljeksistä nimeltä Saburō ja Hachirō. Nuorempi veli, Hachirō, oli eräänä päivänä palannut kotiin mukanaan joesta pyytämiään taimenia. Kun vanhempi veli Saburō oli ollut vielä vuorilla, Hachirō oli paistanut yhden kaloista ja syönyt sen. Kala oli herkullista. Kaksi ja kolmekin kalaa syötyänsä hän ei voinut enää lopettaa, ja pian hän oli syönyt jokaisen. Nyt kuivasi kurkkua, sitä kuivasi aivan sietämättömästi. Kaivon veden Hachirō joi kaiken pois, juoksi kylän reunalle joen rantaan ja joi vielä lisää vettä. Hänen juodessaan alkoi vartaloa kihelmöidä ja siihen kasvoi suomuja. Kun Saburō viimein ryntäsi paikalle, oli Hachirō muuttunut kamalaksi, valtavaksi käärmeeksi, joka uiskenteli joen virrassa. Hoi, Hachirō! kutsui Saburō, ja käärme huusi takaisin joesta vuodattaen kyyneleitään: Hoi, Saburō! Rannalla vanhempi veli, ja joessa nuorempi veli – Hoi, Hachirō! Hoi, Saburō! – molemmat itkivät itkemistään ja huutelivat toisilleen, mutta mitään ei ollut tehtävissä.
      Kuunnellessaan tarinaa oli pikku Suwa työntänyt isän hiilenmustan sormen pieneen suuhunsa ja itkenyt surkeana.
      Suwa havahtui muistoistaan ja räpytteli epäuskoisena silmiä. Putous oli kuiskaillut. Hoi, Hachirō! Hoi, Saburō! Hoi, Hachirō!
      Isä ilmestyi paikalle työntäen sivuun kalliosta roikkuvaa punaista murattia.
      "Suwa, paljonko myit?"
      Suwa ei vastannut. Hän hieroi voimakkaasti pisaroista kiiltävää nenänpäätään. Isä sulki ääneti kojua.
      Suwa ja isä tallasivat matalaa bambutiheikköä kun he kävelivät miilulle vievää lyhyttä vuoristotietä.
      "Suljetaan jo koju."
      Isä vaihtoi koria oikealta kädeltä vasemmalle. Limonadipullot päästivät pienen kilahduksen.
      "Syksy on jo ohi, eikä täällä vuorella enää käy ketään."
      Illan tultua kaikui vuorilla enää vain tuulen ujellus. Kuolleet tammenlehdet ja pihdanneulaset putoilivat rännän tavoin heidän päällensä.
      "Isä?" kysyi Suwa hänen takaansa. "Mitä varten sinä elät?"       Isä köyristi suuria hartioitaan. Hän katsoi tiukkaan Suwan herpaantumatonta katsetta ja mumisi sitten: "Enpä minäkään tiedä."
      Pureskellen poimimaansa heinänkortta Suwa vastasi: "Parempihan sinun olisi kuolleena sitten."
      Isä kohotti kämmentään antaakseen tytölle pitkin korvia. Sitten hän laskikin empien kätensä. Suwa oli ollut ärtyisä, sen isä oli ymmärtänyt jo jonkin aikaa. Suwasta oli myös vähitellen tulossa nainen, hän ajatteli, ja päätti tällä kertaa pitäytyä kärsivällisenä.
      "No niin, annetaan olla"
      Isän sisällötön, toivoton vastaus oli vastenmielisen typerä. Suwa sylki suustaan heinän rippeitä ja tiuskaisi: "Hölmö, mokoma hölmö!"

3

Kesä ja kuolleiden muistojuhla olivat ohi, ja teekoju oli taiteltu pois — Suwan mielestä epämiellyttävin vuodenaika oli alkamassa.
      Isä kulkisi tästä lähtien neljän tai viiden päivän välein kylässä myymässä hiiltä. Tehtävän olisi voinut antaa jollekin muulle, mutta siitä aiheutuvat viidentoista tai kahdenkymmenen senin kulut olivat aivan liian suuret, joten isä jätti Suwan yksin ja kulki itse kylässä vuorten juurella.
      Isän poissa ollessa Suwa kävi aurinkoisina päivinä poimimassa sieniä. Vaikka isä saisi hiilestä viisi, kuusikin kymmentä seniä säkiltä, ei sillä juurikaan vielä eläisi. Siksi Suwan oli kerättävä sieniä, jotka isä voisi myydä kylässä.
      Pienten limaisten nameko–sienten hinta oli todella hyvä. Ne kasvoivat ryppäissä saniaisten peittämien, maatuvien puiden rungoissa. Joka kerta kun Suwa näki sammalkaistaleita, hän ajatteli ainoata ystäväänsä. Suwasta oli mukava levitellä sammalta sieniä pullollaan olevan korin päälle ja viedä se sitten kotiin.
      Aina kun isä oli saanut hiilen ja sienet kaupaksi hyvään hintaan, hän palasi majalle henki viinan katkuisena. Toisinaan hän oli saattanut ostaa Suwallekin paperisen peilikukkaron tai jonkin muun lahjan.
      Eräänä päivänä puhalsi vuorilla aamusta alkaen kylmä, talvinen puhuri, joka ravisteli laiskasti ovensuojaa. Isä oli lähtenyt kylään aamun sarastaessa.
      Suwa pysytteli koko päivän sisällä majassa. Tänään hän kokeili pitkästä aikaa laittaa tukkaansa. Kiharalle kierretyt hiuksensa hän sitoi kiinni isän antamalla aaltoilevalla nauhalla. Sitten hän kohensi kunnolla tulisijaa ja jäi odottamaan isän paluuta. Puiden havinan seasta kuului tuon tuosta eläinten huutoa.
      Oli tulossa ilta, joten Suwa söi päivällisen yksin. Hän söi tummaa riisiä, jonka päälle hän oli levittänyt paahdettua misoa.
      Yön laskeutuessa tuuli vaimeni, ja kylmyys kävi läpitunkevaksi. Tuollaisina oudon hiljaisina iltoina tapahtui vuorilla varmasti ihmeellisiä asioita. Kuului repimisen ääntä kun Tengut työnsivät nurin suuria puita; ovensuulta kantautui korvaan rahisevaa ääntä, kun joku huuhtoi papuja; ja jostain kaukaisuudesta kantautui selvästi vuoren erakon nauru.
      Odottamiseen väsynyt Suwa kääriytyi olkipeittoon ja asettui pitkälleen tulisijan äärelle. Hänen nuokkuessaan kävi aina joku otus aika ajoin kohottamassa vaivihkaa ovensuojaa ja kurkistamassa sisään. Suwa uskoi, että kurkistelija oli vuoren erakko, joten hän makasi liikkumatta ja teeskenteli nukkuvaa.
      Hiilloksen hehkussa saattoi hämärästi erottaa oven liepeille laskeutuneet valkoisten hitusten häiveet. "Ensilumi!" Iloitsi Suwa puoliunessa.

Kipu. Ruumis oli turtua painosta. Sitten hän kuuli katkuisen hengityksen.
      "Senkin typerys!" Suwa huudahti lyhyesti.
      Hän ryntäsi ulos sokeana.
      Lumimyrsky! Se hyökkäsi kasvoihin ja kaatoi tokkuraisen Suwan istualleen. Hetkessä sekä hiukset että vaatteet olivat muuttuneet vitivalkeiksi.
      Suwa nousi ylös. Hän lähti kävelemään vailla suuntaa, ja olkapäät kohoilivat hänen haukkoessaan henkeä. Myrskytuuli runnoi vaatteita. Mihin saakka hän oli tullut?
      Vesiputouksen pauhu kuului yhä selvemmin. Suwa jatkoi kävelyä. Hän pyyhki tuon tuosta nenäänsä kämmeneen. Aivan jalkojen alla ärjyi putous.
      Ulvovan, talvisen puuryteikön välissä oli kapea väli.
      "Isä," Suwa sanoi heikosti ja heittäytyi.

4

Suwan havahtuessa häntä ympäröi hämärä. Putouksen ärjyntä tuntui vaimeana. Se vaikutti kantautuvan jostain kaukaa ylhäältä. Ruumis värähteli äänen kaiussa, oli luita myöten kylmää.
      Ahaa, joen pohja. Se tuntui tavattoman helpottavalta. Hän virkistyi.
      Hän venytteli sääriään ja lähti ääneti lipumaan eteenpäin. Nenänkärki oli vähällä törmätä kiven reunaan.
      Käärme!
      Minusta on tullut valtava käärme, hän ajatteli. Miten ihanaa, en voi enää palata pieneen majaan. Hän puheli itsekseen ja värisytti mahtavasti viiksiään.
      Hän oli pieni ruutana. Kala aukoi pientä suutaan ja kipristeli pelkkää syylää nenänpäässä.
      Ruutana uiskenteli sinne tänne altaan reunoilla, putouksen lähellä. Rintaeviä sätkytellen se saattoi olla tulossa kohti vedenpintaa, kun se yhtäkkiä ravistikin voimakkaasti pyrstöä ja pujahti syvyyksiin.
      Se ajoi takaa pieniä katkarapuja, piiloutui rannan kaislikkoon, ja näykki levää kivennurkista.
      Sitten ruutana oli paikallaan. Välillä se väräytti ehkä hiukan rintaeviään. Aivan kuin se olisi ollut miettivinään jotakin. Sitä kesti hyvän tovin.
      Viimein, kyljet taipuen, se suuntasi suoraan kohti putousta. Pian pyörivä vesi imaisi sen – kuin puun lehden.

Selityksiä

"Muodonmuutos" (魚服記 Gyofukiki) ilmestyi ensimmäisen kerran maaliskuussa 1933 kirjallisuuslehdessä Kaihyou ("Hylje"). Se ilmestyi myöhemmin vuonna 1936 kokoelmassa Bannen ("Auringonlaskun vuodet").

Novellin miljöö perustuu Dazain synnyinkaupungin Kanagin ympäristöön. Hevospaljakka (Mahageyama) sijaitsee joitakin kilometrejä itään kaupungin keskustasta. Se on lähinnä metsien, peltojen ja muiden vuorten ympäröimä. Lähelle päästäkseen täytyy kulkea peltoteitä, eikä näkyvyys vuorelle ole hyvä oikeastaan mistään.

KUVA 1: Hevospaljakka, Kuva: Eemeli Jylhä

Tarinan vesiputous on vuoristoisen metsätien varrella. Vesiputouksen nimi on Fuji no taki ("Sinisateen putous"), ja se on itse asiassa melko etäällä Hevospaljakasta toisin kuin Dazain novellissa. Mittakaavassa todellinen putous häviää novellille, mutta ei ole vaikea kuvitella kuinka joku Edo-kauden saniaisenkerääjä olisi voinut pudota rinteen huipulta ja taittaa niskansa.

KUVA 2: Fuji no taki, Kuva: Eemeli Jylhä

Minamoto no Yoshitsune
(1159–1189) – Soturi ja Minamoto klaanin kenraali, joka eli myöhään Heian-kaudella. Yoshitsunen kuoli oman käden kautta tehdessään seppukun eli itsemurhan. Kirjallisuudessa ja historiassa hänet muistetaan traagisena sankarina. Dazai viittaa novellissaan sepitelmään, jonka mukaan Yoshitsune olisi paennut Hokkaidolle.

Ezo
Nimitys jota käytettiin aikoinaan pohjoisen Japanin alkuperäisasukkaista ja Hokkaidosta.

Sen
Rahayksikkö, joka oli arvoltaan sadasosan jenistä. Sen oli käytössä 1870-luvulta aina 1940-luvun lopulle asti. Sodan jälkeen Japanin valuutta kävi kuitenkin läpi uudistuksen ja samalla sen poistettiin käytöstä

Tengu
Tengu on japanilaisissa taruissa ja legendoissa esiintyvä pelottava henkiolento. Tengu kuvataan usein miehenä, jolla on luonnottoman suuri nenä ja linnun siivet. Toinen Tengun esiintymismuoto on lintumaisempi: vartalo on ihmisen, mutta kasvot petolinnun. Tengu on legendoissa milloin vuoren jumala, milloin taas munkkeja kiusaava ilkimys.

Harukaze numero 9:n pääsivulle