Janne Tikkanen, "Ainut — Japanin pohjoinen alkuperäiskansa"

Tekijä: Janne Tikkanen
Artikkelin nimi: Ainut — Japanin pohjoinen alkuperäiskansa
Julkaisu: Harukaze – Kirjoituksia Japanin kulttuurista.
Numero: 9.
Julkaisupäivämäärä: 21.12.2017.
Julkaisija: Japani-opinnot, Oulun yliopisto, Oulu.
ISSN: 1458-2899.
URL: http://www.oulu.fi/Harukaze/Harukaze9_main.html
Asiasanat: ainut, vähemmistö, Hokkaido, alkuperäiskansa

Kesäkuun 6. päivä vuonna 2008 muodostui monien ainujen unelmien täyttymykseksi. Tuolloin Japanin parlamentti viimein hyväksyi lain, joka tunnusti ainut alkuperäiskansaksi. Japani oli edellisenä vuonna ollut yksi YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien allekirjoittajamaista, mutta tästä huolimatta oli pitkään epäselvää, tunnustaisiko Japani ainujen aseman omassa maassaan.

Hallitus oli aiemmin väittänyt, että termillä "alkuperäiskansa" ei ollut selvää kansainvälistä määritelmää, eikä siis voinut varmuudella sanoa, että maassa asui julistuksen piiriin kuuluvia kansoja. Japanin hallitus oli myös huolissaan julistuksen maan suvereniteetille luomista paineista, sekä alkuperäiskansoihin kuulumattomien kansalaistensa oikeusturvasta. Hallituksen päätökseen olivat vaikuttaneet monet tekijät. YK:n ihmisoikeuksien komiteassa oli ollut pitkään jatkuvaa painetta Japania kohtaan ainujen aseman parantamiseksi. Lisäksi G8-maiden kokouksen järjestäminen Hokkaidolla, ainujen pääasiallisella asuma-alueella, pelättiin tuovan Japanille negatiivista kansainvälistä huomiota. Ainujärjestöt olivat myös aktiivisesti vaikuttaneet parlamentaarikoihin muun muassa järjestämällä koulutustilaisuuksia ainuista ja heidän historiastaan. Parlamentaarisen lobbauksen taustalla hääri myös hivenen epämääräisen menneisyyden omaava Uusi Daichi -puolueeseen kuuluva alahuone-edustaja Suzuki Muneo Hokkaidolta. Suzukille ainujen asia oli todennäköisesti enemmän sidoksissa sen hyödyntämismahdollisuuksiin Kuriilien saarikiistassa Venäjän kanssa, kuin varsinaiseen huoleen ihmisoikeuksista. Hokkaidolla oli järjestetty myös kansainvälinen alkuperäiskansojen tapaaminen vuonna 2008.

Japanin parlamenttiin alun perin lähtenyt lakiluonnos oli laittanut syyn ainujen ahdingosta Japanin hallituksen harteille. Lopullinen laki kuitenkin epämääräisesti nimesi nopean modernisaation ongelmien syyksi. Tästä huolimatta päätös tulkittiin suurelta osin voitoksi ainujen parissa. Jotkut ainut ovat tosin toivoneet myös anteeksipyyntöä Japanin hallitukselta sekä rahallisia korvauksia. Ainujen osuus itse G8-kokouksessa jäi lopulta toivottua pienemmäksi ja rajoittui maiden johtajien puolisoille järjestettyyn ainuvaatteiden kokeilutilaisuuteen.

Japania ei ole totuttu pitämään monikulttuurisena valtiona, ja maassa on pitkään ollut vallalla ajatus kansan homogeenisyydestä. Vielä vuonna 1980 Japanin hallituksen virallinen kanta oli, että YK:n vähemmistöjä koskevat sopimukset eivät koskeneet Japania, koska Japanissa ei asu vähemmistökansallisuuksia. Japanin virallisen linjan mukaan vähemmistöjen syrjintä oli mahdotonta, koska niitä ei edes asunut Japanissa. Toisaalta Japani kannatti syrjinnän vastaisia toimia niissä maissa, joissa vähemmistöjä oli olemassa. Todellisuudessa Japanin asukkaat ovat muodostaneet varsin värikkään tilkkutäkin, johon ovat lukeutuneet kiinalaiset ja korealaiset, syrjityt, "kastittomat" burakumit sekä okinawalaiset ja ainut. Okinawalaisia, toisin kuin ainuja, ei ole vieläkään tunnustettu alkuperäiskansaksi. Japanin hallituksessa pitkään vallalla olleen ajatuksen mukaan kaikki japanilaiset kuuluvat samaan kansaan, nihonjin, ilman erityisiä etnisesti erottavia piirteitä. Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt ajattelu on korostanut Japanin kansan erityistä homogeenistä sekä keskiluokkaista luonnetta.

Japanilaisessa keskustelussa ainut ovat olleet pitkään sivuosassa. Kun vuonna 1968 Hokkaidolla vietettiin saaren "satavuotista historiaa", ainuja ei edes mainittu juhlallisuuksien aikana. Kaiken lisäksi tapahtuma näytti viestittävän, että Hokkaidon historia oli alkanut prefektuurin perustamisesta vuonna 1868.

Pääministeri Miki Takeo sanoi vuonna 1976, että Japani voisi toimia esimerkkinä muulle maailmalle yhteiskunnasta, jossa ei ole rotuun perustuvaa syrjintää. Pääministeri Nakasone Yasuhiro puolestaan sanoi vuonna 1986 pitämässään puheessa, että Japanin menestys maailmanmarkkinoilla on sen homogeenisen väestön ansiota. Nakasonen mukaan ainut, samalla tapaa kuin muutkin japanilaiset, ovat tulosta kansojen sekoittumisesta.

Termi ainu itsessään tarkoittaa "ihmisolentoa". Joidenkin ainujen nimityksellä on halventava sävyn, ja ovat suosineet sanaa utari. Jotkut japanilaiset ovat myös väittäneet, että ainu juontuisi japanin koiraa merkitsevästä sanasta inu, mutta kyseessä on rasistinen uskomus, jolla ei ole todellisuuspohjaa. Monella vanhemmalla ainulla on kipeitä muistoja nuoruudestaan, kun japanilaiset lapset kehittivät pilkkalauluja, joissa ainuja verrattiin koiriin. Nykyään ainu on silti käytetyin nimitys, jolla ainut kutsuvat itseään ja sana ymmärretään neutraaliksi. Japanilaisia ainut ilmeisesti kutsuivat alunperin nimellä shinsham, joka tarkoittaa kirjaimellisesti hyvää naapuria. Myöhemmin käyttöön tuli termi shamo, jolla viitataan henkilöön, johon ei voi luottaa.

Kieli ja etnisyys

Virallisesti ainuja on nykyään noin 25 000, mutta epävirallisesti heidän määränsä voi olla huomattavasti korkeampi. Ainujen etujärjestö Utari Kyôkai arvioi ainujen määrän olevan jopa 50-60 000. Jotkut ainut tosin ovat väittäneet, että Japanissa asuisi jopa 300 000 ainua, kun seka-avioliittojen seurauksena syntyneet lapsetkin otetaan huomioon. Nykyään ainuja asuu myös muualla kuin Hokkaidolla. Pelkästään Tokiossa asuu noin 5000 ainua. Joidenkin arvioiden mukaan nykyään jopa enemmistö ainuista asuu Hokkaidon ulkopuolella.

Monet ainut eivät halua virallisesti rekisteröidä etnistä taustaansa. Syyt tähän ovat vaihtelevia. Monet ainut aktiivisesti salaavat etnisyytensä ja välttelevät tilanteita joissa se voisi tulla esille. Vuonna 2011 tehdyn kysely mukaan melkein 20 prosenttia Hokkaidon ulkopuolella asuvista ainuista ei ollut kertonut puolisolleen olevansa ainu ja yli 30 prosenttia ei ollut paljastanut asiaa edes lapsilleen. Ainukieli ei ole enää aktiivisessa käytössä ja suurin osa ainuista ei osaa enää edes puhua sitä. Toisaalta rekisteröinnin välttely on myös eräs protestin muoto monille ainuille. Kaupungeissa asuville ainuille perinteinen ainukulttuuri on nykyään usein hyvin vierasta.

Ainun kieli kuuluu ainukielten kieliperheeseen, jonka ainoa tunnettu edustaja se nykyään on. Kielelle on pyritty löytämään sukulaisia muualta, muun muassa uralilaisista kielistä sekä eskimokielistä, mutta nämä pyrkimykset eivät ole tähän mennessä vielä kantaneet hedelmää. Ainun kieli myös eroaa huomattavasti japanista sekä rakenteeltaan että sanastoltaan huolimatta kielten maantieteellisestä läheisyydestä.

Ainujen alkuperä on eräs kiistanalaisimpia aiheita japanilaisessa historiantutkimuksessa. Tästä huolimatta jonkinlaisia johtopäätöksiä on mahdollista vetää. Ainujen esi-isiä ovat todennäköisesti Jomon-kulttuuriin edustajat, jotka saapuivat Japaniin kivikaudella noin 12 000 vuotta sitten. Kulttuuri levisi Japanin eteläosista kohti pohjoista syrjäyttäen alueilla aiemmin asuneet kulttuurit, kunnes saapui Hokkaidolle 8000 vuotta sitten. Noin 400 e.a.a. levisi Koreasta Yayoi-kulttuuri Japaniin. Toisin kuin Jomonit, jotka olivat metsästäjä-keräilijöitä, Yayoit olivat maanviljelijöitä. Vaikka Yayoi-kulttuuri levisi nopeasti eteläisessä Japanissa ja alueen aiemmat asukkaat sulautuivat siihen alkaen muodostaa japanilaisen kulttuurin idun, pohjoisessa sen vaikutus jäi vähäiseksi. 600-luvulta alkaen Hokkaidolle alkoi saapui Pohjois-Aasiasta Okhotsk-kulttuuri. Näistä vaikutteista alkoi hitaasti muodostua yhdistelmä, josta myöhemmin tuli ainu-kulttuuri. Ainuiksi tunnistettava kansa oli muodostunut 1100-luvulle mennessä.

Perinteinen ainuyhteistö

Ainujen uskotaan asuneen alun perin varsin tasa-arvoisissa metsästys- ja kalastusyhteisöissä. Ainut eivät olleet monoliittinen ryhmä, vaan eri alueiden yhteisöillä oli omanlaisensa kulttuuri. Eri yhteisöjen asuma-alueet oli tiukasti erotettu toisistaan, eikä toisen alueen asukas saanut hyödyntää toisen ryhmän maita. Ainujen yhteisössä miehet jäljittivät sukunsa patrilineaarisesti, eli isänsä suvun kautta, kun taas naiset matrilineaarisesti, eli äitinsä suvun kautta. Nykyään ainut eivät kuitenkaan enää seuraa tätä tapaa.

Ainuyhteisöt olivat sukupuolittuneita, eli miehet metsästivät suurriistaa, kun taas naiset huolehtivat keräilystä sekä kotitöistä. Ainunaiset saattoivat myös metsästää, mutta yleensä tämä rajoittui pienempiin eläimiin. Miesten suorittama metsästys oli yleensä yhteisöllistä toimintaa, kun taas naisten saalis jaettiin lähinnä oman perheen kesken. Suurriistan metsästys oli yleensä hyvin rituaalista toimintaa, johon kuului uhrilahjoja jumalille. Ainujen apuna toimi yleensä akita-koiria, joita käytettiin muun muassa vetojuhtina. Huonoina aikoina niitä saatettiin käyttää myös ravintona. Kalan merkityksestä ainuille kertoo puolestaan se, että ainun kielen lohta merkitsevä sana, cep, tarkoittaa myös "pääasiallista ruokaa".

Iyomante oli ehkäpä ainujen tärkein uskonnollinen seremonia. Iyomantessa ainukylä nappaa karhunpennun ja "adoptoi" sen asukkaakseen. Karhua, heper, kasvatetaan muutaman vuoden ajan kylän kunnianarvoisena jäsenenä, kunnes se uhrataan. Ainujen tulkinnan mukaan kyse ei ole kuitenkaan tappamisesta, vaan kunnianosoituksesta karhua kohtaan. Onnistunut iyomante takasi, että karhussa asuva jumala, kamuy, olisi tyytyväinen, ja saattaisi palata joskus ihmisten maailmaan. Jos näin ei olisi, voisi kamuy aiheuttaa ihmisille monenlaista harmia. Keskusvallan tiukentaessa otettaan Hokkaidosta, iyomante kiellettiin eläinrääkkäyksenä. Monet ainut jatkoivat sen harjoittamista kuitenkin salaa. 1970-luvulla iyomanten harjoittaminen sallittiin uudelleen.

Ainuilla on useita jumalia, kamuy'ita, joita he perinteisesti palvoivat. Marimo on esimerkiksi järvijumala, eräänlainen näkki, jonka uskottiin nappaavan ihmisiä, ellei sitä muistettu. Muita jumalia ovat esimerkiksi Chise, talojen ja kylien suojelusjumala, Wakka-us-Kamuy, kalaonnea tuova jumala sekä Hash-uk-Kamuy, riistan jumala.

Japanilaisten saapuminen ja samuraiden valta Hokkaidolla

Ainujen historian tutkimusta on haitannut se, että ainuilla ei ole ollut omaa kirjoitettua kieltä. Suurin osa ainujen historiaa käsittelevistä lähteistä on siis muiden kirjoittamia. Ainujen perinteiset asuma-alueet ulottuvat Japanin pohjoisimmalta saarelta Hokkaidolta Venäjälle kuuluville Kuriileille sekä Sahalinin saarelle. Aasian mannermaalla on mahdollisesti myös asunut pieniä ainuyhteisöjä Kamtšatkan niemaalla sekä Amur-joen suistossa. Huolimatta kirjoitetun kielen puuttumisesta, ainuilla on vahva suullinen traditio, johon kuuluu suuri määrä lauluja ja tarinoita.

Alunperin japanilaiset tunsivat Hokkaidon nimellä Ezo, jota käytETtiin myös synonyyminä ainuille. Ainujen asuttamia alueita kutsuttiin joskus myös termillä Ezochi, ainujen maa, tai Ezogashima, ainujen saari. Ezon määritelmä oli hivenen epäselvä ja usein sillä viitattiin yleisesti pohjoisiin alueisiin, jossa ei-japanilaiset "barbaarit" asuivat. Historiallisesti tähän alueeseen lukeutuivat myös Japanin pääsaaren Honshun pohjoiset alueet, kunnes japanilainen asutus levisi myös sinne. Historiallisissa lähteissä usein viitataan Honshun pohjoisosissa asuneisiin emisheihin, mutta on epäselvää, onko kyseessä ainut vai jokin tuntematon Pohjois-Honsun alueella rinnakkaisesti elänyt kadonnut kulttuuri. Nykyisen prefektuurin nimi Hokkaido, "pohjoinen merireitti", otettiin käyttöön vasta Japanin modernisaatiokehityksen käynnistäneen Meiji-restauraation yhteydessä vuonna 1868.

Ainut kävivät ahkerasti kauppaa venäläisten, japanilaisten ja kiinalaisten kauppiaiden kanssa 1800-luvulle asti huolimatta japanilaisten pyrkimyksistä rajoittaa muihin maihin suuntautuvaa kaupankäyntiä. Japaniin myytiin esimerkiksi merilevää, haukkoja, karhun maksoja, hylkeennahkoja sekä kotkan sulkia. Japanista tuotiin vaihdossa riisiä, sokeria, sakea, tupakkaa ja puuvillavaatteita. Ainut muodostivat omalta osaltaan tärkeän linkin Japanin ja Koillis-Aasian kauppareitistöjen välillä. Muun muassa japanilaisten suuresti arvostamat "Ezon kankaat", joita he ostivat ainuilta, olivat todellisuudessa peräisin Pohjois-Kiinasta.

Ensimmäiset japanilaiset alkoivat tulla Ezolle 1200-luvulla. Kun tärkeään Tosaminaton kauppakaupunkiin Pohjois-Honshulla hyökättiin 1400-luvulla, siirtyivät monet kauppiaat Ezoon. Tähän aikaan sijoittuvat myös ensimmäiset ainujen kapinat japanilaisia vastaan. Kosamaynun kapina vuonna 1456 johti japanilaisten suuriin tappioihin, mutta lopulta Nobuhiro Takeda -niminen samurai onnistui viekkaudella tappamaan kapinajohtajan. Palkkioksi tästä Nobuhiro adoptoitiin merkittävään Kakizaki-klaaniin. Hänen poikansa siirtyi nykyiseen Matsumaen kaupunkiin ja rakensi sinne linnan. Hän sai myös oikeuden verottaa Ezolla toimivia kauppiaita. Ainujen kanssa käydyt neuvottelut johtivat siihen, että japanilaiset saivat hallita Matsumaen lähellä olevia alueita. 1500-luvun lopulla Kakizakit lopulta muuttivat nimensä Matsumaeksi.

Vuonna 1604 Japanin sotilashallitsija, shôgun Tokugawa Ieyasu, antoi määräyksen, jonka nojalla Matsumae-klaani sai kauppamonopolin saarella. Matsumaet saivat tämän erityisoikeuden, koska toisin kuin muualla Japanissa, Ezolla samuraiklaani ei voinut tukeutua maatalouteen tulonlähteenä. Ainujen aiempi suora kauppa japanilaisten kauppiaiden kanssa päättyi ja korvautui säännöstellyllä kaupalla, jota kontrolloivat Matsumae-klaanin valtuuttamat kauppiaat. Ainujen kanssa käytävä kauppa keskitettiin ympäri Ezoa perustetuille kauppa-asemille, joita valvoivat Matsumaen nimittämät samurait. Välikäsien lisääntyminen johti japanilaisten tavaroiden kallistumiseen heikentäen ainujen ostovoimaa ja lisäten köyhyyttä.

Japanin sisäiset ristiriitaisuudet varmistivat, että Ezolle oli tulijoita, vaikka määrät pysyivät varsin pieninä 1800-luvulle saakka. 1600-luvun puoliväliin mennessä Ezolla asui noin 15 000 japanilaista, joista samuraita oli alle 100. Vuonna 1631 Ezolta löydettiin kultaa, joka houkutteli saarelle yhä enemmän tulijoita. Alunperin Matsumaet pyrkivät rajoittamaan japanilaisen asutuksen leviämistä, mutta ajan kuluessa tätä valvottiin yhä vähemmän.

Shakushain kapina vuonna 1669 oli eräs Hokkaidon historian merkittävimmistä ainukapinoista. Kapinan aikana ainupäällikkö Shakushain johtamat kapinalliset tuhosivat useita japanilaisia kauppa-asemia ja uhmasivat jo itse Matsumaen kaupunkia. Matsumaet kuitenkin pyysivät apua Pohjois-Honshun samuraipäälliköiltä, joiden avulla ainut saatiin perääntymään. Taistelun jälkeen Matsumaet ehdottivat tulitaukoa, mutta neuvotteluiden aikana ainujen johtajat murhattiin. Vaikka Shakushain kapina päättyikin ainujen tappioon, myös Matsumaet kärsivät. Matsumaen vaikeudet kapinan kukistamisessa tulkittiin klaanin heikkoudeksi vahingoittaen heidän arvovaltaansa. Kauppiaat kykenivät nopeasti hyödyntämään tätä heikkoutta oman valtansa lisäämiseksi.

Kauppa japanilaisten kanssa lisäsi ristiriitoja eri ainuryhmien välillä elintasoerojen kasvaessa. Tämän seurauksena yhteistyö eri ainuryhmien välillä alkoi vähentyä. Olojen huonontuessa monet ainut muuttivat syrjäisemmille seuduille mahdollisimman kauas japanilaisista. On myös esitetty, että mielikuvat ainuista "kehittymättömänä" kansana olisivat tulosta kehityksestä, jossa japanilaisten kohdistama paine olisi johtanut ainujen yhteiskunnallisen ja taloudellisen perustan taantumiseen.

Vuosina 1799–1821 Ezo otettiin Japanin keskusjohdon suoraan alaisuuteen. Tokugawa-hallinto (1603-1867) pyrki tänä aikana kehittämään maataloutta ainujen parissa. Matsumaet saivat vallan Hokkaidolla uudestaan vuonna 1821, mutta vuonna 1854 keskushallinto jälleen otti ohjat saarella petyttyään klaanin toimiin. Matsumae-klaanilla ja keskushallinolla oli hyvin erilainen suhtautumistapa ainuihin. Siinä missä Matsumaet pyrkivät eristämään ainut japanilaisista, keskushallinto toivoi heistä tulevan japanilaisia talonpoikia.

Ainut Meiji-kaudella

Hokkaidon liittämisessä Japanin keskushallinnon alaisuuteen oli kyse kolonisaatiosta, vaikka alueen läheisyyden takia asiaa ei tulisikaan ajatelleeksi. Hokkaido osaltaan turvasi Japanin ruoantuotantoa, ja sen sijainti erillään Honshun sisäpoliittisista kahinoista piti huolen talopoikien työrauhasta. Samalla Hokkaido loi myös puskurin Venäjän laajentumispyrkimyksiä vastaan. Ainut olivat ajoittain hakeneet turvaa venäläisistä, mikä todennäköisesti huolestutti japanilaisia. Näitä pelkoja vahvistivat havainnot siitä, että Kuriileilla asuvat ainut näyttivät omaksuneen venäläisiä tapoja. Meiji-kaudella (1868-1912) Hokkaidon toivottiin tarjoavan myös työtä entisille samuraille sekä turvaavan Japanin teollisuuden raaka-aineen saannin.

KUVA 3: Amerikkalainen piirros kahdesta ainumiehestä 1800-luvun lopulta.
[Public domain], via Wikimedia Commons

Japanin hallitus oli jo Tokugawa-kaudella etsinyt ratkaisua maan talousongelmiin luomalla suunnitelmia Ezon asuttamisesta, mutta kesti Meiji-kauden uudistuksiin asti, ennen kuin varsinaisia konkreettisia toimia päästiin kunnolla suorittamaan. Meiji-kaudella Hokkaidon kehitystä alkoi ohjata asutustoimisto, Kaitakushi, jota johti amerikkalainen Horace Capron. Japanilaisten määrä kasvoi Hokkaidolla nopeasti. Kun vielä vuonna 1869 japanilaisia asui saarella vain 59 000, vuoteen 1912 mennessä heitä oli jo 1,7 miljoonaa. Samaan aikaan ainujen määrä pieneni, ja 1800-luvun loppuun mennessä heidän osuutensa väestöstä oli romahtanut vain kahteen prosenttiin koko Hokkaidon väkiluvusta. Monilla alueilla ainujen lukumäärä oli romahtanut jopa puoleen entisestä 1800-luvun aikana. Ainut kärsivät muun muassa uusista sairauksista, joihin heillä ei ollut vastustuskykyä.

Meiji-hallitus pyrki tukemaan maataloutta ainujen keskuudessa, ja monet ainut seurasivat tätä politiikkaa enempiä vastustelematta. Syynä tähän tosin saattoivat olla uudet rajoitukset, jotka estivät aiemmin vapaamuotoisen kalastuksen, metsästyksen sekä puiden kaatamisen. Hokkaidolle lähetettiin tämän vuoksi kouluttajia avustamaan ainuja maanviljelyksessä. Siirtymää hankaloitti se, että ainujen saama maa oli usein varsin huonolaatuista verrattuna japanilaisten siirtolaisten saamaan maahan. Monet ainut työskentelivät myös hallituksen leivissä esimerkiksi tienraivaajina sekä muun infrastruktuurin rakentamisessa.

Vuonna 1872 ensimmäiset ainut muuttivat Tokion seudulle. Tokioon perustettiin Hokkaidon "alkuasukasvalmennuskoulu", jonne siirrettiin pakolla 38 ainua. Koulun oli tarkoitus toimia testialustana ainujen japanilaistamisessa. Myöhemmin syrjintä, jota ainut kohtasivat Hokkaidolla, houkutteli monet heistä muuttamaan vapaaehtoisesti muualle Japaniin.

Antropologia oli vielä muodostumassa tieteenalana 1800-luvulla, minkä lisäksi aikakauden näkemykset eri kansoista olivat rasismin ja ennakkoluulojen kyllästämiä. Sekä japanilaiset että aikakauden eurooppalaiset länsimaalaiset pitivät ainuja lapsenomaisina ja villeinä. Sekä Japanissa että lännessä oltiin valmiita näkemään samankaltaisuuksia toisaalta japanilaisten ja ainujen että toisaalta valkoisen amerikkalaisten ja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen välillä.

KUVA 4: Ainuaviopari 1930-luvulta. Kuvassa erottuu hyvin partaa muistuttava tatuointi ainunaisen suun ympärillä.
By National Museum of Denmark from Denmark [No restrictions], via Wikimedia Commons

Vuonna 1901 Japanin hallitus perusti ensimmäisen "alkuasukaskoulun", dojin gakkô. Vuoteen 1940 mennessä näitä kouluja oli perustettu jo 24. Alkuasukakoulujen opetusohjelma oli huomattavasti kapeampi kuin oikeiden japanilaisten koulujen ja muun muassa Japanin historiaa ja luonnontieteitä ei niissä opetettu. Sen sijaan kouluissa painotettiin erityisesti käytännön taitoja, kuten maatalousoppia ja kutomista, ja moraalikoulutusta. Moraalituntien varsinainen tarkoitus oli nostattaa ainulapsien isänmaallisuutta ja tehdä heistä uskollisia keisarin alamaisia. Oppivelvollisuus oli ainuille lyhyempi kuin japanilaislapsille. Joillakin alueilla alkuasukaskoulut saatettiin jopa merkitä matkailukarttoihin, jotta vierailijat voisivat käydä katsomassa aitoja ainulapsia.

Nykyajan haasteita

Ainujen oma etujärjestö perustettiin vasta vuonna 1930 ja silloinkin hallituksen aloitteesta. Ensimmäiset 16 vuotta järjestö toimi nimellä Kyôkai, joka tarkoittaa kirjaimellisesti "järjestöä". Yhdistyksen nimen muuttaminen kuvaavammaksi Hokkaido Ainu Kyôkaiksi tapahtui vasta toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946.

Huolimatta Japanissa tapahtuneista muutoksista ainujen asema ei parantunut sodan jälkeen. Ainut kokivat edelleen syrjintää kouluissa ja työpaikoilla, mikä johti siihen, että monet ainut kielsivät etnisyytensä. Jotkut pyrkivät itse eroon ainuudestaan ja saattoivat kannattaa japanilaistamispolitiikka. Mielikuvat ainujen etujärjestöstä Ainu Kyôkaista olivat myös negatiivisia tavallisten riviainujen keskuudessa. Vaikka järjestö muutti nimensä Utari Kyôkaiksi, pidettiin sitä edelleen lähinnä eliitin omana järjestönä. Utari Kyôkai kyllä lobbasi onnistuneesti ainujen elinolojen parantamisen puolesta, mutta samalla järjestö alkoi yhä enenemmän sulautua Japanin hallintokoneistoon. Huomattavaa on, että ainujen asemaa parantavat toimet luettiin yleensä hyvinvointipolitiikan piiriin vähemmistöpolitiikan sijaan.

Toisen maailmansota tarkoitti myös loppua Sahalinilla ja Kuriileilla asuville ainuyhteisöille. Saarten siirtyessä Neuvostoliiton hallintaan suuri osa alueiden ainuista siirrettiin Hokkaidolle.

Nykyään ainut vastustavat Hokkaidolla patohankkeita, joiden pelätään uhkaavan ainujen pyhiä paikkoja sekä arkeologisesti merkittäviä kohteita esimerkiksi Biratorin alueella. Useimmiten nämä suojelutoimet ovat epäonnistuneet.

Aktiivisinta ainukulttuuri on niin sanotuissa turistikylissä, joihin ainut kokoontuvat harjoittamaan perinteitään. Vaikka tällä toiminnalla on taloudellinen puoli, monille ainuille se on myös kulttuurisesti tärkeää. Vielä ennen toista maailmansotaa monet ainut tunsivat häpeää tavasta, jolla heidän kulttuuriaan käsiteltiin näissä turistikylissä. Turistikylät saattoivat toimia myös apuna ainuille heidän halutessaan oppia muiden alueiden ainujen tavoista. Sodan jälkeen ainut itse ovat kuitenkin tulleet yhä enemmän mukaan järjestämään palveluita turisteille. Tästä huolimatta on monia ainuja, jotka eivät pidä näistä "turistiainuista" vaan pyrkivät pitämään etäisyyttä heihin. Usein turistikylissä ainuista annetaan kuva muinaisena kansana, joka edelleenkin elää menneisyydessä.

Ainujen keskuudessa on noussut vastarintaa tulkinnoille ainuista "paleoliittisina jäännöksinä". Monien ainujen mielestä sekä ulkomaalaisten että japanilaisten tekemät tutkimukset ovat olleet puolueellisia. Monien japanilaisten mielestä ainujen ongelmat johtuvat siitä, että heidän on ollut hankala pysyä mukana Japanissa tapahtuneessa kehityksessä. Toisaalta jotkut japanilaiset ovat väittäneet "ainu-ongelman", kuten he ovat asiaa kuvanneet, ratkeavan itsestään rekisteröityjen ainujen määrän laskiessa.

Ainut edelleen kärsivät vuosisatoja jatkuneesta syrjinnästä japanilaisten tahoilta. Tästä huolimatta ainut edelleen ajavat aktiivisesti oikeuksiaan ja joitain parannuksia on tapahtunut. Samalla ainut ovat kyenneet saamaan jopa kansainvälistä huomiota asemalleen sekä luomaan kontakteja muihin alkuperäiskansoihin.

Lähteet

Cotterill, Simon 2011: "Documenting Urban Indigeneity: TOKYO Ainu and the 2011 survey on the living conditions of Ainu outside Hokkaido". The Asia-Pacific Journal Vol 9, Issue 45 No 2 2011. http://japanfocus.org/-Simon-Cotterill/3642

Creighton, Millie 1997: "Soto Others and uchi Others: Imaging racial diversity, imagining homogenous Japan". Japan's Minorities: The Illusion of Homogeneity, s.211-238. Toimittanut Michael Weiner. Routledge, Lontoo.

Henning, Joseph M. 2000. Outposts of Civilization: Race, Religion, and the Formative Years of American-Japanese Relations. New York City University Press, New York.

Keene, Donald 1969. The Japanese Discovery of Europe, 1720-1830. Stanford University Press, Stanford.

Lewallen, Ann-Elise 2008: "Indigenous at last! Ainu Grassroots Organizing and the Indigenous Peoples Summit in Ainu Mosir" The Asia-Pacific Journal, Vol. 48-6-08 2008. http://japanfocus.org/-ann_elise-lewallen/2971

Miyajima, Toshimitsu 1998. Land of Elms: The History, Culture, and Present Day Situation of the Ainu People. United Church Publishing House, Etobicoke.

Shibatoni, Masayoshi 1990. Languages of Japan. Cambridge University Press, Cambridge

Siddle, Richard 1997: "Ainu: Japan's indigenous people". Japan's Minorities: The Illusion of Homogeneity, s.17-49. Toimittanut Michael Weiner. Routledge, Lontoo.

Sjöberg, Katarina 1993. The Return of the Ainu: Cultural mobilization and the practice of ethnicity in Japan. Barwood Academic Publishers, Amsterdam.