Boreaalisen vyöhykkeen perustan muodostaa sirkumpolaarinen, yhtenäinen havumetsäalue arktisen vyöhykkeen eteläpuolella. Se kuuluu viileään ilmastovyöhykkeeseen (kasvukauden aikana 1-3 kuukauden keskilämpötila ylittää +10°C). Sademäärä ylittää selvästi haihtumisen, koska lämpötila on alhainen. Talvet ovat pitkiä ja kylmiäkin, kesä on lyhyt, mutta joskus aika lämmin. Varsinkin keväällä saattaa sää vaihdella paljonkin: silloin tällöin on takatalvia, jolloin esim. muuttolintujen pesintä vaarantuu, ja kasvien uusi kasvu saattaa tuhoutua. Vuotuinen sateenmäärä vaihtelee 30 - 85 mm (sataa pääasiassa kesällä). Päivänpituuden vuosivaihtelu on suurta. Kun pohjoinen havumetsävyöhyke on pohjois-eteläsuunnassa leveä, vaihtelevat varsinkin valaistusolot siinä suunnassa paljonkin: alueen pohjoisosissa on kesäpäivä 24 tuntia pitkä, alueen eteläosissa vain noin 16 tuntia.

Ilmasto muuttuu mantereisemmaksi Fennoskandiasta kohti Siperiaa siirryttäessä. Itä-Siperiassa on talvella paljon ankarampia pakkasia ja kesällä lämpimämpää kuin Lapissa.

Olosuhteet ovat siis suotuisia havumetsille ja soille. Euraasian ja Pohjois-Amerikan alueilla on yht. noin 15 milj. neliökilometriä havumetsiä - maailman laajin metsäalue! Vain pieni osa siitä kuuluu Eurooppaan, mutta täälläkin havumetsäalue on lännestä itään 2400 km leveä ja pohjoisesta etelään lähes1300 km. Lisäksi on ns. vuoristo-havumetsiä n. 3.3 mij. km² lähinnä Pohjois-Amerikan Kalliovuorilla ja Keski-Aasian Himalajalla. Pohjoinen metsänraja tundraa vasten on dynaaminen: sen sijainti heijastelee herkästi maapallon ilmastomuutoksia.

Maaperä on yleensä podsoloitunut, verraten hapan ja ravinneköyhä. Maassa on paksu, huonosti maatunut (turvemainen) pintahumus, jossa runsaasti sienihyyfejä. Puolukka ja mustikka ovat boreaalisten metsien tyyppilajeja, kuten Suomessakin.

Puulajeja on boreaalisissa metsissä samassa metsätyypissä vähänlaisesti. Mänty (Pinus sylvestris) ja kuusi (Picea abies) ovat tärkeimmät havupuut Euroopan boreaalisella alueella. Itää kohti Lapista alkaen yleisenä kuusen muoto Picea "obovata" (lapinkuusi). Melko suuria mereisyys-mantereisuus vaihteluita esiintyy boreaalisen vyöhykkeen eri osa-alueiden välillä. Fennoskandia on aika mereistä, esim. lehtikuuset (Larix sibirica, L. decidua), pihta eli siperianjalokuusi (Abies sibirica) ja sembramänty (Pinus cembra) puuttuvat sieltä, mutta esiintyvät idempänä mantereisiemmissa osissa.

Pohjois-Amerikassa on mm. valkokuusi (Picea glauca) levinnyt lähes yli koko boreaalisen vyöhykkeen, samoin mustakuusi (P. mariana) karummilla mailla ja varsinkin metsänrajametsissä. Myös kanadan lehtikuusi (Larix laricina) on yleinen Pohjois-Amerikan boreaalisilla alueilla, etenkin sen mantereisissa osissa. Yleisiä ovat myös palsamikuusi (Abies balsamea), Kanadan tuija (Thuija occidentalis) Pohjois-Amerikan koillisosissa, hemlokki (Tsuga canadensis) ja Banksin mänty (Pinus Banksiana). Banksin mänty on tyypillinen kulopuu (ohutkuorisena se tosin helposti kuolee kulossa, mutta uudistuu kulossa säilyneiden käpyjen siementen avulla. - Taigametsien kaltaisia metsiä on myös lauhkean vyöhykkeen vuoristoissa, esim. Pohjois-Amerikassa.

Taigametsissä on vähemmän eläin- ja kasvilajeja kuin trooppisissa ja lauhkean vyöhykkeen metsissä. Vaikka biodiversiteetti on aika alhainen, on hämmästyttävää, että taigan ankarissa olosuhteissa elää niinkin monia kasveja ja eläimiä. Useiden vyöhykkeen lajien levinneisyysalue rajoittuu pelkästään boreaaliseen vyöhykkeeseen. Tällaisia ovat mm. metsälajit kuusi, hieskoivu, harmaaleppä, mustikka, puolukka, suopursu, iso- ja pienikarpalo, vehka ja eräät vesikasvit. Myös lehtipuita esiintyy aika yleisesti (mm. tammi-, koivu-, leppä- ja pajulajeja). Aluskasvillisuudessa ei yleensä ole kovin paljon lajeja, mutta varpu-, sammal- ja/tai jäkäläkerros voi olla tuuhea. Myös sieniä voi olla runsaastikin. Sienihyyfeillä on tärkeä merkitys maaperän orgaanisen materiaalin hajoitusprosesseissa.

Nisäkkäistä suurin on hirvi. Peurat ovat hirveä pienempiä hirvieläimiä ja melko tiukasti vain havumetsäaleella ja tundralla esiintyviä. Etelämpänä, pääasiassa lehtimetsävyöhykkeellä, liikkuvat saksanhirvet. Karhu on nykyisin tyypillinen havumetsän laji, joka on verraten hyvin sopeutunut erilaisiin elinympäristöihin. Kesällä se tekee retkiä pohjoisista metsistä käsin jopa tundralle saakka. Kullakin aikuisella on n. parinkymmenen neliökilometrin suuruinen reviiri. Karhu on yksineläjä. Sudella on yhä - vaikka onkin lukumäärältään vähentynyt - hyvin laaja esiintymisalue. Sitä tavataan paitsi Euraasian ja Amerikan pohjoisissa havumetsissä, myös tundralla ja siellä täällä muuallakin Euroopassa, varsinkin vuoristoissa. Monin paikoin se on kuitenkin vähälukuinen. Ilves - yksinään öisin kuljeksiva kissaeläin - on myös käynyt harvinaiseksi. Pennut ovat emostaan riippuvaisia noin vuoden ajan. Pennut eivät pysty itse pyydystämään mitään, ennenkuin maitohampaat lähtevät ja kynnet kasvavat. Näätäeläimet (Mustelidae) ovat luonteenomaisia havumetsävyöhykkeelle. Ahma - suurin näätäeläin - on myös ihmisen ahdistelema, ja siten suuresti harvinaistunut. Ahma on pääasiassa raadonsyöjä, mutta pyytää itsekin melkein mitä eläintä vain. Saukko, näätä, kärppä ja lumikko esiintyvät koko havumetsäalueella. Mäyrä eteläosissa, soopeli ja vesikko itäosissa. Näätä on taitava kiipeilijä, pyydystää mm. oravia, mutta myös lintuja, munia, pikkujyrsijöitä ja hyönteisiäkin. Se syö myös silmuja ja hedelmiä. Rotat ja hiiret eivät ole luonteenomaisia havumetsille, mutta sielläkin niitä onb lähinnä asutuksen piirissä. Sopulit ja myyrät sensijaan ovat yleisiä. Liito-oraviakin tavataan Suomesta Siperiaan saakka. Lepakoita on pohjoisissa havumetsissä niukasti. Pohjanlepakko on kuitenkin yleinen lähes koko lueella.

Monet pikkulintulajit leimaavat pohjoisia havumetsiä, osa lajeista esiintyy kuitenkin etelämpänäkin, jotkut jopa kaikkialla Euroopassa. Tiaisia esiintyy monia eri lajeja; hömötiainen, töyhtötiainen ja lapintiainen ovat aika yleisiä. Samoin mm. vihervarpunen, urpiainen, peippo, järripeippo ja punatulkku. Kerttuja on monia eri lajeja, yleisiä myös pajulintu, tiltaltti ja lapinuunilintu. Eteläisissäkin osissa Euroopaa esiintyvät mm. leppälintu, punakylkirastas ja laulurastas. Mäntymetsissä esiintyviä ovat mm. tilhi, taviokuurna ja kolme käpylintulajia. Myös eräät tikat ja palokärki luonnehtivat havumetsäaluetta. Tyypillisin tikka on pohjantikka. Sitäkin tavataan myön Euroopan vuoristometsissä. Joskus on kysytty, onko se siellä jääkauden aikainen relikti? Isolepinkäinen (eli lapinharakka) saalistaa mm. pikkulintuja, pohjoiseen painottuva kuukkeli on mm. munarosvo. Havumetsien komein maalintu on metso. Teeri suosii suovaltaisempia seutuja. Todellisia petolintuja ovat kanahaukka ja eräät pöllöt.

Soilla yleisiä mm. ruokokerttunen ja pajusirkku. Rantojen kahlaajia ovat mm. valko- ja mustaviklo. Alueen vesilintuja ovat mm. sinisorsa, haapana, jouhisorsa, lapasorsa, tukkasotka, uivelo, isokoskelo ja tukkakoskelo sekä laulujoutsen. Järvien soiden tuntumassa elelevät myös sinisuohaukka ja kalasääski. Kalasääski pyydystää lennosta mm. ahvenia, siikoja, haukia.

Järvien kasvinsyöjiä ovat mm. äyriäiset, madot, nilviäiset ja hyönteistoukat. Kasvinsyöjistä tärkeimpiä ovat pikkuäyriäiset mukkaanluettuna vesikirput. Kaikki vesikirput ovat naaraita - ne lisääntyvät neitseellisesti (partenogeneettisesti). Petoja ovat eräät hyönteistoukat, kalat ja vesilinnut (sekä saukko, joka tosin on pääasiassa virtaavien vesien peto).

Voimakasta metsien hyväksikäyttöä on mm. Fennoskandiassa. Metsien intensiivinen käyttö on leviämässä myös osaan Siperian, Alaskan ja Kanadan metsäalueita. Paitsi puunkäyttö (paperiteollisuus), myös kaasukenttien etsintä ja rakentaminen, kaivosteollisuus sekä ihmisten aiheuttamat metsäpalot ja ilmaston muutos ovat boreaalisten metsien tulevaisuuden uhkia. Taigametsät ovat kuitenkin vielä laajoilta osin häiriytymättömiä. Asutustakin on verraten vähän - paljolti alkuperäistä väestöä perinteisin elämäntapoineen. Luonnontilaiseen pohjoiseen havumetsään kuuluvat kelot ja lahopuut. Niitä on arvioitu olevan jopa kolmannes metsän koko fytomassasta. Kuolleet ja lahopuut ovat monien hyönteisten elintilaa: Ruotsissa on arvioitu elävän jopa 1000 kovakuoriaislajia, jotka elävät kuolleessa puussa. Kovakuoriaisten toukat syövät lahopuussa eläviä sienirihmastoja, joita varsinkin lahossa kuusessa saattaa olla paljon. Lahopuissa on yleisesti nonia kääpälajeja, harvinaisiakin. Havumetsäalueen luonteenomaisia hyönteisiä ovatkin mm. puiden sisään tai puunkuoren alle kaivautuvat kovakuoriaiset, esim. sarvijäärät ja kaarnakuoriaiset. Sarvijaakon toukat elävät puussa pari kolme vuotta. Sarvijäärän koiraalla on erittäin pitkät - jopa 75 mm pitkät tuntosarvet. Kaarnakuoriaiset ovat pienikokoisia; ne elävät puiden runkoon kaivamissaan käytävissä, jossa ne syövät puissa olevia sienirihmastoja, eivät itse puuta. Aikuiset ruokkivat toukkia sieniravinnolla ja hoitavat lapsiaan hyvin!

Taigametsien metsäpalot ovat aiheuttaneet sen, että kasvillisuuden rakenne on alueellisesti aika vaihtelevaa, monimuotoista. Vanhimmat metsiköt eivät ehkä koskaan palaneet (ovat esim. liian märkiä), nuorimmat ovat juuri äsken palaneet. Luonnonoloissakaan metsäpalo ei yleensä ulotu kovin laajoille alueille mm. soiden ja vesistojen vuoksi. Jos tuli pääsee puiden latvustoon, tappaa se useimmat puut. Sensijaan maata myötä etenevän tulen suojana on mm. männyllä paksu kaarna, jota kuusella puolestaan ei ole. Pian metsäpalon jälkeen paikalle tulevat lukuisat paloalueisiin sopeutuneet hyönteiset (mm. eräät kauniaiset, kulokaarnakuoriainen, nahkuri, suutari, mustajäärä ja koivun mantokuoriainen). Lisää: metsäpalot!

Luonnontilaiseen pohjoiseen havumetsään kuuluvat kelot ja lahopuut. Niitä on arvioitu olevan jopa kolmannes metsän koko fytoiomassasta. Kuolleet ja lahopuut ovat monien hyönteisten elintilaa: Ruotsissa on arvioitu elävän jopa 1000 kovakuoriaislajia, jotka elävät kuolleessa puussa. Kovakuoriaisten toukat syövät lahopuussa eläviä sienirihmastoja, joita varsinkin lahossa kuusessa saattaa olla paljon. - Lahopuissa on yleisesti nonia kääpälajeja, harvinaisiakin.

Orava kurkottelee lintulaudalle...

Euroopan boreaalisella alueella on vuoristoja vain Skandinaviassa ja Uralilla. Siitä syystä tämän alueen toinen keskeinen ekosysteemiryhmä (metsien lisäksi) ovat suot, jotka taiga-alueella ovat pääasiassa aapasoita: märkiä nevoja ja/tai erilaisia korpia ja rämeitä. Boreaalisen alueen runsasta soistumista edistää humidi ilmasto ja laakea maasto. Aapasuot ovat yleisiä boreaalisessa vyöhykkeessä. Laajoja suoalueita on mm. Länsi-Siperiassa (varsinkin Ob- ja Irtysjokien välinen alue). Monet Siperisn joet tulvivat voimakkaasti, joten vedet leviävät laajoille alueille. Jäät sulavat tietenkin ensin yläjuoksulta (etelästä), joten alajuoksun pitempään säilyvä jääpeitekin nostaa tulvia.

Tundran rajoilla on monin paikoin palsasoita. Keidassoita esiintyy boreaalisen alueen etäläosissa (mm. Fennoskandian eteläosissa ja Kanadan länsiosissa), mutta ei mantereisilla alueilla.

Tuhannet muuttolinnut tulevat kesäksi taigalle (ja myös tundralle) pesimään, koska siellä on runsaasti hyönteisravintoa. Eläimistössä on myös mm. oravia ja nisäkkäitä (hirvet, peurat, jänikset, ilvekset, sudet, karhut, näädät). Monilla nisäkkäillä on tuuhea ja lämmin turkki. Eräät nisäkkäätkin (mm. karhu) nukkuvat talven yli.

Fennoskandiassa esiintyy myös ns. subarktinen koivuvyöhyke boreaalisen ja arktisen alueen rajamailla ja tuntureiden rinteillä havumetsien yläpuolella. Lisää: subarktinen koivuvyöhyke!

Boreaalisen vyöhykkkeen ja lauhkean lehtipuuvyöhekkeen rajoilla esiintyy puolestaan ns. tammivyöhyke eli hemiboreaalinen vyöhyke (Lounais-Suomesta Skoonen eteläosiin saakka). Siellä on useita ns. jaloja lehtipuita viljavilla mailla, mutta silti täälläkin on paljon havupuumetsiä ja podsolimaannos. Pohjois-Amerikassa tätä vastaavaa vyöhykettä kutsutaan usein sekametsäalueeksi. Lisää: hemiboreaalinen vyöhyke!