Näin minulle kirjoitti eräässä suuressa oululaisessa jätekeskuksessa työskentelevä mies Helsingin kirjamessujen aikaan. Messuhälinän ja markkinoinnin keskellä tuntui hienolta saada vilpitön palaute kirjani Hajonneen maailman käyttöohje lukijalta.
Muutamaa viikkoa myöhemmin matkustin Oulun yliopiston ResilienceTalks-seminaarin vieraaksi puhumaan kirjastani sekä keskustelemaan yliopiston opiskelijoiden ja tutkijoiden kanssa ekokatastrofiin sopeutumisesta. Yleisön joukossa oli myös viestin lähettäneen miehen vaimo, biologian opiskelija, joka jutteli aktiivisesti aiheesta.
Oli muutenkin innostavaa kuulla, että niin biologit, maantieteilijät kuin kauppatieteilijätkin olivat lukeneet kirjani ja saaneet siitä jotain. He toivat tilaisuudessa esiin omia näkökulmiaan yhtä lailla ilmastonmuutokseen, antroposeeniin kuin resilienssiin, ja saivat minut ajattelemaan niistä uudella lailla.
Tällaiset eleet ja kohtaamiset luovat toivoa kirjailijalle, varsinkin kun teoksen aihe on synkkä. On hienoa kuulla onnistuneensa välittämään lukijoille omia ideoitaan. Samalla on tärkeää, että kirja ei jää vain kirjaksi, vaan saa aikaan keskustelua ja johdattaa eri aloilla toimivat ihmiset luomaan omia päätelmiään ja kirjoittamaan aiheesta lisää. Jokainen kirja on paitsi teos, myös teko.
Palatessani seminaarin pääteeksi taksilla rautatieasemalle small talk taksikuskin kanssa ajautui koskemaan Kaliforniaa, joka oli ollut esitelmäni aihe. Kerroin San Franciscon ja Los Angelesin saastesumuista ja siitä, kuinka Kaliforniassa saattoi lähteä lenkille ainoastaan varhain aamulla, koska silloin pakokaasuja oli ilmassa vähemmän.
”Ja sitten Suomen pitäisi pelastaa maailma”, taksikuski tokaisi. Se oli keskustelupalstoilta tuttu kommentti, joka viestitti, että aiheesta ei kannata keskustella enempää. Loppumatkan istuimme sanomatta mitään.
Toisin kuin voisi kuvitella, kuski ei ollut mikään keski-iän ylittänyt setämies, vaan minua nuorempi nainen. Jos jätekeskuksen työntekijä perheineen ja keskustelutilaisuus yliopistolla olivat antaneet toivoa siitä, että maailmanloppu ei ole ihan niin lähellä kuin kuvitellaan ja että asialle voidaan vielä tehdä jotain, taksikuskin pieni sivuhuomautus muistutti, että elämme jo maailmanlopun aikaa eikä paljon ole enää tehtävissä.
Kylmä tosiasia on, että maapallo on huonossa jamassa, suurelta osin ihmisen vuoksi. Me ihmiset kuitenkin jatkamme elämäämme tällä pallolla, ja tehdäksemme sen mahdollisimman hyvin, tarvitaan toivoa. Sitä tarvitaan jopa – tai varsinkin – silloin, kun tosiasiat osoittavat, ettei sitä ole. ”Suru on hajoavan maailman keskeinen tunne”, oli jätekeskuksen työntekijä kirjoittanut. Surukin voi silti olla voimavara, jos se johtaa kyynisyyden sijaan toivoon ja tekoihin.
Siksi pidän mieluummin mielessäni jätekeskukselta saamani murheellisen mutta lämpimän viestin kuin taksikuskin ironisen kommentin. Sen ansiosta en pysähdy harmittelemaan sitä, että muut tuhoavat maailman, vaan voin mennä eteenpäin ja koettaa varjella sitä omalta pieneltä osaltani.
Kirjoittajasta:
Ville-Juhani Sutinen on 2022 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon esseeteoksestaan Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta saanut kirjailija ja kääntäjä. Hän vieraili FRONT-tutkimusohjelman ResilienceTalks-seminaarissa 14. marraskuuta 2023.
Resilienssin jäljillä -blogissa keskustellaan resilienssin eli kriisinkestävyyden tutkimuksen, opetuksen ja kehittämisen ajankohtaisista teemoista ja syvennetään tietämystä globaalin muutoksen hallinnasta, ja kestävyyden viheliäisten ongelmien mahdollisista ratkaisuista. Kirjoittajina ovat alan tutkijat, asiantuntijat ja Oulun yliopiston FRONT PROFI7 -tutkimusohjelman yhteistyöverkostojen jäsenet.