Valitse allaolevista!
Jos haluat muita eläimiä, siirry ensin tänne!
Lapin isot joet, lukuisat kirkasvetiset järvet ja lukemattomat lammetkin ovat urheilukalastajien tavoittelemia kalastuskohteita. Kalalajejakin on Lapissa aika monia, pitkästä ja pimeästä talvesta ja kauan säilyvästä jääpeitteestä huolimatta. Esim. Enontekiön alueella viihtyvät seuraavat kalalajit (Järvinen, A. & Lahti, S., 2004: Suurtuntureiden luonto, s. 152):
| Hauki (Esox lucius) Siika (Coreganus lavaretus) Muikku (Coreganus albula) Taimen (Salmo trutta) Lohi (Salmo salar) Nieriä eli rautu (Salvelinus alpinus) Harjus eli harri (Thymallus thymallus) Särki (Rutilus rutilus) Seipi (Leuciscus leuciscus) Säyne (Leuciscus idus) |
Mutu (Phoxinus phaxinus) |
Enontekiön vesissä elelee siis yhteensä 18 kalalajia, mutta pääosa tästä lajistosta ei pysty elämään
ylimmissä tunturijärvissämme. Siellä viihtyy lähinnä vain nieriä (ja harjus).
Lohikalat ovat pohjoisen "houkutuslintuja", sillä monen lapinkävijän retket suuntautuvat suurten jokien lohiapajille tai syrjäisille salojärville nieriää pyytämään. Nieriä eli rautu (saameksi raudo) on kylmien, hapekkaiden ja kirkkaiden vesien laji, eikä sitä enää juurikaan tavata meillä pohjoisimman Lapin eteläpuolella.
Sitä on aiemmin esiintynyt Koillismaan suurissa järvistä. Sitä tavataan uhanalaisena myös eräistä Vuoksen vesistön järvistä (reliktinä). Heti itärajan takana sitä vieläkin tavataan liki kaikista syvemmistä järvistä aina Laatokkaa myöten. Vastikään löytyi kääpiöitynyt nieriäkanta Posiolta 37 metriä syvästä Karhunpesälammesta. Nämä nieriät ovat vain n. 15-20 cm:n pituisia (vrt. seuraava kappale!), mutta kasvatettuina niistä kasvaa isoja vonkaleita (Kts. Kalevan uutinen 20.5.05!).
Nieriä on lajina hiukan ongelmallinen. Todennäköisesti on kyse ainakin parista lähellä toisiaan olevasta lajista. Käsitteet iso- ja pikkunieriä eivät ole päteviä, vaan eri nieriäkannat voivat olla hyvinkin erikokoisia perimästä, ravinnosta ja kilpailutekijöistä riippuen.
Suurin Suomesta saatu nieriä on painanut reilut yhdeksän kiloa (Sevettijärvi, 1990); tavallisesti paino jää selvästi alle kahden kilon. Eräissä kääpiöityneissä kannoissa kutukypsyyden saavuttaneet yksilöt olleet vain parinsadan gramman panoisia. Nieriän käyttöä ihmisravinnoksi rajoittaa yleisenä loisiva heisimato.
Isokokoinen, vanhempi nieriä on pääasiassa petokala, nuoremmat syövät yleensä pohjaeläimiä ja planktonia.
Nieriän väritys voi vaihdella suurestikin. Selkä on yleensä tumma, kyljet hopeanhohtoiset ja vatsapuoli vaalea. Selässä ja kyljissä on kellertäviä täpliä. Nieriän suomut ovat loheen verrattuna hyvin pieniä. Kutuaikana syksyllä on nieriän vatsapuoli selvästi punertava. Se on silloin - syksyisin - ehkäpä pohjoisen värikkäin kalalaji! Nieriät kutevat järvien kivikko- tai sorapohjilla, eivät siis yleisesti joissa kuten muut lohikalat. Pienet nieriämuodot kutevat kuitenkin usein puroissa.
Harmaanieriää (S. namaycush) on kotoisin Pohjois-Amerikan pohjoisosista ja istutettu mm. Inarinjärveen. Se ei lisäänny meillä. Puronieriä (S. fontinalis) on myös istutustulokas.
- Kts. myös lohikalojen kutuaika!
Myös harjus on lohikala. Sitä tavataan pääpainoisesti Pohjois-Suomessa (Lapin ja Oulun lääneissä), mutta paikoitellen etelämpänäkin. Harjus on viime vuosina vähentynyt varsinkin etelässä suurten ympäristömuutosten vuoksi. Tuntureiden rinteillä sitä saattaa tavata jopa 700 metrin korkeudessa saakka. Harjuksen pahin kilpailija ravinnosta lienee siika.
Harjus muistuttaa siikaa, mutta pitkä ja korkea selkäevä erottaa sen siiasta. Harjus on n. 20-50 cm pitkä. Harjusta kalastetaan paljon lähinnä perhoilla ja heittovavalla.
Harjus - kuten lohikalat yleensä - viihtyy viileissä ja hapekkaissa jokivesissä, mutta on myös järvissä eleleviä harjuskantoja Esim. Kuusamossa on harjusta istutettu joihinkin järviin).. Se ei juurikaan vaeltele. Harjus syö pohjaeläimiä (hyönteistoukkia, äyriäisiä jne.)
Harjus kutee keväällä, siis toisin kuin muut lohikalat, tavallisimmin jokien somerikoille. Koiras vartioi kutualuetta ja houkuttelee sinne naaraita.
Taimen suosii kylmiä ja hapekkaita vesiä. Se on erittäin muunteleva kala. Taimenet voidaan ekologisesti ryhmitellä puro-, järvi- ja meritaimeniin. Taimenista osa elää puroissa, ne ovat pienikokoisia tammukoita (saameksi tambuk). Järvissä elää isojakin järvitaimenia, jotka ovat osaksi puroista ravinteisempiin vesiin vaeltaneita tammukoita. Järvi- ja meritaimenet siirtyvät syksyisin jokiin kutemaan.
Käsivarren lohenpoikaset elävät 3-5 vuotta Könkämä- tai Lätäsenossa. Sitten ne vaelluspoikasina (smolttina) uivat Itämereen (Utsjoelta Jäämereen). Vietettyään siellä 1-4 vuotta, ne palaavat synnyinjokeensa lisääntymään. Kuteneet kalat uivat takaisin merelle. Kuitenkin jotkut (ns. talvikot) jäävät talvehtimaan jokeen talvehtimaan.
Teksti nojautuu paljolti Haapasen aikakauslehtiartikkeliin "Siellä, minne aurinko ei yllä". - Suomen luonto 1/2010, s 36-40 ja Hannu Lehtosen artikkeliin "made", teoksessa Suomen luonto/kalat, sammakkoeläimet ja matelijat. Weilin+Göös, 1998, s 166-169.
Made on turskan sukulainen. Meriss ä elää puolisen sataa mateen heimolaista, mutta se itse elelee myös makeissa sisävesissä. Se on maassamme yleinen, ja on levittäytynyt koko pohjoiselle pallonpuoliskolle. Sen näkee yleensä kuitenkin vain talvella (kesällä näkee edellisenä talvena syntyneitä poikasia rantavesissä mm. kivien ja lahonneiden puun kappaleiden alla).
Erikoista on se, että made kutee keskellä talvea; sukukypsyys saavutetaan Etelä-Suomessa noin 2-4 vuoden iässä, pohjoisessa noin 5-6 vuoden ikäisenä. Kutupaikalle - mataliin vesiin - kerääntyy helmi-maaliskuussa suuri joukko sukukypsiä mateita, jotka sitten pariutuvat. Pariutumisseremonia saattaa kestää useita tunteja. Mätimunia syntyy erittäin paljon: yhdessä kilon kokoisessa mateessa on noin miljoona mätimunaa. Mätimunat pysyvät liejuisenkin pohjan päällä, koska munissa on pieni öljypisara. Parin millin pituiset poikaset kuoriutuvat jäiden lähdön aikaan ja kasvavat ensimmäisen kesän aikana jopa 10 senttimetrin pituisiksi. Vähitellen ensimmäisen kesänsä aikana poikaset muuttuvat yöaktiivisiksi. Kaikkiaan pari vuotta se vaeltelee pitkin rantoja; rantavesissä onkin tarjolla sille sopivaa ravintoa ja suojaa vihollisia vastaan. Sitten se jättää rantavedet ja siirtyy isohkojen järvien pimeään ja kylmään pohjaveteen. Siellä se viettää aikuiselämänsä tasalämpöisissä, aina viileissä (4-12°C) ja puhtaissa, happipitoisissa vesissä.
Alkuvuosina made syö kaikenlaisia pieniä vesi- ja pohjaeläimiä: pienenä kelpaavat mm. planktoneliöt. Pian se alkaa syödä myös pikkukaloja (mm. muikku, kiiski, kuore, ahven ja kivisimppu). Pikkukalojen mäti taitaa olla mateen herkkua, mutta sammakotkin kelpaavat sille ravinnoksi. Pimeässä se käyttää saalistamiseen ennekaikkea haju-, tunto- ja makuaistimia. Mateen hampaisto on aika vaatimaton, joten isoja saaliskaloja se ei kykene syömään. Mutta pienet kuolleet kalat kyllä kelpaavat. Monien aikuisten mateiden silmät ovat sokeat - ei silmiä tarvita pohjavesissä. Sokeuden (loiskaihin) aiheuttaa imumato (Diplostomum spathaceum), jonka pääisäntinä ovat kalaa syövät linnut. Ihminen ei saa tätä loista riesakseen.
Vuotuiset madesaaliit olivat maassamme muutamia vuosikymmeniä sitten 2-3 miljoonaa kiloa. Nykyisin saalis on vain n. miljoona kiloa. Suurimmat mateet ovat pääosin alle 10 kiloisia. Mateita voi pyydystää pilkillä, kolkkaamalla jäältä käsin tai esim. merroilla. Tornionjoen merroilla pyydetyt madesaaliit ovat olleet satoja kiloja vuodessa. "Lohi keväällä, siian lippoaminen kesällä, nahkiaismerrat syksyllä ja made talvella" kertoo Juhani Hannu Tornionjoelta.
- Artikkeli: Haapanen, Eero, 2010: Siellä minne aurinko ei yllä. Made lymyää pimeässa vesistöjen syvänteissä. Vain kutuaikana viiksekäs nousee ihmisten ilmoille, - Luonto 1/2010: 36-40.