Häät syksyllä. Pohjoisen eläimillä - kuten kasveillakin - säätelee valorytmi monia tapahtumia. Esim. poro tunnistaa syksyllä päivän lyhenemisen, jolloin melatoniinia (pimeähormonia) muodostuu runsaasti, ja kiima alkaa (lokakuussa). On tärkeää, että poro ajoittaa kiiman oikeaan aikaan, jotta vasat syntyisivät keväällä (toukokuun lopulla) silloin, kun pakkaset ovat jo väistyneet ja lumi sulanut, mutta räkkäaika ei ole vielä alkanut. Räkkäaikana hyönteiset imevät vasoista verta, eikä emo pysy paikallaan imettääkseen vasaa. Sarvet näyttelevät merkittävää osaa urosten taistellessa naaraiden suosiosta. Kosiopuuhat ottavat voimille, sillä sinä aikana ei uros malta oikein syödäkään. Naaraat eivät ole valmiita paritteluun milloin vain, vaan taistelu niiden suosiosta voi kestää jopa viikkoja. - Myös hirvellä on kiima-aika myöhään syksyllä.

Syksyisin häitään viettävät myös lohikalat (mm. lohi, nieriä, muikku ja siika). Lohi on aikuistunut meressä. Keväällä ovat aikuiset lohet nousseet merestä ja vaeltavat sitten pikkuhiljaa perinteisille kutupaikoilleen, jokien latvapuroille. Naaras kaivaa siellä kutukuopan, johon se laskee pienissä erissä mätiään. Koiraskalat odottelevat vuoroaan päästäkseen laskemaan maitinsa mädin päälle. Jos paikalla on useita koiraksia, voi taistelu niiden välillä olla ankara. Mätimunat talvehtivat, ja vasta keväällä niistä kehittyy pieniä poikasia. Poikasetkin ovat tietysti monen muun eläimen ruokaa, joten vain harva poikanen pääsee kasvamaan niin isoksi ja vanhaksi (n. kolme-vuotiaaksi), että voi lähteä vaeltamaan mereen.

Lisääntyminen on ajoitettava niin, että jälkeläiset ehtivät riittävästi kehittyä kestääkseen ensimmäisen talvensa. Poikasten on ensimmäisenä kesänä ehdittävä mm. kasvattaa uusi talviturkki tai suojaava höyhenpeite. Emojen, jotka laihtuvat usein kovasti ruokkiessaan poikasia, on ehdittävä kuntoutua ennen talvea. Monien isojen nisäkkäiden ja paikkalintuina elävien petolintujen on synnytettävä poikasensa jo varhain keväällä. Jotkut talvilintumme pesivät usein toisen kerran loppukesällä (mm. talitiainen). Tämä saattaa olla kohtalokasta, mutta suotuisina kesinä toinenkin poikue ehtii valmistautua talven varalle. Pikkunisäkkäät eivät lisäänny - ainakaan kovin usein - enää loppukesällä. Lisäksi poikasten kasvu jää ensimmäisenä kesänä ikäänkuin puolitiehen; ne kasvavat aikuisen kokoisiksi vasta seuraavana kesänä.

Erityisen paljon rasvavarastoja tarvitsevat ne nisäkkäät, jotka viettävät talven unessa tai horroksessa (esim. mäyrä ja karhu). Rasvaa keräävät syksyisin myös monet talviaktiiviset nisäkkäät, esim. poro.

Pohjoiset pikkunisäkkäät keräävät ns. ruskeaa rasvaa, jonka lämmöntuotto on erityisen tehokasta (vrt. talvi!).

Pienikoinen eläin tarvitsee vähemmän ravintoa ja pääsee ahtaisiinkin koloihin jäätyneessäkin maassa. Mutta lämmönhukka on pienellä eläimellä painoyksikköä kohti suurempi kuin suurikokoisella.

Paksu ja tuuhea talviturkki antaa hyvän suojan kylmyyttä vastaan. Lintujen höyhenpeite ei kuitenkaan vahvistu talveksi yhtä paljon kuin nisäkkäiden turkki. Talvipuvun kasvattaminen vie paljon energiaa, ainetta ja aikaa.

Talvella vaalea turkki tai höyhenpeite antaa lumimetsäilmastossa ja tundralla näkösuojan. Tosin luonnossamme on paljon talviaktiivisia eläimiä, joiden väritys ei juurikaan muutu vuodenaikojen myötä. - Vrt. kuvia talviturkeista!

Lintujen syksyinen sulkasato ja nisäkkäiden karvanvaihto ovat lähinnä valaistusrytmin ajoittamia tapahtumia. Talvehtivista linnuistamme vain riekko ja kiiruna muuttavat höyhenpeiteen värityksen perusteellisesti syksyn sulkasadossa. Riekon ja kiirunan jalat ovat kesällä lähes höyhenettömät, mutta talveksi varpaisiin kasvaa tuuhea höyhenreunus, joka auttaa lumessa kävelyä. Myös kynsien pituus kasvaa talveksi lähes kaksinkertaiseksi.

Useimpien nisäkkäittemme karvapeite vaihtuu syksyisin ja keväisin, hirvieläimillä kuitenkin vain kerran eli kesällä. Talviturkki on yleensä sekä tiheämpi että pitempi kuin kesäturkki.

Talviturkin tiheys ja pituus vaihtelee lajikohtaisesti aika paljon. Esim. metsäjäniksen talviturkki on kaksi kertaa tiheämpi kuin kesäturkki. Naalin turkki on talvella kaksi kertaa paksumpi (pitempi) kuin kesällä ja päästäiselläkin puolitoistakertainen (vrt. kuva!). Sen sijaan mm. myyrien talviturkki ei paljonkaan kasva talveksi pituutta, mutta kylläkin tiheyttä. - Samallakin lajilla voi pohjoisessa olla parempi talviturkki kuin etelässä.

Valkea talviturkki rajoittuu alueille, joilla on talvella lunta ja kesällä lumetonta. Meillä ovat talvella (lähes) valkeita kärppä, lumikko, metsäjänis ja naali. Metsäjänis on jo Keski-Euroopassa tummahko myös talvella. Grönlannin napajänis on valkea kesälläkin. Rusakko on alkanut mukautua Suomen talveen: nykyisin se on talvella vähän vaaleampi kuin kesällä. Kts. eläinten keinot sopeutua talveen!

Muuttolinnut lähtevät. Kesä on hyvin lyhyt: kun viimeiset muuttolinnut vasta tulevat Suomeen, alkavat ensimmäiset jo muuttaa lämpimämpiin maihin. Varhaisia syysmuuttajia ovat mm. kuovi ja useat Jäämeren rannikon kahlaajat. Nämä varhaiset lähtijät ovat pääosin vanhoja lintuja; poikaset jäävät tänne vielä joksikin aikaa odottelemaan syksyn tuloa. Elokuu käynnistää varsinaisen syysmuuton (mm. pääskyset, käki, naurulokki ja tiirat lähtevät). Syysmuutto ei kuitenkaan ole niin näyttävä tapahtuma kuin kevätmuutto, vaan pääosin hiljainen ja huomaamaton - siitäkin huolimatta, että muuttajia on syksyllä paljon enemmän kuin keväällä. Vain pääskysrivistöt puhelinlangoilla (elokuun lopulla), kurkiaurat (syyskuussa), ja joutsenten kerääntyminen isoiksi muuttoparviksi (syys-marraskuussa) kiinnittävät useimpien ihmisten huomiota. Syysmuuton ajankohtaan vaikuttaa osaltaan mm. ravinnon saatavuus. Hyönteissyöjiltä loppuu ravinto aikaisemmin kuin esim. siemeniä ja marjoja syöviltä. Joinakin hyvinä siemen- tai marjasyksyinä saattaa joidenkin lajien muutto myöhästyä paljonkin, voivatpa esim. jotkut peipot jäädä tänne koko talveksi.

Satunnaisia talvivieraita tulee meille joskus kaukaakin. Tällaiset pitkät vaellukset johtuvat yleensä siitä, että ravinto loppuu kotiseudulla.

Elinpiirinsä vaihtavat talveksi myös mm. metsäkanalinnut. Syksyisin ne suosivat tuoreita metsiä ja soiden laitamia, mutta talveksi metso siirtyy mäntymetsiin, teeri koivikkoihin ja riekko pensaikkoihin. Kunkin lajin on 'järkevää' hakeutua talveksi (jolloin ravintoa on niukasti) omaan ekolokeroonsa. Vrt. myös riekko! Metsäkanalinnut syövät syksyllä marjoja ja varpujen lehtiä, pysyttelevät siis maassa. Talveksi noustaan puihin: metso syö männyn neulasia, teeri pääasiassa koivun urpuja ja riekko lehtipensaiden silmuja ja oksia. Pyy pysyttelee läpi vuoden samoissa maisemissa, mutta sen talviravintona ovat lepän ja koivun urvut.

Jotkut isot nisäkkäät vaeltavat kesänvietto- ja talvehtimisalueiden välillä, mutta eivät meillä kovin pitkiä matkoja. Suomessa vaeltavat mm. metsäkauris, metsäpeura (esiintyy meillä lähinnä Kuhmon alueella) ja hirvi muutamia kymmeniä kilometrejä etsiessään talvella parempia ja/tai ohutlumisia laidunmaita.

Pikkunisäkkäistä tunturisopuli ja lapinmyyrä vaihtavat talveksi elinympäristöään. Tunturisopuli elää talvella tunturien yläosissa, paljakan paksulumisissa kohdissa, jossa se syö sammalta lumen alla. Kesäksi se siirtyy alemmas, tunturikoivikkoihin ja soille. Runsaina sopulivuosina saattavat nämä matkat muuttua pitkiksi massavaelluksiksi. Vrt. tunturisopuli!

Asumusten lähistöiltä löytävät monet pikkunisäkkäät talvella lisäravintoa (ja lämpöäkin). Pikkunisäkkäitä pyydystävät pikkupedot (kärppä ja lumikko) ja eräät petolinnut (mm. lehto- ja helmipöllö) siirtyvät myös latojen ja ulkorakennusten piiriin.

Kaikki pienet (ja monet isotkin) nisäkkäät rakentavat itselleen talven varalle lämpimän yöpymispaikan ja saattavat kerätä sinne ruokaakin. Jotkut lisääntyvätkin talvipesissään.

Talvipesiä ja kieppejä on monenlaisia - lajista riippuen. Oravalla on käytössään usein monta pesää, jotkut kesällä, toiset taas talvella tehtyjä. Piisamin isoja talvipesiä tapaa matalilla rannoilla. Nykyisin piisami näyttäsi suosivan ns. onkalopesiä [ei siis kekoa). Vesimyyrän talvipesässä voi olla ruokaa varastoituna koko talven tarpeisiin! Lisää: Talveen valmistautuminen!

Pikkunisäkkäät rakentavat maan pinnalle talvipesiä ehkä siksi, että syvemmälle maakoloihin saattaa talven mittaan kertyä liikaa hiilidioksidia, joka vaikeuttaa hengitystä. On myös huomattava, että lumi on hyvä lämmöneriste - parempi kuin jäätynyt maa. Tosin kettu saattaa löytää saaliinsa pintapesästä helpommin kuin maakolosta.

Ravintovarastoja keräävät talveksi meillä monet linnut ja nisäkkäät sekä hyönteisistä mm. mehiläinen.

Yleensä varastoidaan siemeniä (helppo kuljettaa, sisältävät paljon energiaa, säilyvät hyvin) tai hedelmiä.

Varastot ovat - lajista riippuen - joko hajasijoitettuja tai isompina kasoina. Viimeksi mainitut ovat sopivia, jos eläin pystyy puolustamaan varastojaan. Esim. meidän orava ei puolusta varastojaan, joten se sijoittaa ne hajalleen. Orava kätkee jokaisen pähkinän, kävyn tai tammenterhon (tai muun syötävän) eri paikkaan, yleensä n. 5-25 m:n päähän siemenen saantipaikasta peitellen kätköpaikan huolellisesti. Kun lumipeite vahvistuu, kaivaa orava maassa olevia käpykätköjään esiin, ja - syötyään osan siemenistä - piilottaa kävyt uudelleen, nyt lähelle lumen pintaa (tai puiden oksille).

Sieniä orava varastoi syksyisin puiden oksille. Hyvänä sienisyksynä voi puiden alaoksilla nähdä kuivuneita ja tummuneita tatteja tai muita sienillajeja! Liito-orava ei syö siemeniä, vaan lehtipuiden hedenorkkoja, joita se varastoi syksyllä.

Monet petonisäkkäät varastoivat/kätkevät ravintoa aina kun siihen on tilaisuus. Talvella saalis säilyy hyvänä lumessa. Päästäiset saattavat varastoida talveksi hyönteisiä ja maamyyrä kastematoja (päästäiset ja maamyyrä ovat pikkupetoja!). Useat jyrsijät keräävät myös talvivarastoja, mutta sopulit eivät.

Hyönteisten elämä on tietysti vilkkaimmillaan keskikesän lämmössä. Aktiivisten lajien lukumäärä vähenee jo elokuussa. Mutta vielä myöhään syksylläkin on joitakin kukkivia kasveja, joista mettä ja/tai siitepölyä löytyy vielä myöhäissyksylläkin (mm. rikkasveja, kuten peltosaunio (Tripleurospermum inodorum). Myöhäissyksyllä hyöteiset liikkuvat vähemmän kuin keväällä samassa lämpötilassa. Kuitenkin mm. eräiden mittariperhosten aikuiselämäa joittuu syksyn hämärään, esim. tunturimittari (Epirrita autumnalis) ja hallamittari (Operoptera brumata). Ne eivät syö aikuisena mitään (imevät ehkä nesteitä), mutta huolehtivat silloin jälkikasvustaan: naaras munii syksyllä, ja munat talvehtivat. - Vrt. tunturimittari!