Alla oleva teksti nojaa artikkeliin (mutta on kuitenkin siitä vain lyhennelmä): Kytöviita, Minna-Maarit, 2006: Sienijuurisymbioosi - kasvien elämän salattu puoli. - Luonnon Tutkija 3/2006: 84-89.
Kasvikunnan yleisin sienijuurityyppi on arbuskelimykoritsa. Nimi tarkoittaa sitä, että sieni kasvattaa kasvin juurten solujen sisälle pensasmaisia rakenteita (arbusculeita). Kasvin ja sienen välillä ei tässä tapauksessa ole soluseinää, joten aineenvaihto on vilkasta.
Arbuskelisieni kasvattaa rihmastoa myös kasvin juuren ulkopuolelle saadakseen maasta ravinteita. Nämä sienet eivät itse kuitenkaan hajoita maassa olevaa orgaannista materiaalia, vaan sen suorittavat maaperän eräät muut organismit. Sieni luovuttaa kasville maasta ottamaansa fosforia mutta myös typpeä ja vettä. Kasvilta sieni puolestaan saa hiiliyhdisteitä, joita sieni käyttääkin aika paljon. Ilman sienisymbioosia kasvi menestyy heikosti varsinkin karulla maaperällä. Ravinteisella maaperällä kasvi voi kuitenkin jopa vähentää symbiosiaan sienen kanssa.
Arbuskelisienien lajiäärä on pieni (maapallolla ehkä n. 150-200 lajia), mutta monet niistä ovat levinneet ympäri maapallon. Miten kasvi 'valitsee' itselleen sopivan sienisymbiontin, ei ole vielä tunnettua. Suurimmalla osalla Suomen ruohovartisista kasveista on juuristossaan arbuskelisieni. Kuitenkin esim. soilla kasvavila saroilla (Carex) ja vesikasveilla ei ole sienijuurta. Ehkä happamuus ja/tai hapettomuus estää sienten kasvua tällaisilla kasvupaikoilla.
Toinen yleinen sienijuurityypi on ektomykoritsa (ekto = ulkopuolella). Monilla puuvartisilla kasveilla on tämä sienijuurityyppi. Tämän ryhmän sienilajeja on runsaasti kotelo- ja kantasienten ryhmissä, mm. tatteja (Suillus, Boletus, Leccinum), rouskuja (Lactarius) ja haperoita (Russula). Ektomykoritsa muodostaa juuren kärjen ympärille tiheänä verkkona huppumaisen tupen. Solun sisään tämä sienityyppi ei tunkeudu. Samassa puussa voi olla useita eri ektomykoritsasieniä, ja sama sienilaji voi viiihtyä usean eri puulajin juuristossa. Ektomykoritsasienet kykenvät hajottamaan maaperässä olevaa orgaanista materiaalia.
Kolmas sienijuurittyyppi, erikoidimykoritsa on Suomessa aika yleinen, mutta esiintyy vain Ericales-lahkon kasveissa kuten kanervassa (Calluna vulgaris), variksenmarjassa (Empetrum nigrum), puolukassa (Vaccinium vitis-idaea) ja mustikassa (V. myrtillus). Erikoidisienet (kotelosieniä, eivät muodosta itiöemiä) ovat tehokkaita maaperän orgaanisen aineksen lahottajia.
Edellä mainittujen tyyppien lisäksi on noin viisi muuta sienijuurityyppiä. Esim. orkideoilla on oma tyypinsä.
Eräät juurisienet estävät patogeenisten sienten tunkeutumista kasvehin. Juurisieniä syövät 'mielellään' mm. maaperän sukkulamadot ja hyppyhäntäiset.
Maaperän yläosissa, juuristokerroksessa, elää eriitäin monimuotoisia ekosysteemejä, joissa sienijuurilla on usein keskeisen tärkeä osuus. Sienijuuret muodostavat maassa valtavia verkostoja, joissa elää monia eri kasvi- ja eläinlajeja enemmän tai vähemmän symbionttista tai loiselämää tai tuottaja/peto-suhdetta - tai jotain näiden kaikkien väliltä! Täten mm. kilpailutilanteeseen sienijuurilla on suuri merkitys.
Sienirihmastoilla on oleellinen osuus mm. puuaineksen lahoamisessa.- Lisää:lahopuu!
yllä: Ektomykoritsasymbioosi männyn (Pinus sylvestris) ja kangastatin (Suillus variegatus) välillä.
alla: Erikoidimykoritsa. Sinertävät laikut ovat sieniosakkaita.
