Suokasvillisuuden luokittelun perusteita:

Suotyyppi
Tietty suotyyppi käsittää kaikki ne suot tai suon osat, joissa on likimain samanlainen (± homogeeninen) kasvupeite. Tässä siis nojaudutaan pääasiassa kasvustotyyppi-käsitteeseen. Vrt. metsätyyppi-käsite!

Soilla saattaa olla myös ns. laikkukasvustotyyppejä eli mosaiikkityyppejä.
Niissä yleisvaikutelmaltaan yhteinäinen suonosa lähemmin tarkasteltuna osoittautuu kasvillisuudeltaan laikkuiseksi: on esim. mätäs- ja välipintojen laikkuja vierekkäin mosaiikkimaisesti. Tämä on havaittavissa esim. eräissä korpi-, neva-, letto- ja luhtatyypeissä.

Suotyypin määräytymiseen vaikuttavat monet kasvupaikkatekijät. Niitä ovat Eurolan ja Kaakisen (1978) mukaan mm. seuraavat:

- Happamuus. Suokasvit, varsinkin rahkasammalet, lisäävät itse turpeen happamuutta ravinnonoton seurauksena. Tämä johtaa suokasvillisuuden sukkessioon: ravinteinen suo muuttuu karuksi ja paksuturpeiseksi. Huomattava osa varsinkin Etelä-Suomen keidassoista on alkuvaiheessaan ollut esim. saravaltaisia (minerotrofisia) soita.

- Veden korkeus. Vedenkorkeus vaikuttaa merkittävästi mm. kasvien juuriston ravinteiden- ja hapensaantiin. Soilla tavataan eri korkuiseen vedenpintaan sopeutuneita kasveja: kuiva-, väli- ja märkäpintalajeja (ennen: mätäs-, väli- ja rimpipinta). Myös kausivaihtelua on joillakin soilla runsaasti. Aapasoiden kevättulvat vaikuttavat rimpien ja jänteiden syntyyn ja sijaintiin. Rinnesoilla ja arokoisteikoilla veden taso saattaa kuivina kausina keski- ja loppukesällä laskea syvälle, jolloin suon pinta kuivuu jopa siinä määrin. että joidenkin suokasvien elämä on mahdotonta.

- Ravinteisuus (trofia). Trofia ilmaisee, kuinka helposti kasvit saavat ravinteita. Tähän puolestaan vaikuttaa ennenkaikkea happamuus. Käytännössä monet kasvit kertovat parhaiten trofiatilanteen. On oligotrofisia (vähäravinteisuutta suosivia), mesotrofisia (keskiravinteisuutta suosivia) ja eutrofisia (runsasravinteisuutta suosivia) kasveja (eräät kasvit jopa vaativat tiettyä trofiatasoa).

- Ombro- ja minerotrofia. Ombrotrofia = sadeveden varassa eläminen. Ravinnetilanne yhtä vähäinen kuin sadevedessä, ehkä typpeä lukuunottamatta. Tämän karummaksi suo ei voi tulla! Omrotrofinen tilanne muodostuu tavallisesti paksuturppeisen (koho)suon keskiosaan, joka on reunoja korkeammalla tai vähäravinteisen suon korkeille jänteille/mättäille. Ombrotrofisella suolla on pH yleensä alle 4.0 ja alhainen kalsiumpitoisuus. Nämä suot tai suon osat ovat siis hyvin oligotrofisia ja keskustavaikutteisia; hyvin niukasti - jos ollenkaan - saroja, ruohomaisia lajeja ja lehtisammalia. Valtalajeina varvut, jäkälät jaa tietyt rahkasammalet. Minerotrofisella suolla ravinnemäärät sadeveden ravinnemääriä korkeammat, vettä virtaa suolle mineraalimaasta käsin (tai ohuen turpeen läpi). Minerotrofinen suo voi olla oligo, meso- tai eutrofinen ja keskusta- tai reunavaikutteinen.

- Reuna- ja keskustavaikutus. Keskustavaikutteinen suokasvillisuus saa ravinteita vain sadevedestä ja turpeesta. Reunavaikutusessa tulee lisää ravinteita esim. virtaavasta maaperän pinta- ja pohjavedestä tai suoraan alla olevasta mineraalimaasta käsin. Keskustavaikutteinen suokasvillisuus voi olla joko ombrotrofista tai minerotrofista (esim. keidassoiden keskiosat ja muutkiin pakuturpeiset mätäspinnat). Reunavaikutus ilmenee lähteisyytenä (pohjavesivaikutus!), luhtaisuutena (pintavesivaikutus!) ja korpisuutena. Keskustavaikutus ilmenee rämeisyytenä, nevaisuutena ja lettoisuutena.

Kts. suoyhdistymät!