Pohjoisen suot ovat pääosin aapoja...
Useilla Pohjois-Suomen eteläosien aapasoilla, suuretkin jänteet - leimaavat Pohjanmaan pohjoisosien, Peräpohjolan ja
Metsä-Lapin aapasoita (kts. kartta edell. ruudulla!).
Lumensulamisvesillä on keskeinen merkitys rimpien ja jänteiden synnyssä. Ne asettuvat veden virtaussuuntaa vastaan kohtisuoraan.on kuivahkoja, varpuja ja jopa mäntyjä kasvavia suomättäitä, ja välipinnat ovat usein nevamaista märkää sarakasvillisuutta.
Aapasuon reunamia ruska-aikana Hirvisuolla (Oulu-Kiiminki).
Suon keskiosien on veden virtaussuuntaa vastaan asettautuneita jänteitä ja rimpiä (näkyy tämänä kuvan tausta-alueella).
Ne - suuretkin jänteet - leimaavat Pohjanmaan pohjoisosien, Peräpohjolan ja Metsä-Lapin aapasoita (kts. kartat tällä ruudulla, alempana!).
Lumensulamisvesillä on keskeinen merkitys rimpien ja jänteiden synnyssä. Ne asettuvat veden virtaussuuntaa vastaan kohtisuorasti.
Noin 90% koko maapallon soista on Fennoskandiassa, Venäjällä ja Kanadassa. Samankaltaisissa ilmasto-ja kosteusoloissa muodostuu samankaltaisia suoyhdistymiä (ja suoyhdistymätyyppejä). Meillä Suomessa esiintyy kahta suoyhdistymien päätyyppiä: keidassoita ja aapasoita. Ne eroavat toisistaan ennen kaikkea veden ravinteisuuden puolesta: keidassuot ovat (keskiosistaan) ombrotrofisia ja aapasuot minerotrofisia. Ombrotrofisella suolla (tai suon osalla) kasvit eivät saa ravinteita alla olevasta mineraalimaasta käsin, kuten minerotrofisilla soilla. Minerotrofisilla soilla voi turve olla runsasravinteinen (eutrofinen, vrt. metsien rehevyysasteet!). Keidassuot ovat yleensä paksuturpeisia (3-6 m) ja karuja. Aapasoilla kevättulvat rajoittavat turpeen kasvua. Suon elämän aikana suotyyppi - ja jopa yhdistymätyyppi - ehtii muuttua ehkä useaankin kertaan. Monet keidassuot ovat aikoinaan olleet aapasoiden kaltaisia, ainakin minerotrofisia. Soiden aluejako muistuttaa kartalla jossain määrin metsien aluejakoa (vrt. metsien aluejako!).Tämä onkin ymmärrettävää, sillä tällaisiin rajoihin vaikuttavat myös ilmastolliset tekijät. Samoin kuin metsät myös suot ovat lyöneet leimansa maamme luonnonmaantieteellisiin aluejakoihin. |
Kuva yllä: Pohjois-Suomen suokasvillisuuden aluejako nojautuu Pohjois-Suomen aapasoiden osalta
lähinnä Ruuhijärven(1960, Über die regionale Einteilung der nordfinnischen Moore) ja
Etelä-Suomen keidassoiden osalta Eurolan (1962, Über die regionale Einteilung der südfinnischen Moore) tutkimuksiin.
Kartassa (yllä) on esitetty koko Skandinavian suoyhdistymät.
Eurolan ja Vorrenin soiden aluejako (kuva yllä) kattaa Skandinavian pohjoisosat. Jaottelu ulottuu vielä tätäkin tarkemmaksi:
ns. suokasvillisuussektiot eroavat toisistaan lähinnä mereisyyden/mantereisuuden osalta. (Tätä jakoa ei tässä esitetä). Ylläolevien
kolmen kartan välillä on pieniä eroja mm. nimistössä johtuen erilaisista tarkastelukulmista (ja tulkinnoista). Jaottelut muistuttavat
kuitenkin monin osin toisiaan ja myös metsäkasvillisuuden aluejakoja.
Pohjois-Suomen suot ovat pääosin aapasoita. Aapasuot ovat keskeltä usein hyvinkin märkiä (avoimia rimpiaapoja pohjoisessa ja sara-aapoja etelämpänä). Aapasuon laitaosissa on tavallisesti kuivempaa, mäntyä ja varpuja kasvavaa rämettä (tai korpea). Aapasuoalueella on erotettavissa neljä aapasuovyöhykettä: Metsä-Lapin, Peräpohjolan ja Pohjanmaan aapasuot. Pohjoisinna ovat lisäksi ikiroutaiset palsasuot (Tunturi-Lapin alueella), jotka nekin voidaan lukea aapasoihin. Aapasoihin voidaan lukea myös lähinnä Koillismaalla (+ Lapissa ja Kainuussa) esiintyvät rinnesuot (Havas, P., 1961).
Suomen soiden ryhmittelyyn on vastikään lisätty arokosteikot (arosuot), joita on lähinnä Pohjois-Suomessa (Perämeren rannikon tuntumassa, ja jotka ovat keväällä märkiä rimmikoita mutta kuivuvat voimaati keskikesällä. Lisää: arosuot!
Eteläisen Suomen suoyhdistymät ovat pääosin keidassoita: keskeltä usein aika kuivia (tosin myös vesikuljuja) ja laidoiltaan märkiä, kuusta kasvavia korpia (laide). Kts. suoyhdistymien synty!
Monien lampien ja lahdelmien rannat ovat soistuneet:
hyllyvä rannan turvekerros saattaa jopa pettää
liikkujan alla! Pääosin tällaiset rantasuot ovat karuja,
koska vesikin on vähäravinteista. Lisää: rannat! ja tunturilampi!
Soiden kasvillisuus voidaan jakaa kolmeen pääryhmään:
korvet, rämeet ja avosuot (joita ovat nevat ja letot).
Rämeet: mänty valtapuuna, runsas varvikko (mm.suokukka, Andromeda polifolia) sekä suomuurain (Rubus chamaemorus). Rahkasammalia (Sphagnum fuscum ym.). Karuimpia (oligotrofisimpia) rämetyyppejä (suotyyppejä) ovat mm. rahkarämeet, välimuotoja nevoihin ovat sararämeet ja karut tupasvillarämeet, välimuotoja lettoihin ovat lettorämeet. Korvet: purojen varsilla ym. paikoilla, joissa vesi liikkuu. Kuusi valtapuu, varpuja vähemmän kuin rämeillä, ruohoja enemmän. Rahkasammalia (mm. Sphagnum girgensohnii), myös lehtisamalia (mm. Polytrichum ja seinäsammalia kaatuneilla puidenrungoilla). Rehevissä (eutrofisissa) korvissa (lehto-, saniais- sekä ruoho- ja heinäkorvet) on paljon ruohomaisia lajeja ja saroja. Nevat: yleisiä ovat mm. saranevat, lyhytkortiset nevat ja kalvakkanevat. Märillä nevoilla on rimpiä (aapasoilla) tai kuljuja (keidassoilla). Reheviä (eutrofisia) ovat lettonevat, oligotrofisia mm. kalvakkanevat. Monet nevat ovat mesotrofisia (oligo- ja eutrofian väliltä). Letot: kaikkein rehevimpiä (eutrofisimpia) avosoita. Ruskosammalia, vaatelijaita rahkasammalia ja saroja, myös ruohoja. - Rahkasammalet (Sphagnum) ovat yleisiä useimmissa suotyypeissä. - Ravinteisuusasteet eutrofia ja oligortofia, vrt. metsät ja vedet! |
Edellä mainituissa pääryhmissä on ravinteisuudeltaan, vesitaloudeltaan ja sukkessiovaiheeltaan erilaisia alaryhmiä, jotka puolestaan jakautuvat suotyypeiksi. Suotyyppejä on suuri joukko. Samallakin suolla eli suoyhdistymällä on yleensä useita eri suotyyppejä. Joitakin suotyyppejä on mainittu edellä pääryhmien esittelyn yhteydessä. Kts. suotyyppikäsite!
Kuvassa (yllä) on lähinnä Etelä-Suomesta esitetty joitakin tietoja muutaman suotyypin fytomassoista
ja kasvipeitteen vuotuisen perustuotannon määrästä. Soille on luonteenomaista, että kaikki perustuotanto
ei hajoa, vaan osa siitä kerrostuu vähitellen turpeeksi hapettomissa (anaerobisissa) oloissa.
Tiedot suoekosysteemien fytomassoista ja perustuotannosta - varsinkin Pohjois-Suomesta - ovat verraten niukat. Voidaan kuitenkin todeta, että suot tuottavat fytomassaa niukemmin kuin esim. metsät. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että puuston tuotanto on vähäistä, koska soiden maaperä on märkää ja kylmää ja ilmasto äärevää (kesällä usein hallojakin). Sensijaan esim. lukuisat sara- ja varpulajit sekä suosammalet ovat hyvin sopeutuneet suoelämään, ja niillä onkin aika hyvä vuotuinen kasvu (erityisesti verrattuna niiden fytomassan määrään). Soiden vuotuinen nettoperustuotanto lienee muutamia satoja grammoja neliömetriää kohti vuodessa.
Ruohovartisten kasvien maanpäälliset osat kuolevat pääosin vuosittain, ja lähinnä sienihyyfit (ja bakteerit) hajoittavat kasviosat, mutta pieni osa muuttuu turpeeksi, koska suon pintaosia lukuunottamatta merkittävää hajoitustoimintaa ei voi syvemmällä tapahtua hapen puutteen vuoksi. Kuitenkin vain noin 10% vuotuisesta perustuotannosta muuttuu turpeeksi, joten turpeen kasvu on hyvin hidasta (turpeen korkeuskasvu n. 0,5-1,5 mm/vuosi).
Reilut puolet soistamme ovat syntyneet metsämaan vettyessä. Varsinkin metsäpalon jälkeen (kun puustoa ei enää ole) vettä ei haihdu yhtä paljon kuin metsässä - paikalla pohjavesi nousee, suokasvit valtaavat alaa, ja turvetta alkaa muodostua. Myös maan noustessa merestä syntyy soita painanteisiin (ns. primaarinen soistuminen), samoin lampien rantamien turvelauttojen kasvaessa.
Koska orgaanista ainesta poistuu suoekosysteemistä turpeeseen, merkitsee tämä sitä, että suot vähitellen muuttuvat vähäravinteisemmiksi. Turpeen muodostus merkitsee myös sitä, että ilmakehästä poistuu hiilidioksidia (jota kasvit ovat ensin ottaneet yhteyttämisprosessissa, ja joka sitten on sitoutunut turpeeseen). Kun turvetta poltetaan (tai soiden ojituksen jälkeen kun turve joutuu hapellisiin oloihin), vapautuu sidottu hiilidioksidi 'palamisen' yhteydessä takaisin ilmakehään.
Soiden kasvinsyöjäosakkaiden toiminta on heikosti tunnettua. Sen voi kuitenkin todeta, että kasvinsyöjien määrä on yleensä vähäinen, kuten pohjoisissa maaekosysteemeissäkin (esim. metsissä). Tosin ajottain voi eräiden lajien massaesiintymisiä ilmetä soillakin (esim. hillakuoriainen).
Suot ovat yleisiä maassamme - erityisesti keskisessä Pohjois-Suomessa. Turvemaita on Suomessa 33 514 kappaletta, yht. 5 112 683 ha. Lapin eteläosissa ja Oulun läänissä on alueita, joissa soita on jopa yli 70% maa-alasta (kts. kartta!).
Laskelmien mukaan on soiden pinta-ala suurin Sodankylässä (335 120 ha), sitten tulevat Kittilä 273 091 ha) ja Pudasjärvi (220 657 ha)..
Soista pääosa on rämeitä (maamme soista n. 40%), korpia on 20%, nevoja 25% ja lettoja 3% soista. Soistuminen on vilkkainta topografialtaan tasaisilla, humidisilla alueilla. Sadesuhteet saattavat tosin vaihdella, jolloin runsassateisina jaksoina soistuminen etenee selvimmin (esim. 1980-luvulla Oulun läänissä).
Valitse Päävalikosta haluamasi luontoaihe!
