Lumipeitteen epätasainen jakautuminen tuntureilla luo selvän leimansa kasvillisuuteen. Vähälumisilla tunturien tuulenpieksämillä (eli tuulikankailla eli deflaatiokankailla) ja kalliopahdoilla tulevat toimeen vain muutamat suurta kuivuutta ja kylmyyttä kestävät lajit.
Tuulikankailla tuuli heittää pois talvella paitsi lumen myös paljon irtainta maata, humusta, hiekkaa ja jopa soraakin. Routa ulottuu talvella syvälle, ja se myllertää maata rikkoen kasvien juuristojakin. Kevättalvisin ovat tuulikankaiden ja etelään viettävien kalliopahtojenkin) lämpöolosuhteet erittäin äärevät: öisin saattaa olla pakkasta 20 astetta ja päivisin pintamaa sulaa... Tuuli myös kuivattaa kasveja.
Kasvilajeilla (ja eläimilläkin) on kullakin omat tarpeensa lumen suhteen. Jotkut kestävät ankaran talven vain lumen suojassa, toiset taas tulevat toimeen ilman lumisuojaa.
Lumettomuutta sietävät (chionofobit = lunta karttavat) kasvilajit viihtyvät mm. tuulisilla tunturipaljakoilla, kalliopahdoilla tai mättäillä ja kivien päällä. Tietysti myös puut sietävät lumettomuutta (niiden juuristo vaatii kuitenkin ylensä lumisuojaa).
Tuulenpiekämien varpuja ovat mm. variksenmarja, sielikkö, uuvana ja miksei puolukkakin. Heinämäisistä lajeista esim. tunturivihvilä, lampaannata ja kaaripiippo sietävät lumettomuutta, samoin jotkut matalat jäkälät. Suomen tuntureiden tuulenpieksämät ovat yleensä vähäravinteisia. Viljavien, kalkkipitoisten maiden lumenviipymillä tapaa mm. lapinvuokko-kankaita.
Tuulenpieksämien tyyppilajit ovat matalia ja pienikokoisia. Niillä on pienet, kovat lehdet veden haihtumisen rajoittamiseksi. Myös etelään viettävät vähälumiset kalliopahdat ovat vaikeita kasvupaikkoja: aurinko paahtaa jo varhain kevättalvella, mutta yöt ovat vielä silloin kylmiä. Jotkut kalliopahtojen lajit kykenevät kevättalvella päivisin yhteyttämään, mutta vaipuvat yöksi talvilepoon!
Tuulenpieksämillä on usein runsaasti Ochrolechia- jäkäläsuvun edustajia (jauhejäkäliä) ja/tai Gymnomitrium- maksasammalmattoa. Nämä saattavat osittain vähentää eroosivaara muodostaessaan tiheää, matalaa mattoa maan pinnalle.
Pahdat ovat jokseenkin yhtä vaikeita kasvupaikkoja kuin tuulipaljakat. Mutta etelään viettävillä pahdoilla on keväällä päivisin 'kuumaa' ja öisinkylmää! Tosin kallio itsessään pidättää lämpöä jopa yön ajaksi, ja kylmä ilma sitäpaitsi valuu alaspäin laaksoihin. Vähälumisuus ja voimakas valoisuus jo varhain keväällä ovat monille kasveille edullisia kasvupaikkatekijöitä. Valuvesi kostuttaa maaperää ja vie alemmille rinteille ravinteita. Myös pahdoilla pesivät linnut saattavat lannoittaa pahtojen kasveja.
Tällaisia pahtoja ja niiden alapuolella olevia, usein jopa lehtomaisia rinteitä ovat ruotsalaiset tutkijat kutsuneet etelävuoriksi. Niillä saattaa viihtyä lukuisia harvinaisiakin lajeja, osin jopa eteläistä lajistoa.