Teemakarttatyypit
|SISÄLLYSLUETTELO| Suomen karttalaitos Yleistäminen ja teemakartan sisältö

TEEMAKARTTATYYPPIEN JAOTTELUSTA ESITETTYJEN RATKAISUJEN TARKOITUKSENA ON AINOASTAAN JÄSENTÄÄ KÄYTETTÄVISSÄ OLEVIEN MAHDOLLISUUKSIEN JOUKKOA, EI RAJOITTAA SITÄ.

YLEISIMMÄT TEEMAKARTTATYYPIT
  a)
Pistekartat
Pistekartoille on ominaista teema-aineksen suuri paikantamistarkkuus ja suuri symbolivalikoima. Oheisessa kuvassa on esitetty esimerkkejä mm. geometrisistä pistesymboleista, perinteisistä karttamerkeistä, kuvailevista eli ikonisista pistekuvioista sekä arvoyksikkömerkeistä.
   
1)
Kvalitatiiviset esiintymäkartat ovat yleisesti käytettyjä pistekarttoja, jotka kuvaavat pistemäisten kohteiden sijaintipaikan ilman lukuarvoa havainnon määrästä.
2)
Kvantitatiiviset esiintymäkartat ovat pistekarttoja, jotka osoittavat ilmiön sijainnin lisäksi käytettyjen pistesymbolien koon vaihtelulla esiintymän absoluuttisia määriä kussakin havaintopaikassa. Myös kvantitatiiviset pistekartat ovat yleisiä. Sekä kvalitatiivisten että kvantitatiivisten pistekarttojen pohjakartat voivat olla aluetarkkoja tai paikkatarkkoja. Lisäksi pohjakartalta edellytetään tavallisesti paikantavia elementtejä pistekartoille ominaisen suuren havaintojen paikannettavuuden takia. Pistesymboleja hyödyntäviä pistekarttoja ovat lisäksi mm. ympyräkartat ja pylväskartat.
 
  b)
Viivakartat
Pelkästään viivamaisille symboleille perustuvat teemakartat ovat harvinaisia. Viivamaisia symboleja käytetään kuitenkin yleisesti muiden esitystapojen yhteydessä kuvaamassa viivallisia maantieteellisiä ilmiöitä, kuten rajoja, liikennereittejä, vesistöjä, korkeuskäyriä, isaritmeja jne. Viivoin ja nuolin voidaan myös osoittaa alueiden rajautumista, mitatun ilmiön etenemissuuntaa ja asteittaista vaihtelua. Viivatyyppejä ovat mm. murtoviivat, käyrät, kaksoisviivat, virtaviivat ja nuolet.
   
1)
Kvalitatiivisia viivakarttoja ovat mm. yksikertaiset hallintoaluekartat ja reittikartat sekä virta- ja yhteyskartat, joissa viivoilla ei ilmaista määrällisiä tietoja.
2)
Kvantitatiiviset viivakartat kuvaavat viivallisten elementtien määrällisiä tietoja tai hierarkia-astetta. Kvantitatiivisia viivakarttoja ovat mm. aluehierarkiaa eri rajaluokin osoittavat kartat, teiden hierarkian osoittavat tiekartat tai vastaavat muut reittikartat. Virtakartat kuvaavat ilmiön virtausmääriä. Oma kvantitatiivisten viivakarttojen ryhmän muodostavat käyräkartat. Isaritmikartoissa käyrät on interpoloitu havaintopisteiden absoluuttisten mittalukujen avulla. Tällä tavoin muodostettuja käyriä ovat mm. korkeuskäyrät, syvyyskäyrät, sademääräkäyrät ja lämpötilakäyrät. Isopleettikartoissa käyrästöt on interpoloitu kunkin havaintoalueen suhteellisia arvoja kuvaavien "mielivaltaisten" pisteiden avulla. Tällöin havaintoalueina ovat yleensä korologisen matriisin ruudut tai hallintoalueet. Isopleettikarttoja ovat mm. väestöntiheyskartat ja peltoisuuden suhteellista osuutta kuvaavat kartat.
 
  c)
Alueluokituskartat
Alueluokituskartoissa kuvattavat ilmiöt ovat pistemäisiä esiintymiä laaja-alaisempia. Alueluokituskarttojen symbolit ovat tavallisesti erilaisia rasteripintoja. Yleisesti käytetty symboli on systemaattisesti tummeneva harmaasävyasteikko. Rasterityyppejä ovat pisterasterit, viivarasterit, kuvailevat kuvioinnit ja väripinnat.
   
1)
Kvalitatiiviset alueluokituskartat kuvaavat erilasten alueellisten ilmiöiden, kuten kasvillisuustyyppien tai maankäytön jakautumista kartalla. Rasterointeihin ei ole sisällytetty määrällisiä tietoja.
2)
Kvantitatiiviset alueluokituskartat osoittavat alueellisten ilmiöiden määräsuhteita. Ne kuvaavat yleensä koko havaintoalueeseen suhteutettua tietoa, jolloin myös esitystavat ovat yleensä suhteellisia. Esimerkiksi maankäyttöä kuvaava järjestysasteikollinen intensiteettikartta osoittaa harmaasävyin intensiivisen, keskimääräisen ja ekstensiivisen maankäytön jakautumisen. Käyräkartoista saadaan vyöhykekarttoja rasteroimalla käyrien rajaamat välit, jolloin ilmiön muuttumista voidaan kuvata harmaasävyin tai saman "väriperheen" vaihtuvin sävyin. Relatiivisia alueluokituskarttoja ovat mm.:
 
1)
Korologiset matriisit, joissa havaintoalueena on vakiokokoinen ruutu ja mitattavat arvot ovat ruuduttaisia tiheystietoja tai %-osuuksia.
2)
Isopleettiset vyöhykekartat, jotka perustuvat käyräkarttojen tietoon. Kartat kuvaavat esim. tonttitehokkuusvyöhykkeitä, tiheysvyöhykkeitä tai vesistöisyyttä. Vyöhykkeiden rajat ovat korkeuskäyrämäisiä ja ne eivät risteä. Vyöhykkeiden järjestys ei muutu, ja kahden vyöhykkeen välissä olevaa kolmatta vyöhykettä ei saa jättää piirtämättä, vaikka tähän kuuluvia interpoloitavia havaintoarvoja ei olisikaan. Isaritmiset vyöhykekartat ovat sikäli poikkeavia alueluokituskarttoja, että niissä kunkin vyöhykkeen rasteri- tai väripinta edustaa absoluuttista määrää, kuten korkeutta, sademäärää tai lämpötilaa (ei alueeseen suhteutettua arvoa kuten tiheysarvoa tai %-osuutta).
3)
Dasymetriset kartat, jotka ovat yleisimmin esiintyviä alueluokituskarttoja. Sama rasteripinta tai värisävy kattaa samat lukuarvot tai samaan luokkaan kuuluvat havaintopisteet. Saman rasterin saavat alueet muodostetaan niistä havaintopisteistä, joiden saamat mittaluvut ovat yhtä suuret tai ne on luokitettu samaan luokkaan. Dasymetrisen kartan alueet eivät siis ole etukäteen annettuja, vaan ne määräytyvät käytetyn aineiston perusteella. Vyöhykekartoista poiketen dasymetrisissä kartoissa naapurialueiden rajat voivat ristetä, ja naapurialueiden ei tarvitse kuulua vierekkäisiin suuruusluokkiin kuten vyöhykekartoissa. Dasymetrisiä karttoja ovat mm. erilaiset tiheys- ja tehokkuuskartat.
4)
Koropleettikartat, jotka ovat dasymetristen karttojen kaltaisia mutta jotka laaditaan aina annettua aluejakoa käyttäen. Aluejaon pohjana ovat tavallisesti hallintoalueet tai muut tilastoimisalueet. Hallintoalueittaiset tehokkuus- tai tiheyskartat ovat yleisiä. Koropleettikartan käytössä on joitakin esitystavasta johtuvia ongelmia. Esitystapahan perustuu siihen, että ennalta määrätyille alueille lasketaan tietty aggregaattiluku, joka määrittää koko alueen värin (tummuusasteen). Tästä voi aiheutua kolmenlaista havaintoharhaa:
Pinta-alaharha syntyy siten, että varjostuksen "määrä" riippuu vain alueen maantieteellisestä pinta-alasta, ei kyseisen alueen asukasluvusta tai havaintojen määrästä. Näin ollen suuert, mutta harvaan asutut alueet saavat esityksessä liian suuren suhteellisen painon. Pinta-alaltaan pienet alueet voivat puolestaan näyttää vähäpätöisemmiltä, kuin ne esimerkiksi asukaslukuun nähden ovat.
Alueiden sisäinen vaihtelu ei tule esille. Koko tiettyyn luokkaan kuuluva alue varjostetaan samalla tavalla, vaikka alueen sisällä saattaa esiintyä suuriakin vaihteluita. Pieni tiheään asuttu osa aluetta voi aiheuttaa sen, että koko alue sijoittuu sellaiseen luokkaan, johon suurin osa siitä ei oikeastaan kuuluisi.
Rajaamisharhan syynä on se, että kartta perustuu jyrkkiin aluejakoihin. Tämän johdosta saattaa kuvasta muodostua käsitys, että myös esitettävä ilmiö muuttuu yhtäkkisesti. Todellisuudessa useimmat muutokset ovat kuitenkin asteittaisia.
 
  d)
Yhdistelmäteemakartat
Edellä esitettyjä esitystapoja käytetään kartoissa usein saman aikaisesi. On esimerkiksi yleistä, että dasymetrisen tai koropleettiaineksen "päällä" esitetään pistemäisiä ja viivallisia elementtejä. Yhdistelmäkarttojen laadinnassa on harkittava, kuinka paljon kartografista informaatiota yhteen karttaan voidaan sijoittaa menettämättä kartan havainnollisuutta. Samassa kartassa esitettävien ilmiöiden tulee olla toisiinsa loogisesti kytkeytyviä, jolloin kartan avulla voidaan tutkia eri ilmiöiden välisiä alueellisia "korrelaatioita".
<<< Takaisin

 
ERI ESITYSTAPOJEN VERTAILUA
 
 
Samasta aineistosta voidaan tuottaa lähes kaikki edellä esitetyt kuvaustavat. Tämän vuoksi esitystapaa valittaessa tulee pohtia, mikä esitystapa on kussakin tapauksessa viestintäkykyisin. Alla oleva kaavio kuvaa, millä tavoin samasta perusaineistosta voidaan tuottaa eri esitystapoja. Seuraavassa tarkastellaan vielä eri pääesitystapojen etuja ja ongelmia sekä eräitä esitystapoihin liittyviä kartografisia "pelisääntöjä".
 
 
Kuva 5. Samasta perusaineistosta tuotettavat esitystavat.
 
  a)
Pistekartat
Pistekartat ovat ilmiön sijainnin tarkimpia kuvaustapoja ja edellyttävät pohjakartalta riittävästi paikantavaa tietoainesta. Yleensä kvantitatiiviset pistekartat kuvaavat ilmiöiden absoluuttisia määriä. Pistemäisien symbolien valinnassa on otettava huomioon seuraavia seikkoja:
 
   
1)
Pistesymbolin yksikkökoko. Pistesymbolien lukumäärän kartassa ratkaisee, mitä yksikköarvoa piste kuvaa (esim. piste = 10 asukasta tai piste = 10 000 asukasta). Pistekartassa tulee olla "mielekäs" määrä pisteitä; ei liikaa eikä liian vähän. Yleisenä sääntönä tilastoaluepohjaisessa pistekartassa on, että aluetta kohden tulisi olla vähintään 2-3 pistettä. Pisteiden suurta aluekohtaista tai tihentymäkohtaista määrää on vaikea arvioida. Mikäli pistesymbolina käytetään ympyrää, ympyrän kokoa muuttamalla voidaan kuvata ilmiön määrän jatkumoa parabelimittakaavalla:
x=ay2, jossa
x=ilmiön lukuarvo tietyllä havainnolla
y=symboliympyrän säde
a=vakio, jolla säädellään ympyröiden kokoa
 
1)
Symbolipisteen pinta-ala. Pistesymbolin koolla voidaan vaikuttaa pistekartan havainnollisuuteen ja haluttujen asioiden korostamiseen. Kun käytetään kookkaita pistesymboleja, alueelliset erot tuntuvat korostuvan, pienikokoisilla symboleilla on jakautumaa tasaava vaikutus. Suuri pistekoko liioittelee usein ilmiön merkitystä. Pistekoon tulisi olla sellainen, että tiheimmälläkään alueella symbolit eivät olisi päällekkäin. Symbolien sijoittamisessa erityisesti hallintoaluepohjaiselle kartalle on kaksi mahdollisuutta. Symbolit voidaan myös sijoittaa tasaisesti koko alueelle, jolloin pisteiden sijainti ei ole paikkatarkka. Lisäksi symbolit voidaan sijoittaa alueelle ilmiön jakautuman todennäköisen vaihtelun mukaisiin paikkoihin, jolloin jakautuma korostaa ilmiön paikkatarkkuutta.
 
  b)
Viivakartat (isaritmi- ja isopleettivyöhykekartat)
Vyöhykekartat kuten käyräkartatkin soveltuvat asteittain muuttuvien ilmiöiden kuvaamiseen. Niillä saadaan hyvin esiin myös intensiteetin ajalliset muutokset. Esimerkiksi leviämisilmiön kuvaamiseen vyöhykekartat soveltuvat mainiosti. Alueluokituskarttoihin kuuluvissa vyöhykekartoissa alueyksiköiden rajat eivät muodosta ongelmaa ilmiön jakautuman esittämisessä. Yleensä vyöhykekarttoja käytetään suhteellisina esitystapoina, mutta isaritmipohjaiset esitystavat voivat kuvata myös absoluuttisten mittalukujen jakautumia.
Käyrä- ja vyöhykekarttojen laadinnan ja tulkinnan ongelma on, että samastakin aineistosta saatetaan tuottaa varsin erinäköisiä vyöhykekarttoja. Tämä johtuu tavasta, jolla havaintopisteet on asetettu yksikköalueille sekä interpoloinnin tarkkuudesta. Myös kartan reunoilla sijaitsevissa vyöhykkeissä voidaan havaita vaihtelua johtuen tavasta, jolla kartan ulkopuolelle jäävän ilmiön jakautuminen on tulkittu.
Eroja syntyy myös vyöhykkeiden lukumäärän vaihtelusta. Pelkässä käyräkartassa voi olla suurikin määrä käyriä kartan luettavuuden siitä kärsimättä. Vyöhykkeiden lukumäärä ei kuitenkaan voi olla kovinkaan suuri. Vyöhykkeiden määrään pätevät samat säännöt kuin muidenkin luokiteltujen aineistojen luokkien lukumääriin.
 
  c)
Alueluokituskartat
Alueluokituskartat muodostavat teemakartografian ehkä käytetyimmän esitystapajoukon. Lisäksi myös piste- ja viivakartoissa on usein mukana alueluokituksin kuvattuja ilmiöitä.
Alueluokituskartoissa alueellisen ilmiön sijainnin kuvaaminenkin tapahtuu yleensä alueen tarkkuudella, kun piste- ja viivakartoissa kuvaus voi olla paikkatarkkaa. Alueluokituskartoissa ilmiö myöskin "tasataan" koko havaintoalueen osalle, koska määrät suhteutetaan koko aluetta koskevaksi. Näin saadaan kuitenkin ainoastaan "keskiarvotietoa", jossa alueen sisäinen vaihtelu ei tule esille, ellei sitä esitetä muilla kartografisilla keinoilla. Alueiden väliset erot kuvataan joko harmaasävyasteikolla tai värien tummuuden tai sävyjen vaihtelulla. Tämän vaihtelun tulisi olla ilmiön intensiteetin muutoksen suuntaista. Hyvään tulokseen päästään käytettäessä vähäisempiä sävyeroja ilmiön muutoksen ollessa vähänen.
Aluelukituskarttojen käytön keskeisenä vaatimuksena on, että yksikköalueiden kokoeroista johtuvia absoluuttisen määrän eroja ei saa esittää alueluokituskarttojen suhteellisia aluesymboleja (rasteripintoja tai värejä) käyttäen. Absoluuttiset määriä kuvaavat luvut on suhteutettava havaintoalueiden pinta-aloihin, väkilukuun tms.
Alueluokituskarttojen etuna on niiden havainnollisuus, silloin kun ne on laadittu oikein. Karttojen informaatiota on helppo tulkita aluetasolla. Alueluokitus muodostaa myös hyvän pohjan muille esitystavoille.
Alueluokituskarttojen käyttöön liittyy myös joitakin laadinnan ja tulkinnan ongelmia. Esimerkiksi koropleettikartassa yksikköalueiden rajat katkovat asteittain muuttuvia ilmiöitä, jolloin jatkuvat ilmiöt alkavat muistuttaa epäjatkuvia. Vyöhykekartoilla ei tätä ongelmaa ole, ja myös dasymetristen karttojen esitystapa lieventää ongelmaa. Tulkinnan kannalta on lisäksi ongelmallista, että alueluokituskartat kuvaavat havaintoalueita keskiarvotiedon varassa ja yksikköalueiden sisäinen vaihtelu häviää. Havaintoalueiden sisäinen vaihtelu saattaa kuitenkin olla suurempaa kuin havaintoalueiden välinen vaihtelu. Tämä ongelma on ratkaistava joko kartografisesti tai esim. tutkimusraportin tekstissä.
 
 
ESIMERKKI RUUTUKARTASTA

ESIMERKKI VYÖHYKEKARTTOJEN TULKINNASTA

ESIMERKKI RUUTU- JA VYÖHYKEKARTAN VERTAILUSTA

 
LÄHTEET: Peltonen 1989, Positio 4/1998
|SISÄLLYSLUETTELO| Suomen karttalaitos Yleistäminen ja teemakartan sisältö © Maantieteen laitos 2001