Yli Atlantin – havaintoja Vaahteramaasta

Vietän loppuvuoden vierailevana tutkijana Kanadan itärannikolla Halifaxissa Noca Scotian provinssissa.

Parin viikkoa on nyt takana ja alun havaintojen jälkeen olen esittänyt itselleni pari kysymystä: 1) mitä toisin Suomesta tänne ja 2) mitä kohdemaa voisi tarjota Suomelle?

Jo ensimmäisten tuntien oleskelun jälkeen tiesin kirkkaana, mitä Suomella on tarjota Kanadalle (ja erittäin monelle muullekin maalle maailmassa) – Oraksen tai muun vastaavan brändin vesihanat ja sekoittimet! Kahden hanan taktiikalla melko laajalti mennään ja vettä tuhlaantuu, kun odottelee lämpimän veden saapumista.

Toisena asiana toisin tänne pyörätiet. Yllätti, että niitä ei juuri ole. Monet kohottelivat kulmiaan kun intouduin aktiivipyöräilijänä kyselemään vuokrausmahdollisuutta keskellä viikkoa. Jos joku vuokraa pyörän, niin se tapahtuu viikonloppuna ja sen kanssa suunnistetaan maaseudulle. Toki täällä on erinomainen ja joka kolkan kattava joukkoliikenne; pysäkkivälit max. 300 metriä, mutta kivasti olisivat matkat taittuneet pyörälläkin ja samalla olisi hoitunut päivän liikunta-annos. No, ei hätää, taloyhtiössä on oikein monipuolinen kuntosali ja samalla saa porrastreenit kaupan päälle kun laskeutuu täältä 12. kerroksesta portaat alas. Ja loppuverryttelynä reipas kevyt nousu takaisin 12. kerrokseen, no problem.

Kolmantena vientiartikkelina toimisi suomalaisen kaupan itsepakkauskulttuuri. On toki kaunis ja houkutteleva ajatus, että myyjä skannattuaan tuotteet pakkaa ne puolestasi kasseihin. Mutta ne jonot! Mieti, jos edessäsi on viisi asiakasta ja jokaisella kärryllinen kahden viikon edestä ruokaa. Myyjä aprikoi, mitä tuotteita laittaa mihinkin pussiin. Lihaa ja kalaa ei voi laittaa samaan kassiin, ei myöskään hedelmiä ja leipää jne. Puoli tuntia jonossa on yleensä lyhyt aika. Erään kerran aiheutin suoranaisen järkytyksen kassapalvelijalle pakkaamalla itse, koska ehdin napata ostoskassini hihnalta ennen häntä. Se anteeksipyytelyn määrä oli ihan valtava: ”tämähän on minun työtäni, voi kamalaa, ei teidän tarvitse pakata ...”Selitin hänelle, että meidän kulttuurissamme asiakas pakkaa aina ja se puolestaan kuulosti hänestä aivan uskomattomalta.

Entä toisin päin, mitä täältä kannattaisi vaihtotaseen tasapainon takia tuoda Suomeen? Ykkössija selvisi jo ensimmäisen oleskelupäivän jälkeen – liikennekulttuuri. Täällä jalankulkija on Kuningas isolla Koolla. Mietin, millainen autokouluopetus täällä mahtaakaan olla, koska kaikki ovat sisäistäneet tällaisen liikennekäyttäytymisen? Jos autoilija näkee kymmenien metrien päässä jalankulkijan, niin hän pysähtyy heti. Täällä ei suojatiellä tarvitse miettiä, ajaako suojatien eteen pysähtyneen auton ohitse joku pysähtymättä. Jos niin tapahtuisi, niin takuulla sadan vuoden linnatuomio odottaisi moista moukkaa!

Palvelukulttuuri on täällä loistava. Kiireettömyyden tuntu, iloisuus, ystävällisyys, avuliaisuus, pienet teot asiakkaalle; myyjä kirjoittaa käsin kassatositteeseen ”Hyvää päivän jatkoa, kiitos kun sain palvella sinua! T. Meghan.” Osassa ravintoloita on edelleen tippikäytäntö, mutta se ei mielestäni pelkästään selitä palvelun laatua. Kyseessä lienee asennetekijä aivan kuten liikennekulttuurissakin ja se omaksutaan jo varhain. Meillä kouluissa toimii jo yrittäjyyskasvatus. Pitäisikö seuraavaksi opseihin lisätä palvelukasvatus?

Kolmas vientituote (tai idea) on toive Suomen kaupan keskittymisen purkamisesta. Täällähän moista kahden leirin kauppajättiä ei ole. Se näkyy mm. erilaisina ruokakauppoina, joilla kaikilla on oma selkeä profiilinsa ja erikoisuutensa. Halifaxin ydinkeskustassa Pete´s Fine Food yllätti sekä koollaan (no, täällähän mikään ei ole pientä) että ilmeellään. Tuntui, kuin olisi astunut johonkin maanalaiseen hämärään peliluolaan. Sisältö olikin sitten aivan upea kokonaisuus hyviä valikoimia ja erikoisuuksia höystettynä persoonallisella ilmeellä. Himosienestäjänä löysin sieltä reissun ensimmäiset kanttarellit!!!

Mutta jotta vaihtotase ei kääntyisi liiaksi vieraan vallan eduksi, niin on meillä vielä yksi asia, jota tänne kaivattaisiin! Ruisleipä! Ja koska kotiinpäin saa ja pitää aina vetää, niin mielestäni Muhosen luomuruisleipä Kerimäeltä kuuluisi ehdottomasti paikallisten erikoisruokakauppojen hyllylle. Pitäisikö alkaa ruokalähettilääksi?