Muutama poiminta Minnan kantilta

Minna Canth (1844-1897) sai ensimmäisenä suomalaisnaisena oman liputuspäivän 19. maaliskuuta, jota vietämme myös tasa-arvon päivänä.

Mitä voi sanoa Minna Canthista? Oliko hän se jäykän näköinen matroona, joka istuu kiveen veistettynä kuopiolaisessa puistossa vai nuori nainen, joka katsoo vakavana kameraan kihlakuvassaan, kädet torjuvasti puuhkassa. Kurkistetaan pinnan alle.

  • Kihlajaiskuvassa vuonna 1865 Minna Canth, alkuperäiseltä nimeltään Ulrika Wilhelmina Johnson, ja Johan Ferdinand Canth.

Samtiden-lehdessä julkaistussa lyhykäisessä omaelämäkerrassaan Minna kertoo, että lapsena hänellä oli omituinen mielikuvitus- ja tunne-elämä. Hän kokee olleensa syvästi uskonnollinen ja välittömässä yhteydessä äärettömän kanssa. Näyissä ja unissa hän sai nuhteita tai neuvoja sen mukaisesti, tekikö hän pahaa vai tarvitsiko lohdutusta. Lapsuudenkodissaan Minna sai nauttia isänsä suosiota. Tyttö oppi varhain lukemaan ja lauleli virsiä, joita säesti omalla kanteleellaan. Myöhemmin elämässä ilmennyt vahva eettinen moraali ja vankka itsetunto lienevätkin jo lapsuudenkodin perua.

Minna aloitti kutsumuksensa mukaiset opettajaopinnot Jyväskylän opettajaseminaarissa, mutta kihlautui jo toisena opiskeluvuotenaan opettajansa luonnontieteen lehtori J. F. Canthin kanssa. Omantuntonsa mukaisesti Minna omistautui vaimon ja äidin rooliin niin urheasti, että yritti unohtaa aatteelliset pyrkimyksensä siinä määrin, että vaikeni jopa omista mielipiteistään useiksi vuosiksi, kunnes hänen miehensä ryhtyi toimittamaan lehteä.

Mies huomasi vaimonsa oivalliset sanankäyttäjän lahjat. Minna kertoo:

”Nyt ei tyhmä omatuntoni enää asettanut esteitä tielle. Sain taaskin antautua älylliseen askarteluun ja tein sen ilolla ja riemulla. Oli kuin olisin alkanut uudelleen elää. Ja uudistusinto valtasi minut samassa. Kirjoitin jyseviä artikkeleita paloviinaa vastaan, ne herättivät huomiota, sillä raittiuskysymykset eivät silloin vielä olleet heränneet maassamme. Mutta oi voi! Olin unohtanut, että sanomalehden omistaja omisti myöskin viinanpolttimon. Hän vihastui kovin ja syytti minua siitä, että ”poltin hänen leipänsä”.

Tästä ensimmäisestä takaiskusta huolimatta Minna tarttui vastedeskin kynään ja uskalsi arvostella kipakoin sanakääntein – myös huumorin ja ironian höystämänä - yhteiskunnan epäkohtia. Puolustaessaan erityisesti naisasiaa hän tuli sohaisseeksi aikansa ampiaispesiä ja joutui usein itse kritiikin kohteeksi.

Tasa-arvokysymykset olivat Minnalle omantunnonkysymyksiä, joihin hän reagoi hyvin vahvasti. Luettuaan Max Nordaun naisten ja miesten tasa-arvoisuutta vastustavia kirjoituksia Minna tuli niin vihaiseksi, että kirjoitti ystävälleen Emilie Bergbomille:

”En takaa, etten jonakuna kauniina päivänä lähde tästä Saksan maalle ampumaan kuoliaaksi tuota Nordauta. Ei se olisi synti ollenkaan, se olisi vanhurskas teko. Mutta ensin täytyy sydämeni parantua, sillä jos se näin rajusti hakkaa, niin käteni vapiseisi. Elkää nyt sentään peljätkö että sitä teen; tosin se tätä nykyä on sieluni hartain halu, mutta järki toki kehoittaa malttavaisuuteen.”

Minna jäi leskeksi kolmentoista avioliittovuoden jälkeen. Hänellä oli silloin jo kuusi lasta ja seitsemäs tulossa. Kuopuksensa syntymän jälkeen hän on sanonut voimiensa heikenneen äärimmilleen ja olleensa vähällä sortua elämän taistelussa. Nykytermein Minna kärsi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Mutta rouvan ei auttanut jäädä laakereilla lepäämään ja hän päätti muuttaa takaisin Kuopioon jatkamaan isältään jäänyttä lankakauppiaan liiketoimintaa. Minnan yritystoiminta toi perheelle elatuksen ja hänelle itselleen mahdollisuuden kirjoittamiseen ja siten yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Minna viihtyi Kuopiossa omassa kodissaan, josta hän harvoin lähti matkoille. Hän kirjoitti Olga Salolle:

”Huoneet ovat maalatut ja saaneet uudet seinät. Sinun pitäisi nähdä! Minun huoneessani veripunaiset kultaisilla arabeskeilla; välihuoneessa ruunihtavat ja tyttöjen kammarissa punakirjavat. Kuinka minä niistä nautin! – Olen niin onnellinen tässä kodissani -. Välistä on niin kuin paha omatunto, että saako sitä tuntea näin onnea, kun maailmassa on niin paljon onnettomuutta ja toiset tuskaa kärsivät."

Minna loi kodistaan salongin, joka oli aina avoinna nuorelle älymystölle ja taiteilijoille. Minna istui kiikkutuolissaan ja piti kahvipannua kuumana koko päivän. Minna oli loistava keskustelija ja ideoiden saaja, hänen remakka naurunsa kaikui kadulle asti ja tästä tiedettiin, että salonkiin sopi pistäytyä.

Minna Canthin kaunokirjallinen tuotanto vaihtui alun lyhyiden romanttisten harjoitelmien jälkeen realistiseksi. Yhteiskunnallisten epäkohtien ja eriarvoisuuden kuvaamisen lisäksi Canthin tuotannossa korostuvat psyyken rakenteiden kuvaus ja syyllisyyden teema.

Minna tunsi aiheensa ja tiesi mistä kirjoitti. Hän kertoo kirjeessään Hanna Favorinille:

”Viimeiset muistot, jotka vielä raskaana painavat mieltäni, ovat Niuvanniemeltä ja vankilasta. Niin pieni ala maapalloa, kuin tämä ympäristö tässä ja kuitenkin se sisältää niin ääretöntä kurjuutta ja onnettomuutta rinnan välinpitämättömyyden, vallattomuuden ja ylellisyyden kanssa! Ja kristinkirkko kuolleena keskellämme.”

Minna Canthilla oli erilainen näkemys kansasta kuin aikansa johtavilla suomalaisilla. Canthin näkemykset eivät pohjautuneet kansalliseen romantiikkaan vaan eurooppalaiseen liberalismiin. Minna Canthin mukaan kansa oli niiden ihmisten yhteisö, joilla oli yhteinen moraalinen päämäärä. Canthin maailmankatsomuksellinen perusta oli kristillinen rakkaudenoppi ja uskonnollinen vapaamielisyys. Ne tekivät Canthista vapauden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolustajan, joka korosti yksilön eettistä vastuuta.

Minna kuoli sydänkohtaukseen vain 53-vuotiaana. Yhdessä viimeisiksi jääneistä kirjeistään hän kirjoittaa Hanna Favorinille: ”Minä olen vanha – olen kyllästynyt tähän maapalloon, se on niin raakaa ja kylmää tämä olo täällä. --- Mutta jos pääsen sydänviastani ja influensastani niin – helaheijaa! Ehkäpä nuortuisin jälleen.

Minna Canthin elämään kurkisti

Ritva Mäntylä

kirjasto.kokoelmat@oulu.fi

Oulun yliopiston kirjasto

Lähteet:

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Kansallisbiografia

Kuvat: Doria, Creative Commons, Wikimedia Commons

Canth, Minna ; Heikkilä, Ritva: Sanoi Minna Canth : otteita Minna Canthin teoksista ja kirjeistä, 1987

Helttunen, Anne ; Saure, Annamari ; Suominen, Jari: Haltiakuusen alla : suomalaisia kirjailijakoteja, 2013

Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen : Minna Canth, 2014

Lisää Minnasta hänen salongissaan

Minnan kaunokirjallisia teoksia digitoituina