Mitkä ovat historian jatkot

Pari-kolmekymmentä vuotta sitten elettiin optimistista aikaa läntisessä maailmassa. Kun Pohjois-Irlannin pitkään jatkuneille levottomuuksille haettiin rauhanneuvotteluissa ratkaisua 1990-luvun loppupuolella, pääministeri Tony Blair ”tunsi historian käden olallaan”. Irakin sodan alla 2003 Blair uskoi ”historian antavan anteeksi” siinäkin tapauksessa, että joukkotuhoaseita ei löytyisi, vaikka juuri niillä sotaa oli oikeutettu. Koettiin, että ollaan historian oikealla puolella.

Neuvostoliiton romahdettua ja itäisen blokin maiden kuoriuduttua demokraattisiksi markkinatalousyhteiskunniksi historian suunnan ja lopun oletettiin olevan selvä: kaikkien yhteiskuntien marssia suurempaa vapautta, rauhaa sekä liberaalidemokratiaa kohden.

Yhteiskuntien ymmärrettiin kyllä kulkevan eritahtisesti aivan kuin ne jaetusta kalenteriajasta huolimatta eläisivät eri aikakausia kehitystasonsa määrittämänä. Historiaa ajateltiin ikään kuin vasemmalta oikealle kulkevana janana, jonka varrelle kaikki yhteiskunnat ja ihmisryhmät sijoittuvat. Yhdysvallat ja muut länsimaat olivat jo kulkeneet janan loppuun, kun taas esimerkiksi Libya, Irak ja Syyria matkasivat perässä kohti samaa pistettä.

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozyn ja Britannian pääministeri David Cameronin juhliessa Tripolissa Muammar Gaddafin hallinnon kukistumista 2011 niin sanotun arabikevään siivittämänä saattoi joku vielä ajatella todistavansa historian hengen ruumiillistumista. Ihmisten sisäsyntyinen vapauden kaipuu sai heidät nousemaan kapinaan itsevaltaisia hallitsijoita vastaan. Näin Libyassakin kääntyi historian lehti ja alkoi uusi ajanjakso: Demokratian kukoistuskausi.

Historia kulku ja historianfilosofia

Millä perusteella voidaan ylipäätään olettaa, että historia kulkisi yhtään minnekään? Jos se kulkee, niin miten kulkusuunnan voisi selvittää? Voiko historia todella osoittaa tekomme oikeiksi tai vääriksi?

Monet länsimaisen filosofian suurimmista nimistä Kant, Hegel ja Marx mukaan lukien ovat etsineet ja tarjonneet vastauksia näihin ”spekulatiivisen” historianfilosofian kysymyksiin. Kantille historia oli ihmisen kasvua itsekkäästä luonnon oliosta rationaaliseksi ja moraalisesti ”täysi-ikäiseksi” ihmiseksi. Hegelille historian käytevoima oli ihmisten kautta toimiva järki, kun taas Marxille niitä olivat materiaaliset intressit. Molemmat uskoivat konfliktin liikkeelle panevaan voimaan. Hegelin ja Marxin mukaan vapauden kasvu tekee historiasta merkityksellistä, vaikka Hegel näkikin sen johtavan Preussin kaltaiseen yhteiskuntaan ja Marx utooppiseen kommunismiin. Kant uskoi ihmiskunnan saavuttavan ikuisen rauhantilan ennen pitkää. Francis Fukuyaman teesi historianlopusta on näiden ajattelijoiden jälkeläinen.

Toisen maailmansodan jälkeen historianfilosofiset pohdinnat jäivät taka-alalle. 1980-luvulla postmodernismi veti maton alta niin sanotuilta suurilta kertomuksilta osoittamalla ne myyttisiksi ja tiedollisesti epäilyttäväksi. Huomio historiankirjoituksessa kiinnittyi muutenkin yhä pienempään skaalaan ja rajatumpaan tutkimuskohteeseen, jossa tutkimusaineisto on selkeämmin hahmotettavissa. Esimerkiksi mikrohistoriallinen tutkimus kohdistuu usein yhteen kylään, perheeseen tai ihmiseen. Klassisessa italialaisen Carlo Ginzburgin teoksessa Juusto ja madot (italiaksi 1976) analyysin kohteena on 1500-luvulla elänyt mylläri Menocchio ja hänen maailmankuvansa.

Vähitellen suuremmat mittasuhteet ovat palanneet takaisin erilaisten globaali- ja muiden suurten historioiden muodoissa. Ihminen saatetaan sijoittaa historiankin tulkinnoissa osaksi kosmologista kehityskaarta alkuräjähdyksestä lähtien. Antroposeenin käsitteellä ihmiskunnan historia nähdään vain eräänä maapallon alkulähteille menevänä geologisena epookkina. Monet näistä muistuttavatkin spekulatiivisen historianfilosofian mallinnuksia, koska huomio on historiassa, sen kulussa ja merkityksessä kokonaisuutena.

Liberaalidemokratian haaksirikko

1990-luvun alussa syntyneet ajatukset historian suunnasta ja päätepisteestä eivät ole kuitenkaan toteutuneet. Venäjän yhteiskunnallinen kehitys on yksi parhaimmista esimerkeistä. Demokratian sijaan tuli autokratia.

Historia ei siis loppunutkaan. Mitkä ovat historian jatkot?

Historianfilosofia on ollut voittopuolisesti parempaan tulevaisuuteen uskovaa. Myös modernisaation ajatus sisältää oletuksen materiaalisesta, tieteellisestä ja sivistyksellisestäkin edistyksestä. Thomas Mooren 1500-luvulla kirjoitetun Utopia-teoksen innoittamana on syntynyt rikas utopiakirjallisuuus, josta löytyy hyvin toisistaan poikkeavia hahmotelmia täydellisestä yhteiskunnasta.

Viime vuosisadan tapahtumat antoivat toki aihetta epäilyille, mutta jättivät tilaa myös toivolle ja kehitysoptimismille. Vaikka maailmansodat ja holokausti, ydinsodan uhka ja erilaiset ympäristökriisit tai niiden uhat nakersivat edistysuskoa, ne eivät ole lopulta ristiriidassa kehitysajatuksen kanssa. Totalitaristiset Natsi-Saksa ja Stalinin Neuvostoliito, ja monet muut autoritääriset hallinnot, kukistuivat. Ydinsotaa ei tullut. Ehkä tieteeseen ja järkeen uskovat yhteiskunnat onnistuvat lopulta kepittämään myös meitä uhkaavat ympäristöongelmat.

Viime vuosikymmenet ovat kuitenkin horjuttaneet luottamusta ihmiskunnan yhteistä valoisaa tulevaisuutta kohtaan. Ensimmäinen todellinen kriisi koettiin länsimaiden pääkaupungeissa syyskuun 11. 2001 islamististen terroristien ohjatessa lentokoneet kaksoistorneihin New Yorkissa. Selväksi tuli viimeistään tässä vaiheessa, että kaikki eivät halua samaa tulevaisuutta eivätkä ainakaan vapaaehtoisesti opi rakastamaan länsimaita ja niiden aatejärjestelmää. Vaihtoehtoiset, teologiset ja dogmaattiset, oppijärjestelmät ovat yhä voimissaan 2000-luvulla, ja jopa niin houkuttelevia, että jotkut ovat valmiit uhraamaan henkensä niiden edessä.

Nouseva Kiina saa kysymään, onko länsimaiselle yhteiskuntajärjestelmälle syntynyt uusi autoritäärinen haastaja. Tämä ei ole lainkaan selvää, väheksymättä lainkaan Kiinan merkitystä ja kokoa erityisesti taloudellisesti. Kiinalla ei ole riittävästi pehmeää valtaa, joka saisi hankkiutumaan vapaaehtoisesti valtiolliseen kanssakäymiseen sen kanssa ja nuoriso omaksumaan sen kulttuurisia tapoja ja hengen tuotteita. USA ja muut länsimaat ovat edelleen aivan ylivertaisia tässä mielessä.

Irakin ja Afganistanin sodat ja niiden jälleenrakennusten epäonnistuminen on edistysuskon kannalta paljon merkittävämpi kuin mikään muu lähihistorian tapahtuma. Molempiin maihin pyrittiin liberaalin interventionismin nimissä viemään vapauden ja demokratian ilosanomaa, ja molemmissa paikoissa epäonnistuttiin surkeasti. Maihin investoitiin tähtitieteelliset määrät euroja ja poliittista pääomaa parin vuosikymmenen ajan, ja lopputuloksena on muun muassa keskiaikaista maailmankatsomusta kannattava talibanhallinto. USA:n ja muun läntisen maailman pako Afganistanista onkin todellinen liberaalidemokratian vuosisadan haaksirikko. Hiljattain uutisoitiin, kuinka tyttöjen koulunkäyntiä ei ole vieläkään sallittu. Tämä ei ole yllättävää, mutta tekee osaltaan yhä selvemmäksi sen, että yhteiskunnat voivatkin kulkea aivan eri suuntiin kuin on oletettu ja toivottu.

Yhden historian janan sijaan onkin ehkä kuviteltava useita erisuuntaisia kehityskulkuja. Kulttuurit ja niiden menneisyydet sekä menneisyyksien viitoittamat tulevaisuudet eroavat perusteellisesti olemuksiltaan. Ehkä on vain hyväksyttävä, että liberaalidemokratia on vain länsimaiden kulttuurinen tuote?

Demokratian kriisi

Nämäkään epäonnistumiset eivät tee tyhjäksi ajatusta, että liberaalidemokratialla on vankkumaton jalansija länsimaissa. Ehkä voimme ajatella Vladimir Leninin etujoukko-opin mukaisesti, että valaistuneiden tulee johtaa muita tiellä kohti parempaa tulevaisuuta. Ehkä muu maailma perässä kulkien lopulta huomaa heillekin parhaan hallintomuodon.

Näin olisi voinut ajatella 6.1. 2021 asti.

Populistiset liikkeet ovat olleet osa länsimaista puoluekarttaa jo noin viitisentoista vuotta. On ollut perustelua ajatella, että ne vahvistavat demokratiaa, koska niiden myötä yhteiskunnallinen osallistuminen on laajentunut uusiin ja syrjäytyneisiinkin poliittisesti passiivisiin kansanosiin. Tämä oletus on perustelu niin kauan kuin populismi vetoaa sellaisiin asioihin kuin bensan hinta, maahanmuuttosäädökset tai EU-jäsenyyden tuomat edut ja haitat. Siinä vaiheessa, kun liikkeet alkavat itsetarkoituksellisesti valaa epäluottamusta äänestämistä, tiedonvälitystä, ihmisoikeuksia ja oikeuskäytäntöjä kohtaan, horjutetaan yhteiskunnan peruspilareita.

Näistä horjutteluista on lukemattomia esimerkkejä viime vuosilta, mutta yksi on ylitse muiden. Trump, jonka valtakausi huipentui tammikuussa 2021 tapahtuneeseen Capitol Hillin valtaukseen Washingtonissa. Tätä edelsi kuukausia kestänyt ja jo ennen vaaleja alkanut myyräntyö vaalien kyseenalaistamiseksi sekä lukemattomien valheiden ja perusteettomien vaalivilppiväitteiden levittäminen. Trump joukkoineen nosti muun muassa yli kuusikymmentä oikeuskannetta vaalivilpistä, joista vain yksi meni läpi. Vaalivilppi vuoden 2021 vaaleissa onkin yhtä todellista kuin Irakin joukkotuhoaseet vajaat pari kymmentä vuotta sitten. Ja todisteet sen mukaisia.

Trump pyrki systemaattisesti katkomaan amerikkalaista yhteiskuntaa koossa pitäviä säikeitä: uskoa demokraattisen tapaan vaihtaa valta ja sopia erimielisyydet. Mitä jää jäljelle, jos käsissä ei ole enää kaikkien hyväksymää neutraalia vallanvaihdon metodia? Mitä jos puoli kansaa on menettänyt luottamuksensa asiantuntijoihin, viranomaisiin ja jopa oikeuslaitokseen puolueettoman tiedon ja päätösten lähteenä? Ja mitä seuraa, jos kaikkea tiedonvälitystä pidetään puolueellisena?

Populistisen oikeiston pelikirja on ohjeistanut levittämään virheellistä informaatiota tietoisesti tarkoituksenaan aiheuttaa hämmennystä ja hajaannusta yhteiskunnassa. Samaan ovat pyrkineet Putinin Venäjän trollit. Lopputuloksena on demokraattisen yhteiskunnan perustaa horjuttava ja hämärtynyt käsitys, kuka ja mitkä tahot yhteiskunnassa ovat luottamuksen arvoisia.

Kun demokratian syntysijoilla Yhdysvalloissakaan ei demokratian tulevaisuus ole enää taattu, perspektiivi historiaan muuttuu perustavanlaatuisesti. Pohjoismaisesta vinkkelistä saattoi 1980-luvulla arvostella kärkkäästi Yhdysvaltojen yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikkaa sekä sen ulkopoliittisia tekoja. Yhteiskunnallisesta epätäydellisyydestä huolimatta oli silti aina selvää, että Yhdysvallat presidenttinsä suulla puolusti globaalisti vankkumattomasti demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Tästä ei ole enää varmuutta. Mitä tapahtuu, jos Trump valitaan uudelleen? Mihin suuntaan kansallismielistynyt ja oikeistolaistunut republikaaninen puolue menee ilman Trumpiakin? Margaret Atwoodin romaanin Orjattaresi dystopia itsevaltaisesta, uskonnollisesta ja naisvihamielisestä Yhdysvalloista ei ollutkaan niin kaukainen skenaario kuin joskus olisi voinut olettaa.

Demokratia on muutenkin huonossa jamassa globaalisti. Viime vuonna vuosittain mitattavan demokratiaindeksin lukema oli alin sitten vuoden 2006. Vain 8.7% maapallon väestöstä elää täydessä demokratiassa ja kolmasosa autoritäärisen hallinnon alaisuudessa maailmassa.

Ajatellaanpa vielä kerran historian janaa. Historia onkin kuin maahan levinnyt läjä tikkuja, jotka osoittavat eri suuntiin. Ei ole yhtä janaa, päätepistettä tai selvää suuntaa. Edes länsimaat eivät enää välttämättä kulje kohti liberaalidemokraattista utopiaa. Historianfilosofisesti tämän voi nähdä pessimistisenä otaksumana, jonka mukaan joko emme edisty tai koko edistyksen käsite on kyseenalainen.

Pessimistisillä historianfilosofioilla on toki oma perinteensä. Oswald Spengler ennusti länsimaille tuhoa jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen kaksiosaisessa teoksessaan Länsimaiden perikato (saksaksi 1918 ja 1922). Arnold Toynbee puolestaan ehdotti laajojen empiiristen vertailevien tutkimusten perusteella massiivisessa kaksitoistaosaisessa kirjasarjassa A Study of History (1934-1961), että kaikki kulttuurit syntyvät, kukoistavat ja lopulta kuihtuivat historiassa elinkaarensa aikana. Utopiakirjallisuus on saanut rinnalleen painajaismaisista tulevaisuksista varoittelevan dystopiakirjallisuuden.

Vapauden hengen uusi syntyminen?

Spekulatiivisen historianfilosofian keskeinen oletus on, että historiassa vaikuttavat yksilöä suuremmat historiaa liikuttavat voimat. Arkipäiväisetkin teot selittyvät läpi historian virtaavilla voimilla yksilön sitä itse yleensä edes tajuamatta.

Tällaisia historian liikuttajia haetaan yhä edelleen. Boris Johnson vertasi epäonnistuneesti ukrainalaisten vastarintaa Brexitin puolesta äänestäneisiin. Hän oli tunnistavinaan samanlaisen vapauden kaipuun molemmissa. Ukrainan sota on silti puhaltanut uutta eloa henkitoreissaan olleelle ja jopa kuopatuksi ajatellulle historianloppu-teesille.

Francis Fukuyamankin näkee nyt historianfilosofisen valonpilkahduksen. Hän ennustaa Venäjän tappiota ja vapauden sekä vuoden 1989 hengen uutta syntymistä. Putinin sotaisa Venäjä on täydellisen sopiva länsimaiden moraaliselle ja historialliselle etsinnälle, sillä se ei pahuudessaan jätä tilaa harmaan sävyille. Butšan raakalaisuudet ovat tästä hyvä esimerkki.

Putin voi paradoksaalisesti olla demokratialle lopulta onneksi, jos itsevaltiaan toimien seurauksena demokratian arvo piirtyy kirkkaammin mieliimme ja jos ymmärrämme torjua sen horjuttamisyritykset. Merkkejä tästä on jo näkyvissä. Tarvittiinko siis eurooppalainen sota yhdistämään meitä ja herättämään puolustamaan demokratiaa?

Jouni-Matti Kuukkanen

Kirjoittaja on filosofian professori ja ihmistieteiden tutkimusinstituutti Eudaimonian johtaja Oulun yliopistossa