Digitaalisuus – hyvä renkikö? Tulevaisuuden kolme vaihtoehtoa

Hyvä renki – huono isäntä -sanonta pätee ajatuksissamme varmasti moniin teknologioihin. Digitaalisuus oppimisessa on nostettu rooliin, joka vaikuttaa radikaalisti miten ja missä jatkossa opitaan ja opetetaan. Digitaalisuuden merkitys näyttää saavan mittasuhteita, jossa mielestäni on tarpeen muistuttaa, mitä digitaalisuus palvelikaan ja miten.

Oulun yliopisto on mukana Suomen Digivisio 2030 -hankkeessa. Olemme yksi 38 kumppaniorganisaatiosta kansallisessa muutoksessa, jonka aikataulu yltää reilusti yli strategia- ja vaalikausien ja budjetti on kymmeniä miljoonia. Yhteisesti sitoudumme lisäämään oppijan mahdollisuuksia poimia opintoihinsa sisältöä vapaammin, parantamaan digipedagogiikkaa, yhtenäistämään tietoteknisiä välineitämme, alustoja ja palveluita ja johtamaan tiedolla entistä tehokkaammin.

Digitaalisten toiveiden tynnyri ja yllättävät kehityssuunnat

Odotukset sille, mitä hankkeen tulokset muuttavat sekä miten ja mihin tämä johtaa, näyttävät kasvavan sitä mukaa kun suunnittelusta siirrytään kohti tekoja. Esiin nostetaan esimerkiksi alustaa yhteiselle jatkuvan oppimisen tarjonnalle sekä työnjakoa yliopistojen välille kurssien tuottamiseksi. Monella aloitteista näyttäisi olevan varsin perustavaa laatua olevia vaikutuksia toiminnan rahoittamiseen, tilantarpeeseen, oppimisen tapoihin, kampuksen rakenteeseen ja toimintoihin, opiskelija-asumiseen, lukujärjestyksiin, koulutuksen (itse)palveluihin – noin ihan vaan päällimmäiseksi mieleen tulevia asioita mainitakseni.

Olemme käärineet hihamme saadaksemme Oulun yliopiston tahtotilan digitaalisuudessa kirkkaammaksi. Olemme tunnistaneet toimintaympäristömme olennaisia ilmiöitä, jotka kytkeytyvät digitaalisuuden hyödyntämiseen. Yksi on korkeakoulutuksen osaamisen vanhenemisen kiihtyminen, eli tulevaisuudessa osaamista on kyettävä uusimaan yhä nopeammin. Toiseksi väestörakenteen muutos ajaa meitä oppijoiden houkutteluun yhä etelämpää samalla, kun kansainvälisestä tarjonnasta joillain aloilla saattaa muodostua kilpailukyvyllemme aito uhka. Vastaavasti oppimisanalytiikan hyödyntämisessä näkyy isoja mahdollisuuksia, samoin uudenlaisessa kumppanuusajattelussakin. Alustatalouden kehityssuunnat saattavat yllättää, ja oppijoiden tarpeissa, vapausasteissa liikkumisen ja osallistumisen suhteen sekä halussa sitoutua yhteisöön on nähtävissä muutoksia. Politiikan suuntien ja rahoituksen varaan laskeminen on yhä suurempi riski.

Kolme skenaariota tulevaan varautumiseen

Jotta voisimme varautua tulevaan, tunnistimme kolme erilaista skenaariota. Näistä ensimmäisen otsikkona on ”Kasvu digitaalisista koulutusalustoista”. Skenaariossa on rakennettu sen varaan, että 2030-luvulla oppija voi osallistua haluamillaan tavoilla oppimiseen, läsnäolon rooli muuttuu ja kasvua tutkintomäärissä on saatavissa ulkomailta myös digialustojen avulla. Valtion resurssit riittävät siihen, että puolet ikäluokasta saadaan korkeakoulutettua, ja työnjako yliopistojen välillä on saatu toimivaksi ja tehokkaaksi. Nykyisen kaltainen rahoitus jatkuu, ja kisaa käydään pääosin kotimaassa joustavuudesta ja kyvystä profiloitua.

Vaihtoehtoisen suunnan tarjoaa skenaario ”Kansainvälistä kilpailukykyä lähioppimisesta ja maineesta”. Vaikka opiskelu on vapautunut paikasta, monimuoto-opetusta arvostetaan ja lähiopetukselle on selkeä kysyntä Oulussa. Alustat eivät ole kehittyneet sellaiseen valta-asemaan, että ne ohjaisivat korkeakoulun valinnassa. Kilpailu opiskelijoista on kovaa sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Pärjätä pitää tehokkuudella mutta etenkin maineella, josta myös lisääntyneet akkreditoinnit, palautteet ja hyvät työllistymismahdollisuudet kertovat. Maineesta kertoo myös lähiopetusta antavien opettajien kyvykkyys ja tunnettuus.

Kolmannessa vaihtoehdossa ”Teköaly ja teknologia murtaa oppimistarpeita, osaamisen uusiutumista ja rahoitusmalleja”. Skenaariossa teknologiakehitys tekoälyn ja jatketun todellisuuden on niin nopeaa meille tärkeillä aloilla, että se vaikuttaa radikaalisti myös lähiopetuksen luonteeseen, toimintatapoihin, palveluihin ja oppimiseen kokonaisuudessaan. Rahoituksen osalta maailma on puskenut meitä hakemaan vaihtoehtoisia lähteitä – veronmaksajat eivät enää kykene kattamaan kaikkia koulutuksen kustannuksia etenkään jatkuvan oppimisen osalta. Raha ratkaisee enemmän tässä skenaariossa.

Yhteisö valintojen takana

Käytännön toimiin on jo tartuttu, esimerkiksi tilojen varustelua on jo ryhdytty vauhdilla parantamaan paljon puhutun hybridiopetuksen mahdollistamiseksi. Digipedagogiikan eteen tehdään koko ajan hartiavoimin töitä ohjeistusten tekemiseksi ja hyvien käytänteiden levittämiseksi.

Tulevaisuuteen on kuitenkin katsottava ja haettava vaihtoehtoja – kukaan ei toistaiseksi ole onnistunut kovin hyvin ennustamisessa, mutta varautumisesta kyllä palkitaan. Tärkeintä on tehdä valintoja, ja niiden pohjalta päättää toimista. Haastavaksi yliopistoissa asian tekee aina, että koko yhteisön sitoutuminen valintojen taakse ei synny ilman perusteellista keskustelua ja omakohtaisuutta. Tyytyväisyystakuuta päätöksille ei myöskään ole. Silti väitän, että varautumisessa on suurta viisautta, kun ymmärrämme, miksi ilmiöitä, kuten digitaalisuus, ei saa nostaa niille kuuluvasta rengin asemasta korkeammalle.

Tapio Koivu

koulutusrehtori, Oulun yliopisto