Menestyminen vaatii osaamista, osaaminen panostamista koulutukseen

Opiskelijoiden toivottaminen tervetulleeksi lämmittää sydäntä samalla, kun huoli koulutuksen tulevaisuudesta vaivaa mieltä. Suomen hallitus on käynnistämässä työtään ja signaaleja ministeriön suunnasta seurataan erityisellä tarkkuudella korkeakouluissa. Puheet tutkimuksen rahoituksen turvaamisesta näyttävät oivallisilta, mutta kohdentuuko rahoitus sitten sinne, missä sitä eniten tarvitaan?

Yliopistoja rahoitetaan valtion taholta pääosin sen perusteella, miten ne onnistuvat tuottamaan tutkimuksen ja koulutuksen tuloksia. Iso siivu täydentyy kilpailtujen hankkeiden kautta, pääosin tutkimukseen.

Iso kysymys on, pärjääkö koulutus tässä jaossa vai onko sen roolina jäädä tutkimuksen sisarpuoleksi. Kysymys on erityisen polttava ja tärkeä pohjoiselle Suomelle ja Oululle, jossa yksin väestörakenteen väistämätön muutos haastaa osaamisen kehittymisen. Osaamistarpeet muuttuvat nekin vauhdilla kohti digivihreämpää eikä kansainvälisyyttäkään voi yliopistoissa jättää sivurooliin.

Oulun yliopisto on onnistunut mainiosti nostamaan tasoaan erityisesti tutkimuksessa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Systemaattinen panostaminen tutkimukseen ja sen terävimpiin kärkiin, kuten langattomaan tiedonsiirtoon, näkyy jo rankingeissakin mutta ennen kaikkea kyvyssä pärjätä rahoituksen hankkimisessa ja julkaisujen tasossa sekä määrässä.

Koulutukseen panostaminen sen sijaan ei ole noussut samalla tavalla keskiöön. Toki yliopiston koulutus perustuu tutkimukseen ja tutkittuun tietoon, mutta opiskelijoiden kokemus hyvästä opetuksesta vaatii paljon muutakin kuin vain uusinta tietoa.

Yliopistomme on ajamassa ylös kehitysohjelmaa, jonka avulla voimme keskittää voimamme paremmin koko koulutuksen uudistamiseen. Ohjelman tavoite on kyetä vastaamaan monialaisiin osaamistarpeisiin sekä opettajien ja oppijoiden odotuksiin monella tapaa. Uusien tutkinto-ohjelmien ylösajo vaatii kärsivällistä ja pitkäjänteistä työtä, joka palkitsee täydellä voimallaan vasta 7–10 vuoden kuluttua päätöksestä käynnistää ohjelma.

Olemassa olevien ohjelmien uudistaminen kaipaa sillä välin jatkuvaa parantamista niin sisällöissä, saavutettavuudessa, pedagogiikassa kuin toteuttamisen sujuvuudessakin. Opiskelijoiden valmiudet ja tarpeet muuttuvat nekin, mikä on omiaan nostamaan ohjausta ja hyvinvoinnista huolehtimista korkealle. Opiskelijat voivat hyvin, jos opettajat voivat hyvin. Siksi opettajien urasta, motivaatiosta ja jaksamisesta on kannettava erityinen huoli.

Opettajien aikapulaan on kyettävä hakemaan helpotusta digitaalisuuden tuomista mahdollisuuksista sen sijaan, että tietojärjestelmät lisäisivät hallinnollisia velvollisuuksia. Onnistuminen digitaalisuudessa riippuu halustamme ja kyvystämme tehdä yhteistyötä muiden yliopistojen kanssa eri foorumeilla ja kahdenvälisesti. Digitaalisuus tarkoittaa myös uusien palveluiden kehittämistä ja etenkin niiden hallittua ja hyvää käyttöönottoa opettavan henkilöstön kanssa.

Kansainvälistyminen on osa yliopistojen DNA:ta, enkä tarpeeksi voi korostaa kansainvälisten opiskelijoiden merkitystä yliopistoyhteisölle ja pohjoisen yrityksille. Tässä kohti nousee huoli esiin siitä, kykeneekö koulutustarjonta vastaamaan kilpailuun markkinaehtoisesti, kun Euroopan talousalueen ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden maksujen on katettava ohjelmien toteuttaminen. Oulun yliopistolle tämä merkitsee kovan vastineen antamista opiskelijan maksamille rahoille.

Tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta näyttää saavan ansaitsemansa osuuden veroeuroistamme. Toki oletus on, että myös yritykset investoivat tulevaan. Osaamiselle tämä merkitsee tarvetta kouluttaa moni- ja poikkialaisempia tohtoreita, jotka voivat jatkaa uraansa kehitystehtävissä erityisesti yrityksissä. Koulutuksen on tältä osin kyettävä nopeutumaan tinkimättä tieteen laadusta.

Tohtoriksi väittelemisessä on kyettävä pitämään mielessä se, että tohtorin tutkinto on virstanpylväs pitkällä uralla. Sen saavuttamiseen ei pitäisi jäädä jumiin akateemisen maailman pyöritettäväksi. Oulun yliopiston on kyettävä pitämään tämä mielessä ja tukemaan nopeaa väittelemistä.

Oppiminen ei lopu tutkintoon, ja yliopistomme on kyettävä mahdollistamaan oppimisen jatkuminen läpi elämän. Rahoitusta tältä osin uusin valtion budjettiesitys muuttaisi radikaalisti ja maksullisempaan suuntaan. Tämä valinta johtanee väistämättä totutun avoimen ja yleissivistävän kurssitarjonnan merkittävään vähenemiseen. Onko oppiminen kaikille saatavilla enää, jos maksullisuus asettaa merkittävän kynnyksen osallistumiselle?

Avoin yliopisto on tarjonnut myös väylän sisäänpääsyyn yliopistoon. Oulun avoimen väylistä puolet on maksuttomia, ja väylien laajuudet ovat yliopistossamme 10–39 pistettä. Maksuttomuuteen siirtyminen ei yliopiston ansainnassa merkitse valtavasti. Itse kannatan väylän maksuttomuutta lämpimästi.

Koulutus ei kehity, ellei siihen panosteta. Panostus tarkoittaa ajattelua, aikaa ja rahaa ja työntekoa tavoitteiden eteen. Väitän, että meillä Oulussa on tiedossa, mihin ja miten pitää panostaa. Jos maan hallitus suinkin pystyy pitämään lupauksensa, on Oulun yliopiston pistettävä rohkeasti rahansa oppimisen tulevaisuuteen.

Koulutus ei parane vain uuden tutkimustiedon tuottamisella vaan vastaamalla oppijan tarpeisiin ja odotuksiin. Jos oppija laitetaan keskiöön heti syksyn ensimmäisestä luennosta, lahjakkaita osaajia saadaan houkuteltua yliopistollemme, yrityksiin ja elinkeinoelämäämme kotiseudultamme sekä yhä enenevissä määrin muualtakin. Koulutukselle kannattaa antaa sen tarvitsemaa nostetta, sen myötä syntyvä sivistys kannattelee meitä läpi elämän.

Tapio Koivu, koulutusrehtori