50 vuotta globaalista öljykriisistä – mikä oli sen perintö Suomessa

Tarkastelen blogikirjoituksessani öljykriisin vaikutusta Suomen energiapolitiikan pitkälle kehityslinjalle. Energiajärjestelmämme on osaltaan 1970-luvun ensimmäisen öljykriisin perintöä, hyvine puolineen ja myöhemmin ilmenneine ongelmineen.

Öljystä oli tullut Suomessa merkittävin yksittäinen energialähde 1960-luvulla. Sen osuus energian loppukulutuksesta oli vuonna 1973 noin 60 %. Vastaava luku oli vuonna 2021 noin 18 %. Öljykriisin kaltaisesta tilanteesta oli esitetty varoituksia 1960-luvun lopulta lähtien, mutta silti sitä ei ollut pidetty erityisen todennäköisenä. Välittömimpänä vastauksena olivat valtioneuvoston asettamat energiansäästömääräykset kansalaisille kriisin ajaksi. Energiapolitiikan linjaa alettiin hahmotella uusiksi, päämääränä öljyn osuuden vähentäminen keskitetyssä lämmön ja sähkön tuotannossa. Polttoainepalettia haluttiin laajentaa määrätietoisesti. Tähän tavoitteeseen sopivat hyvin Imatran Voima Oy:n ja Teollisuuden Voima Oy:n ydinvoimasuunnitelmat, jotka olivat käynnistyneet jo ennen öljykriisiä. Kivihiilestä tuli öljyn yleisin korvaaja erityisesti rannikon suurissa voimalaitoksissa. Maakaasun tuonti putkiverkoston kautta Neuvostoliitosta oli tärkeä osa polttoainepaletin monipuolistamista. Maakaasusta tuli yleinen voimalaitospolttoaine Kaakkois-Suomessa 1970-luvun jälkipuolelta alkaen ja Pirkanmaalla sekä pääkaupunkiseudulla 1980–1990-lukujen vaihteesta alkaen. Sisämaassa ja Perämeren alueella käynnistyi kotimaisiin polttoaineisiin nojautuva yhteistuotantolaitosten rakentaminen. Niiden pääpolttoaineeksi tuli verotuksellisesti tuettu turve. Lisäksi energianlähteenä käytetty puu palveli monipuolistamis- ja omavaraisuustavoitteita metsäteollisuuden omien voimalaitosten lisäksi useissa kaupunkivoimalaitoksissa 1980–luvulta alkaen.

Oman aikansa yleisistä käsityksistä ja toiveista sekä kalliista, hyvin pitkäkestoisista investoinneista rakentuessaan energiapolitiikasta voi odottaa poikivan yllättäviäkin käänteitä. Näin kävi öljykriisin erityisestä kriisitietoisuudesta hahmottuneelle energiapolitiikalle, joka sinällään onnistui alun perin asetetussa tavoitteessaan monipuolistamalla energiapalettia. Lisääntyneen kivihiilen ja turpeen polton poliittinen ja taloudellinen perusta alkoi säröillä jo 1990-luvulla, jolloin tietopohja ilmastonmuutoksesta laajentui ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi solmittiin velvoittavia, ylikansallisia sopimuksia. Runsaita polton kasvihuonekaasupäästöjä aiheuttavista kivihiilestä ja turpeesta irtautuminen ei kuitenkaan ollut yksinkertaista menneisyydessä tehtyjen investointien ja ristiriitaisten poliittisten lupausten takia. Ilmastonmuutoksen voimistuminen haastoi ajattelemaan toisin monista muistakin aikaisemmista energian tuotantoon ja kulutukseen liittyvistä valinnoista. Sellainen oli muun muassa 1970–1980-luvuilla syventynyt yksityisautoilun hegemonia, jonka pääkäyttövoimana oli öljy. Tämä oli sinällään erikoinen kehityspolku, kun ottaa huomioon kyseisten vuosikymmenten muuten yleisen energiapoliittisen tahtotilan vähentää öljynkulutusta.

Energiapaletin monipuolistaminen pohjautui osittain tuontienergialle. Fossiilisten polttoaineiden osalta tuonti painottui 1970-luvulta alkaen Neuvostoliittoon ja vuodesta 1991 Venäjälle. Energiantoimitukset Neuvostoliitosta olivat sujuneet häiriöittä, ja niin niiden arvioitiin sujuvan Venäjän kanssakin. Lisäksi venäläinen tuontienergia oli hinnoiteltu suhteellisen halvaksi. Muutamat poliitikot ja tutkijat varoittelivat 2000–2010-luvuilla itäenergian tuontiin kytkeytyvästä riskistä, energiasta aseena, mutta sillä ei ollut suurempaa vaikutusta käytäntöihin. Vuonna 2020, hieman yli vuosi ennen Venäjän massiivista hyökkäystä Ukrainaan, Suomi toi lähes kaiken kivihiilen, noin 80 % raakaöljystä, miltei 60 % muista öljytuotteista ja liki 70 % maakaasusta Venäjältä. Sen lisäksi sieltä tuotiin 38 % ydinpolttoaineista, 14 % tuontisähköstä ja viidennes energiapuusta. 24.2.2022 tältä vuosikymmeniä kestäneeltä energiapoliittiselta käytännöltä murentui pohja. Energian tulikuuma poliittisuus pääsi yllättämään päättäjät ja yritykset aivan kuten se oli yllättänyt öljykriisissäkin.