Itsenäisten keskustelijoiden tarve korostuu somen aikakaudella

Vapauden kieltäminen johtaa Sartren mukaan toimintaan ”huonossa uskossa” eli itsepetokseen, jossa teoille haetaan monenlaisia välttämättömiä tai yliyksilöllisiä selityksiä. Selitykset voivat viitata esimerkiksi yhteisöllisiin, tieteellisiin tai uskonnollisiin syihin, joiden nähdään pakottavan henkilö toimimaan juuri tietyllä tavalla.

Sartren ajatusta vahvasti soveltaen voidaan sanoa, että liian monet aikamme keskusteluistamme ja teoistamme tapahtuvat huonossa uskossa. Huonouskoisuudella en tarkoita nyt välttämättömyyttä, vaan epäautenttisuutta; sitä että turhan harva muodostaa mielipiteensä tai päätyy tekoihinsa aidon itsenäisesti. Ryhmäidentiteetti tuntuu olevan vahvempi vaikutin niiden muodostumisessa.

Huonoa uskoa on vaikea todistaa, sillä muiden tarkoituksia ei voi suoraan tietää eikä niiden autenttisuutta todentaa. Ne saattavat olla myös tiedostamattomia tekijälle. Epäsuoraa tukea väitteelle on kuitenkin mahdollista löytää.

Ilmeisin esimerkkitapaus on Twitter ja siellä käytävä sananvaihto. Twitter on sinällään mitä mainioin kanava informaation levittämiseen ja lyhyiden nasevien havaintojen tekemiseen. Yhä useammin siellä käytävät sanailut muistuttavat kuitenkin maalittamista. Tämä havainto ei ole tietenkään tuore. Mielenkiintoisempaa on, että keskusteluissa on usein oikean argumentoinnin piirteitä ulkoisesti. Asioista puhutaan ja kantoja perustellaan tai toisia vastustetaan. Tviittailu-ketjut kuitenkin henkivät, että kannat on useasti lyöty lukkoon sen perusteella ketä vastaan tai kenen puolella ollaan. Mielipiteen ilmaisu toimii lähinnä merkinantona ryhmään kuulumisesta.

Aidon argumentoinnin tavoitteena on suostutella keskustelukumppani omalle kannalle järkiperustein. Se merkitsee toisaalta myös riskiä autenttiselle argumentoijalle, sillä hänen on oltava valmis vaihtamaan kantaansa perusteiden niin osoittaessa. En usko kummankaan näistä juurikaan toteutuvan sosiaalisen median keskusteluissa. Yksi syy on se, että jotkut sovellukset mahdollistavat vain lyhyesti esitetyt mielipiteet. Sanomisen muoto vaikuttaa siis sisältöön. Tätä tärkeämpi syy on se, että asioista ei aidosti keskustella. Sartre kirjoitti huonossa uskossa keskustelevista, että “he riemuitsevat toimimisestaan huonossa uskossa, koska heidän tavoitteenaan ei ole kestävin argumentein avulla suostuttelu, vaan pelottelu ja ymmälleen saattaminen”.

Populistiset liikkeet ja toimijat suorastaan elävät provokatiivisesta huomiosta. Tuntuu siltä, että sanankäänteet asteittain kovenevat vuosi vuodelta, josta viimeisimpinä esimerkkinä EU:n elvytyspaketin ympärillä käyty irvokas debatti. Huonon uskon -keskustelukulttuuri on kuitenkin laajempi ilmiö ja sen piirteitä löytyy käytännössä kaikista poliittisista ryhmistä ja suuntauksista. Havainto, että mielipiteet muodostetaan ryhmän mukaan, ei ole sinällään uusi, mutta Twitter ja muutkin sosiaalisen median sovellukset toimivat kuin kovaääninen tai maanjäristyksen vahvennin. Jonkun sanoessa jotakin typerää sanotun ympärille kerääntyvät ryhmät vahventavat sen kuuluvuutta ja vaikutusta niin, että itse sanottu jää helposti toissijaiseksi. Toisinaan riidanaiheita ja vastakohtaisuuksia tunnutaan suorastaan haettavan. Ikään kuin somessa riehuisivat erilaiset digitaaliset heimot punomassa juonia toisten päänmenoksi.

Tieteelliselle tai tieteen nimissä tapahtuvalle kommunikoinnille nykyinen mediaympäristö asettaa aivan erityisen haasteen. Tieteen parissa toimivien toivotaan ja jopa edellytetään osallistuvan julkiseen keskusteluun. Yliopistolain mukaan yliopistojen kolmas tehtävä tutkimuksen ja opetuksen ohella on ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Yliopiston tutkijoilla onkin epäilyksettä tärkeä rooli toimia kriittisinä yhteiskunnallisina keskustelijoina.

Tutkijakin voi kuitenkin myös menettää roolinsa riippumattomana keskustelijana ryhtymällä jonkin someryhmän äänitorveksi. Riippumattomuuden menettämisestä seuraa helposti kriittisen katseen sumeneminen ja sokeiden pisteiden lisääntyminen. Digi- ja some-aikakaudella tarve riippumattomille intellektuelleille on suurempi kuin aikoihin. Heimoutumisen vastapainoksi tarvitsemme henkilöitä, jotka ajattelevat itsenäisesti ja omintakeisesti. Keskustelukulttuurimme ja aikamme yksinkertaisesti kaipaa keskustelijoita, jotka tunnistavat ajattelun ja sanomisen palauttamattoman vapauden ja siitä seuraavan vastuun.

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Kalevan Vieras-kolumnina 4.8.2020.

Jouni-Matti Kuukkanen on dosentti ja filosofian professori Oulun yliopistossa.