Jokapäiväinen riisimme

Ruoan avulla on rajattu ihmiset ”meihin” ja ”muihin” – jos syöt samaa ruokaa kuin me, kuulut meidän joukkoomme. Ihminen on toisin sanoen ollut sitä, mitä hän syö. Historiantutkimuksen keinoin on mahdollista päästä selville myös siitä, mitä hän olisi halunnut syödä – ja mitä muut olisivat halunneet hänen syövän. Japanilaiset ovat syöneet ruokansa usein kypsentämättömänä, mitä ainut – heidän pohjoinen naapurikansansa – piti sivistymättömänä verrattuna omiin perusteellisiin kypsennysmenetelmiinsä.

Olen pohtinut viimeisten kuukausien aikana ruokaa jokapäiväisessä elämässäni aivan uudelta kantilta, kun olen ollut huhtikuun alusta saakka tutkijavaihdossa Japanissa, Hokkaidon yliopistolla. Tutkin täällä arktista ja pohjoista ruokahistoriaa, minkä lisäksi ruokaa tulee pohdittua runsaasti vapaa-ajallakin. Päivittäinen ruokavalioni on kokenut suuria muutoksia. Aloitan aamuni nattōlla (eli fermentoiduilla soijapavuilla) ja hyödynnän muutenkin mahdollisimman paljon paikallisia ruokia ja raaka-aineita. Yleinen ruokalaji täällä on donburi: kulhollinen riisiä, jonka päälle on aseteltu mereneläviä, kasviksia tai lihaa. Jos haluan syödä jotain nopeaa, ostan täytetyn onigiri-riisipallon. Japanilaiset suhtautuvat ruokaan hyvin kunnioittavasti. Ennen ruokailua lausutaan itadakimasu, joka tarkoittaa ”saada syödä ja juoda”. Ruokaa ei ole myöskään sopivaa heittää hukkaan, eli riisikulho syödään huolella tyhjäksi viimeistä riisinjyvää myöten.

Suomalaisessa Maailma-lehdessä kirjoitettiin 1. syyskuuta 1929 otsikolla Riisi, Idän leipä, miten tärkeä riisi oli Aasian kansoille heidän saduissaan, uskonnollisissa katsomuksissaan ja jokapäiväisissä puhetavoissaan. Kirjoittajan mukaan Etelä-Kiinassa kysyttiin ”Oletko jo syönyt riisiä?”, kun haluttiin kysyä “mitä kuuluu”. Tuttavan kuolemasta puolestaan ilmoitettiin sanomalla ”hän ei syö enää riisiä”. Riisiä japanin kielessä tarkoittava sana gohan tarkoittaa myös ateriaa. Aamiaista tarkoittava sana asagohan tarkoittaa siis samalla myös aamuriisiä. Riisi on toiminut Japanissa aiemmin myös maksuvälineenä. Kaikkein eniten Japanissa on arvostettu kiillotettua valkoista hakumai-riisiä. Riisin kotimaisuus on ollut japanilaisille keskeistä: Toisen maailmansodan aikana puhdas kotimainen hakumai-riisi oli varattu ennen kaikkea sotilaiden käyttöön. Myös siviiliväestöä kannustettiin ahkeroimaan Japanin sotaponnistelujen puolesta korostamalla, että voiton jälkeen palaisivat vanhat hyvät ajat ja tarjolla olisi runsaasti valkoista japanilaista riisiä ulkomailta tuodun gaimai-riisin sijaan.

Nyky-Japanista löytyy houkuttelevia leipäpuoteja vaikka millä mitalla. Leipää tarkoittava japaninkielinen sana pan muistuttaa joka tapauksessa mieleen, että leipä on ollut japanilaisille ulkomaista lainaa. Siinä missä riisi on japanilaisille kaiken ruokailun perusta, leivällä on ollut eurooppalaisille vastaavanlainen merkitys. Leipä on ollut myös vallankäytön väline. Ruokailu ja syöminen ovat aina näytelleet merkittävää roolia kulttuurien ja ihmisten välisissä kohtaamisissa. Valloittajat ja vallanpitäjät ovat historian aikana ottaneet haltuunsa paitsi kansat ja heidän asuinalueensa myös heidän ruokakulttuurinsa. Kaikkien kanssa ei leipää ole suostuttu jakamaan, mutta toisaalta joidenkin on ollut pakko opetella syömään leipää. Yksi ruokakulttuurien välisen kohtaamisen ja vallankäytön klassisista esimerkkitapauksista löytyy toisen maailmansodan jälkeisestä Japanista, jossa amerikkalainen miehittäjä ryhtyi kontrolloimaan japanilaista ruokakulttuuria. Ajatuksena oli, että Japanin asukkaat olisivat luopuneet riisipitoisesta ruokavaliostaan ja ryhtyneet syömään leipää ja juomaan maitoa.

Viljakasvit ovat olleet ruokavalion perustana kaikilla mantereilla. Leipä on hallinnut monien yhteisöjen ruokailua vuosisadasta toiseen ja pitänyt köyhän kansan hengissä kaikkein puutteellisimpina hetkinä. Sanonta ”ei leivänmuruakaan” on varsin kohtalokas ja kuvaava. Vähähiilihydraattinen ruokavalio on ollut puolestaan viime vuosien muoti-ilmiö, jota on vaikea sovittaa mihinkään historialliseen jatkumoon. Siinä määrin tärkeässä osassa leipä on ollut lukuisissa kulttuureissa kautta vuosituhansien. Poikkeuksen ovat muodostaneet arktiset alkuperäiskansat, joiden asuinalueilla kasvukausi on hyvin lyhyt ja ravinto sen myötä muotoutunut luonnostaan hyvin proteiinipitoiseksi. Kristityille leipä on ollut olennainen osa uskonnollisia seremonioita; symboloihan ehtoollisleipäkin Kristuksen ruumista. Suomessa saamelaiset opetettiin rukoilemaan Isä meidän -rukouksessa jokapäiväistä leipäänsä siitä huolimatta, että heidän olisi kenties ollut luontevampaa pyytää jokapäiväistä liha- tai kala-annostaan. 1700-luvun Grönlannissa sen sijaan tehtiin poikkeus: leipä oli paikallisille asukkaille sen verran tuntematonta syötävää, että he saivat rukoilla päivittäisen hylkeenlihansa puolesta.

1600-luvulta 1950-luvulle eurooppalaiset saivat 40–60 prosenttia päivittäisistä kaloreistaan leivästä. Sotien ja kriisien aikana leivän osuus ruokavaliosta kasvoi vieläkin suuremmaksi. Suomessa on sananlasku ”kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”. Leipä on ollut keskeinen tekijä poliittisessa päätöksenteossa – halusivathan jo muinaiset roomalaiset tarjota kansalaisille leipää ja sirkushuveja. Rooman valtakuntaan onnistuttiinkin rakentamaan erittäin kehittynyt leivänjakelujärjestelmä. Keskiajalla leivän merkitys ruokavalion kulmakivenä säilyi ennallaan ja jopa vahvistui. Feodalistisessa Englannissa kartanoiden työntekijät saivat 70–80 prosenttia ravinnostaan leivästä ja juustosta. Jos lasketaan mukaan vielä nestemäinen leipä eli olut, leivän kokonaismäärä oli kokonaisruokavaliosta vieläkin suurempi.

Leivän, viljan ja jauhojen hinta sekä jakelusta päättäminen ovat olleet keskeisiä poliittisen päätöksenteon muotoja, joilla on ollut syvällisiä vaikutuksia ihmisten elämään. Suomen historia tuntee muutamia väestökatastrofeiksi muodostuneita nälkäjaksoja, joita tutkittaessa nousee aina esiin kysymys siitä, tekivätkö maaherrat tarpeeksi yrittäessään järjestää viljalasteja lääniensä nälästä kärsiville asukkaille. Leipä tai sen puute ovat synnyttäneet myös vallankumouksia. Ranskassa naiset järjestivät lokakuun 5. päivänä 1789 mielenosoitusmarssin Versailles’hin. Leipää vaativa kansa raivostui entisestään kuullessaan huhun, jonka mukaan kuningatar Marie-Antoinette olisi sanonut ”jos heillä ei ole leipää, niin syökööt leivoksia”.

Vasta itsenäistyneessä Suomessa pohdittiin sata vuotta sitten Suomen paikkaa maailman kansojen joukossa. Eri maiden kansallisruokien avulla oli helppo hahmottaa kansojen välisiä eroja. Monet Aasian maat pistivät tässä vaiheessa silmään runsaan riisin syömisen takia: Aura-lehdessä kirjoitettiin syyskuun 1. päivänä 1921, ettei mikään muu ruokalaji ollut näytellyt ihmiskunnan sivistystaistelussa yhtä suurta roolia kuin leipä: ”Merkille pantawaa on, että maailman siwistyneet ja puolisiwistyneet ihmiset woidaan jakaa kahteen luokkaan heidän pääasiallisimpien wiljaruokiensa mukaisesti: riisinsyöjiin ja leiwänsyöjiin. Kaikki myöntäwät, etteiwät riisinsyöjät ole yhtä edistyneitä ja eteenpäin pyrkiwiä kuin leiwänsyöjät ja leiwänsyöjät owat aina johtaneet maailman siwistystä.” Marraskuun 1. päivänä 1919 ilmestyneessä Terveys-lehdessä sen sijaan pohdittiin artikkelissa Sopimaton ravinto syynä juoppouteen ja rikoksiin, miten pääasiassa riisillä ja hedelmillä elävillä japanilaisilla oli parempi luonne kuin millään muulla kansalla: ”Harvoin kuullaan ihmisten Jaappanissa riitelevän ja tappelevan ja juomatapa on siellä tuntematon. Kohteliaisuus ja hillitty esiintyminen on yhtä yleistä riisiä syövien jaappanilaisten keskuudessa, kuin tyytymätön virnistely ja oluenjuonti eurooppalaisten keskuudessa, jotka syövät vahvasti maustettua liharuokaa.”

Ruoka erottaa, mutta se myös yhdistää. Kokoonnun mielelläni yhteen ystävieni kanssa laittamaan ruokaa ja ruokailemaan. Runsaasti käyttämäni sanonnan mukaan sellaisesta ihmisestä saa ikuisen ystävän, joka on joskus murtanut leipää kanssasi. Vastaavasti Japanissa painotetaan ihmisten välistä yhteenkuuluvuutta sanomalla onaji kama no meshi o kuu silloin, kun syödään samasta riisikattilasta jonkun kanssa.

Kirjallisuutta:

Bobrow-Strain, Aaron. White Bread: A Social History of the Store-bought Loaf. Beacon Press Boston, 2012.

Claflin, Kyri W. & Peter Scholliers. Writing Food History: A Global Perspective. Berg, New York 2012.

Kylli, Ritva. Bread and Power in the “Land of No Bread” – Low-Carbohydrate Sámi Diet in Transition. Acta Borealia: A Nordic Journal of Circumpolar Societies 31 (2) 2014, 176–197.

Ohnuki-Tierney, Emiko. Rice As Self. Princeton University Press, 1994.

Ritva Kylli on dosentti ja arktisen ja pohjoisen historian yliopistonlehtori Oulun yliopistossa. Hän kirjoitti tämän blogikirjoituksen ollessaan tutkimusvapaalla ja työskennellessään Hokkaidon yliopiston Arktisen tutkimuksen keskuksessa vierailevana tutkijana vuonna 2019.