Liikkumalla kansainvälistyy vielä enemmän

Tutkijoiden liikkuvuudesta tuli pari vuotta sitten välttämätön ehto akateemisen tutkimusrahoituksen saamiselle. Jos liikkuvuus on vaatimus, niin silloin ei auta, vaikka tuntisi itsensä kuinka maailmankansalaiseksi tahansa. Olin kansainvälisen tutkimusyksikön johtaja, mukana useissa eurooppalaisissa hankkeissa ja verkostoissa ja iso osa julkaisuistani oli kirjoitettu yhteistyössä ulkomaalaisten tutkimusryhmien kanssa. CV:stä puuttui kuitenkin tärkeä rivi.

Uskon, että vaatimus liikkuvuudesta ja kansainvälisyyden korostaminen parantaa tieteen tasoa. Ymmärrän myös, että ilman liikkuvuutta tähän uravaiheeseen päätyneelle vaatimus voi tuntua kohtuuttomalta, jos on muutenkin kuin kotonaan kansainvälisillä areenoilla. Niin minustakin ensin tuntui.

Mutta sitten näin tilaisuuteni koittaneen: ulkomailla asuminen oli ollut pitkäaikainen haaveeni, joka perhetilanteiden ja eteen tulevien työmahdollisuuksien vuoksi oli vain jäänyt toteuttamatta. Päätin lähteä.

Vaikka sopiva tutkimusryhmä löytyi suhteellisen helposti olemassa olevien verkostojeni avulla ja rahoituskin järjestyi, käytännön asioiden järjestäminen oli valtava urakka. Reissuun lähteminen ei ollut helppoa kouluikäisten lasten kanssa. Päätös vaati aikamoisen uhrauksen myös puolisoltani, joka jätti oman työnsä ja lähti mukaan. Kohtuuhintaisen perheasunnon löytäminen järkevän työmatkan päästä oli melkein mahdotonta.

Jätin tutkimusyksikön johtamisen toisten harteille puoleksi vuodeksi. Sekään ei tuntunut helpolta. Tunsin välillä huonoa omaatuntoa, kun en ollut tekemässä töitäni kotiyliopistossani. Välillä harmitti, kun jäin kiinnostavista työtehtävistä paitsi siksi, että en ollut paikalla.

Mutta se tunne, kun kalenteri on tyhjä ja on vain itsestä kiinni, mitä seuraavien kuukausien aikana tapahtuu! Voiko parempaa toivoa, jos on tottunut siihen, että päivät ja viikot on tarkkaan suunniteltu ja kalenteri aina täynnä.

Minulla oli aikaa lukea tiedeartikkeleita ja kirjoittaa rahoitushakemusta ilman tunnetta siitä, että on muuta vielä tärkeämpää ja kiireisempää tekemistä. Tarkkailin vieraan tutkimusryhmän toimintaa tutkimusryhmän johtajan näkökulmasta. Etäisyys omaan ryhmään auttoi näkemään, mikä meillä toimii hyvin ja missä on parantamisen varaa. Tapasin paljon ihmisiä, vierailin paikallisissa yrityksissä ja lähellä olevissa yliopistoissa. Laajensin verkostojani ja käynnistin yhteistyötä uusien ryhmien kanssa.

Kyllä maailmankuvanikin vähän avartui matkan aikana. Ymmärsin, että rankingeissa kotiyliopistoani paljon korkeammalla oleva yliopisto ei poikennut toimintatavoiltaan tai kulttuuriltaan juurikaan meistä. Asiat ovat täällä paremmin kuin hyvin, ja se on oikeastaan aika paljon ymmärretty. Olen nyt entistä ylpeämpi tutkimusryhmästäni ja yliopistostani. Ei ole mitään hävettävää.

Aikaisempaa kansainvälisemmäksi en itseäni tunne, mutta hieman onnellisemmaksi ehkä. Kuluneen puolen vuoden aikana vietimme perheaikaa enemmän kuin koskaan. Vapaa-ajalla kiersimme Hollantia ja naapurimaita ja ihmettelimme vieraiden maiden erilaista elämää, kulttuuria ja luontoa. Yhdessä koettu matka oli kaiken vaivan ja uhrausten arvoinen.

Ja kun vielä viimeisten viikkojen aikana sain positiivisen rahoituspäätöksen projektihakemuksesta, jonka reissun alussa kirjoitin, tuntui todellakin siltä, että kannatti lähteä. Rahoituksen saamista varmasti auttoi se, että minulla oli ollut aikaa tehdä paras mahdollinen hakemus. CV:kin oli nyt kunnossa ja arviointilomakkeessa lukee 5/6.

PS. Tarinan opetus on, että liikkuvuus kannattaa ja että yksittäisistä arviointituloksista kannattaa masentua, jos sen avulla pääsee elämään unelmansa todeksi.

Mirja Illikainen on Oulun yliopiston professori ja tutkimusyksikön johtaja ja vieraili kuluneen vuoden aikana Delftin yliopistossa Hollannissa.