Onko korona uusi espanjantauti?

Mitä tapahtui? Mikä teki espanjantaudista uudelleen ajankohtaisen? Vastaus on sarja virusperäisiä tartuntatauteja, ennen kaikkea lintuinfluenssa (1997), sikainfluenssa (2009) ja SARS (2003). Kaikki ovat virusten aiheuttamia ja zoonoottisia eli eläimestä ihmiseen siirtyneitä, ja kaikki ehtivät saada epideemiset mittasuhteet.

Erityisesti vuonna 2009 Meksikosta leviämään lähtenyt sikainfluenssa muistutti espanjantaudista, sillä tautien aiheuttajaksi osoittautui samantyyppinen influenssavirusmuunnos (H1N1). Koronapandemian aikana kiinnostus espanjantautiin on taas ollut korkealla.

Onko koronan ja espanjantaudin vertaaminen mielekästä? Kyllä ja ei. Historiallinen tartuntatautiepidemia on laajamittainen ilmiö, jonka lopulliseen muotoon vaikuttavat monenlaiset – biologiset, väestölliset, sosiaaliset, kulttuuriset – tekijät. Muuttujia on yksinkertaisesti niin paljon, että kahta täysin samanlaista epidemiaa ei voi olla. Vaikka taudinaiheuttajakin olisikin sama (ja tässä tapauksessa se ei ole), maailma on muuttunut sadassa vuodessa valtavasti. Vertailu voi silti kannattaa, sillä se auttaa hahmottamaan ja suhteuttamaan ilmiötä.

Espanjantaudin aiheutti siis H1N1-influenssaviruksen muunnelma. Koronapandemian aiheuttaa koronavirus, johon viitataan yleensä nimellä SARS-Cov-2. Se on yksi seitsemästä ihmiseen tarttuvasta koronaviruksesta ja SARSia aiheuttavan viruksen lähisukulainen. Viruksen tuhovoimaa selittää nimenomaan se, että se on uusi. Ihmisen immuunijärjestelmä ei ole kouliintunut torjumaan sitä, eivätkä tutkijat vielä tunne sen kaikkia ominaisuuksia.

Espanjantaudin lähtöalueesta ei ole varmuutta (Espanja se ei kuitenkaan ole). Koronapandemian alkukoti on Wuhanin alueella Kiinassa, jossa virus todennäköisesti siirtyi lepakosta muurahaiskävyn kautta ihmiseen muuntuen prosessin aikana siten, että se saattoi tarttua myös ihmisestä toiseen. SARSin alkuperä on hyvin samankaltainen; siinä välittäjänä toimi sivettikissa. Näitä villieläimiä on Kiinassa kasvatettu ruuaksi ja myös luonnonlääkkeiden raaka-aineeksi.

Sekä H1N1-influenssa että koronavirus leviävät helposti ja nopeasti, lähinnä pisara- ja kosketustartuntana. Taudinkuvassakin on paljon samaa. Flunssan kaltaiset oireet muuttuvat osalla sairastuneista vakavaksi, henkeä uhkaavaksi keuhkokuumeeksi. Merkittävä ero espanjantaudin ja koronan välillä on, että edellisessä kuolleisuus kohdistui voittopuolisesti nuorempiin ikäluokkiin. Tämä lisäsi sen väestöllisiä, yhteiskunnallisia ja taloudellisia vaikutuksia.

Kun espanjantauti puhkesi, ihmisiä oli vähemmän kuin nyt, samoin laiva- ja junaliikennettä. Matkustajalentoliikennettä ei ollut. Silti influenssa levisi suhteellisen nopeasti maapallon joka kolkkaan. Tätä selittää käynnissä ollut suursota ja sitä seuranneet poliittiset mullistukset. Sotilas- ja pakolaisjoukkoja liikkui maasta ja maanosasta toiseen. Lisäksi pitkä, tuhoisa sota oli monin paikoin heikentänyt väestön terveyttä ja infrastruktuuria.

Koronaviruksen nopean leviämisen Kiinasta muualle maailmaan alkuvuodesta 2020 mahdollisti massiivinen lentoliikenne. Ei ole sattumaa, että Euroopassa sillanpääasemaksi muodostui Pohjois-Italia, jonne on viime vuosina suuntautunut aivan erityisen suuria matkustajavirtoja Kiinasta.

Espanjantaudin kuolleisuusluvut ovat arvioita, mutta sellaisinakin ne nostavat taudin maailmanhistorian suurimpien tappajien joukkoon. Ne vaihtelevat 17,4 miljoonasta 100 miljoonaan. Usein toistuu arvio 50 miljoonaa. Suomessa tautiin arvioidaan kuolleen 19 000–27 000 ihmistä. Jos näitä lukuja suhteutetaan maailman nykyiseen väkilukuun, koronan pitäisi espanjantaudin kanssa kilpaillakseen tappaa kolmessa vuodessa arviolta 200 miljoonaa ihmistä maailmanlaajuisesti. Tämä tuntuu onneksi äärimmäisen epätodennäköiseltä.

Historialliset epidemiat eroavat toisistaan myös tiedon leviämisen suhteen. Vuonna 1918 lennätin ja sanomalehdet olisivat voineet levittää tietoa epidemiasta nopeastikin, mutta sotaa käyvissä maissa sensuuri rajoitti tiedon leviämistä epidemian alkuvaiheessa. Siksi tauti tunnetaan espanjantautina: puolueettoman maan lehdistö pääsi kertomaan taudista suhteellisen vapaasti.

Sellaisesta nopeudesta jolla tieto nykyisin leviää ei sata vuotta sitten voitu uneksiakaan. Nyt ihmiset saavat tietoa paitsi epidemian kehittymisestä myös maapallon toisella puolella asuvien ystäviensä tai omaistensa voinnista ilman viivettä. Tämä on merkittävä etu – ainakin niin kauan kuin oikeaa informaatiota on tarjolla enemmän kuin disinformaatiota ja nämä kaksi osataan erottaa toisistaan.

Karanteeni ja eristäminen ovat ikivanhoja kulkutautien torjumisen tapoja. Niitä käytettiin jo paljon ennen kuin bakteereista tai viruksista tiedettiin mitään. Mitä liikkuvampi, verkottuneempi ja avoimempi yhteisö, sitä suuremmat sosiaaliset ja taloudelliset vaikutukset karanteenilla on ja sitä haastavampaa sen ylläpitäminen.

Espanjantaudin aikana karanteenitoimet olivat paikallisia ja vaihtelevia. Tässä kohdin historiasta on haettu myös suoraan oppia. Lintuinfluenssan uhatessa Michiganin yliopiston lääketieteen historian ryhmä sai USA:ssa valtionhallinnolta tehtäväkseen selvittää, mitkä kaupungit selvisivät espanjantaudista vähimmin vaurioin ja miksi. Tulokset eivät sinänsä yllättäneet: parhaiten olivat säästyneet ne kaupungit, jotka olivat panneet toimeen varhaisia, kattavia eristystoimia. Koronapandemian aikaiset eristystoimet tulevat jäämään historiaan jo pelkän laajuutensa vuoksi. Niiden tehoa voidaan perusteellisesti arvioida vasta jälkikäteen.

Äkillisten tartuntatautiepidemioitten synnyttämissä psykologisissa reaktioissa on samankaltaisuuksia vuosisadasta toiseen. Epidemian varhaisvaiheeseen kuuluvat usein huhut, syyllisten etsiminen ja nopeiden ratkaisujen vaatiminen. Ihmisten on vaikea kestää epävarmuutta asiassa, joka suoraan uhkaa heidän turvallisuuttaan. Huonotkin selitykset ja turvakeinot tuntuvat paremmilta kuin epätietoisuus ja passiivisuus. Mutta epidemioiden ja muiden kriisien historia tarjoaa myös lukemattomia esimerkkejä yhteisöllisyyden kasvusta, altruismista, yhteistoiminnasta ja luovuudesta. Epidemiat ottavat mittaa yhteiskunnista: poliittisesta järjestelmästä, hallinnosta ja infrastruktuurista, talouden rakenteiden iskunkestävyydestä ja ihmisten keskinäisestä luottamuksesta.

Kenties suurin ero vuosien 1918 ja 2020 välillä on tieteellisessä tutkimuksessa ja tiedossa. 1900-luvun alussa virustautien torjunnassa hapuiltiin pimeässä. Sana ”virus” tunnettiin, mutta viruksia ei voinut nähdä eikä niiden rakenteesta tai toimintamekanismeista tiedetty oikeastaan mitään. Lääkkeitä virustauteihin ei ollut, ja ainoasta virusrokotteesta, isorokkorokotteesta, saatiin kiittää pikemminkin empiirisiä havaintoja ja onnekkaita sattumia kuin systemaattista tutkimusta.

Historiallisilla pandemioilla on ollut mittavia yhteiskunnallisia, taloudellisia ja poliittisia vaikutuksia. Ilman keskiajan ruttoepidemioita eläisimme erilaisessa Euroopassa. 1800-luvun koleraepidemiat vaikuttivat merkittävästi terveysalan lainsäädännön ja kansainvälisen yhteistyön kehitykseen, samoin kunnallistekniikkaan ja kaupunkisuunnitteluun. Tuberkuloosi muokkasi ja modernisoi yhteiskuntaa 1900-luvun alkupuolella. Espanjantaudin vaikutusten arvioiminen on taudin luonteen ja sekasortoisen maailmantilanteen vuoksi ollut erityisen vaikeaa, mutta jo sen väestövaikutukset olivat valtavat.

Koronapandemian vaikutuksista on aikaista sanoa mitään. Ne riippuvat osaltaan meistä jokaisesta. Pitkällä tähtäyksellä on olennaista toimia niin, että väestö, yhteiskunta ja talous ovat vähemmän haavoittuvia pandemian uhatessa.

Heini Hakosalo toimii yliopistotutkijana Oulun yliopistossa historian, kulttuurin ja viestintätieteiden tutkimusyksikössä.