Paul Crutzenin perintönä on vaatimus ihmisen kehittyneemmästä kriisitietoisuudesta

Crutzenin kriisitietoisuutta korostavan ajattelun keulakuvana oli hänen 2000-luvulla tunnetuksi tekemänsä termi, ihmisen aikakausi (Anthropocene). Termin oli esittänyt jo aiemmin biologi Eugene Stoermer, mutta Crutzenin vaikutuksesta se levisi suppean tiedeyhteisön piiristä laajemmalle osaksi yhteiskunnallisia keskusteluja ihmisen tulevaisuudesta. Lisääntyvälle tieteelliselle tiedolle ihmisen ilmastoa ja ympäristöä dramaattisesti muuttavasta toiminnasta haettiin kuvaavia käsitteitä ja ihmisen aikakausi tuntui osuvan tässä suhteessa oikeaan saumaan. 2010-luvun alussa termi oli jo siirtynyt populaarikulttuuriin.



Alun perin Crutzen ehdotti termiä uudeksi geologiseksi aikakaudeksi. Ihmisen jäätiköitä sulattava, meriä happamoittava sekä maapallon muovin ja betonin kaltaisilla teknofossiileilla täyttävä toiminta oli Crutzenin mielestä vahva osoitus siitä, että olimme siirtyneet holoseenista johonkin uuteen aikakauteen. Termin tunnetuksi tekemiseksi Crutzen aloitti tieteenalarajat ylittävän yhteistyön. Ihmisen aikakauden alkupisteeksi Crutzen ja hänen kollegansa esittivät 1800-luvun alun, jolloin fossiilisten polttoaineiden käyttö kasvoi.



Ihmisen aikakausi sai osakseen myös arvostelua. Humanistit kritisoivat termiä siitä, että se ei huomioi vastuullisuutta ilmasto- ja ympäristökriiseihin. Kaikki ihmiset eivät ole kiihdyttäneet samalla lailla ilmastonmuutosta ja lajikatoa. Esimerkiksi Arktisen alueen alkuperäiskansat ovat vaikuttaneet vähemmän jääpeitteen sulamiseen ja luonnon köyhtymiseen pohjoisella napa-alueella kuin suurten öljy-yhtiöiden johtajat ja heitä tukevat hallitukset. Korkeimman tulotason maiden päästöt asukasta kohti olivat 2020-luvulle asti yleensäkin korkeimpia. Alankomaiden ja Suomen kaltaisten vanhojen teollisuusmaiden hiilidioksidipäästöt asukasta kohti olivat liki 20-kertaiset Kambodžan ja Senegalin kaltaisiin köyhiin maihin verrattuna.



Termin ongelmana on myös siihen sisältyvä hybris. Geologisen aikakauden nimeäminen ihmisen mukaan voi pahimmillaan viestiä ihmisen viehtymyksestä omaan voimaansa: emme voi ainoastaan tuhota planeettaa, vaan myös pelastaa sen. Edellinen on ilmiselvästi totta, mutta jälkimmäinen on väärin, jos päästöjä leikataan ja lajeja suojellaan yhtä laihoin tuloksin kuin edeltävinä vuosikymmeninä. Kansainväliset biodiversiteettitavoitteet jäivät monin paikoin saavuttamatta 1990–2010-luvuilla, ja fossiilisten polttoaineiden kulutus oli ennätyslukemissa 2010–luvun lopulla.



Ihmisen aikakausi ansaitsee terminä kritiikkinsä. Sen kiistattomat ansiot ovat kuitenkin uudenlaisen ja laajemmalle leviävän, tieteeseen pohjautuvan kriisitietoisuuden edistämisessä. Crutzen osoitti sen, että tieteiden välisessä yhteistyössä on voimaa. Ihmisen aikakaudesta olisi tuskin tullut yhtä laajalle levinnyt termi, jos Crutzen olisi työskennellyt vain oman alansa siilosta käsin. Hänen perintönsä onkin yhdeltä osin paitsi kriisitietoisuuden myös ennakkoluulottoman tieteidenvälisyyden edistämisessä.



Crutzen näki termin lopulta myös metaforana ihmisen raiteiltaan suistuneesta suhteesta luontoon, jonka osa ihminen itsekin on. Crutzenin suurin perintö onkin siinä, että hän pakotti meidät vastaamaan kysymykseen siitä, keitä me oikeastaan olemme.



Ihmisen historia ei ole pelkkää menestystarinaa, vaan myös kiihdytystä kohti ympäristökatastrofeja. Ihmisen aikakausi peräänkuuluttaa ihmiseltä, planeetan hallitsevalta ja tuhoisimmalta lajilta, vastuuta. Crutzen valoi ihmisiin myös toivoa muutoksen kautta. Ihmisen olisi opittava kuluttamaan vähemmän ja käyttämään resursseja viisaammin sekä nojauduttava niihin ratkaisuihin, joiden hän näki jo olevan täällä, esimerkkinä aurinkovoima. Crutzen totesi vuonna 2013, ettei hän ole optimisti, mutta hänet tekevät toiveikkaaksi kaikki ne kauniit asiat, joita ihminen luo. Hän kysyi, milloin teemme maapallosta jälleen kauniimman sen sijaan, että kulutamme sen loppuun.

​

FT, dosentti Roger Norum on kulttuuriantropologian yliopistonlehtori Oulun yliopistossa. Hänen tutkimuskiinnostuksensa sijoittuu sosiaaliantropologian, mediatutkimuksen ja ympäristötutkimuksen kentille.

FT, dosentti Esa Ruuskanen on ympäristöhistorian ja humanistisen ympäristötutkimuksen yliopistotutkija Oulun yliopistossa. Hänen tutkimuksensa keskittyy soiden ympäristöhistoriaan ja energiahistoriaan Länsi- ja Pohjois-Euroopassa 1700-luvulta nykyaikaan.

​