Pelastaako parlamentin sulkeminen demokratian?

Eikä Trump ole ainoa. Pääministeri Boris Johnsonin tiedetään vääristelleen tietoja aiemmalla lehtimiesurallaan. Hän väitti virheellisesti, mutta mieliä kuumentavasti, että EU kieltää katkarapusipsit, asettaa kondomien koolle ylärajan ja kieltää teepussien uudelleen käyttämisen. Brexitistä hän oli yhtä aikaa täsmälleen kahta vastakkaista mieltä kirjoittamalla sekä sitä vastustavan että puolustavan kirjeen. Kansanäänestyksen selviydyttyä vastustava kirje päätyi Sunday Timesiin. Vastaavia poliittisia ihmisiä on syntynyt ympäri maailmaa.

Homo politicusta ei erota perinteisemmästä poliittisesta toimijasta se, että jälkimmäinen ei olisi valehdellut. Ero on se, että enää ei tarvitse peitellä, vaan on mahdollista valehdella tai olla ristiriidassa aikaisempien kantojen kanssa sen aiheuttamatta peruuttamatonta vahinkoa kannatukselle. Aikaisemmin valehtelua tai ristiriitaisuutta on sentään peitelty. Kiinnijääneet ovat joutuneet julkisen häpeän kohteiksi, saaneet syytteen tekopyhyydestä ja joutuneet yleensä eromaan.

Skandaalit ja syytteet ylilyönneistä tuntuvan valuvan homo politicuksen vaatteista pois kuin rasva teflon-pannulla. Ikään kuin politiikassa vaikuttaisi kaksi joukkoa. Ne, jotka pyrkivät pelaamaan säännöillä ja ne, jotka pelaavat vain voittaakseen. Eurooppalaisesta perspektiivistä mieleen tulee ero Yhdysvaltojen demokraattien ja republikaanien toimintatavoissa.

Populistijohtajien hyökkäilyt tiedotusvälineitä ja oikeuslaitoksen riippumattomuutta vastaan ovat uhka demokratialle, mutta toistaiseksi rakenteet ovat pitkälti kestäneet. Huolestuttavampaa on julkisen elämän karnevalisoituminen hullunkuriseksi sirkukseksi, jolloin toiminnan ja vastuunkannon kriteerit ensin hämärtyvät ja lopulta ehkä rikkoutuvat kokonaan. Homo politicuksen uskotaan ajavan jotain niin suurta asiaa, kuten työpaikkojen säilyttämistä, ”eliittien” kepittämistä, uskontoa tai vieraan ihmisaineksen torjumista, että sen varjolla sallitaan melkein mitä vain. Uhkakuvana on sirkusta seuraavan yleisön väsymys tai viihteellinen hurmioituminen, josta seuraa yleinen välinpitämättömyys sekä tapoja että tekoja kohtaan.

Boris Johnsonin päätös sulkea parlamentti on ”onneksi” klassinen kaksinaismoralistinen veto. Tuoreessa muistissa on se, että brexitillä pyritään palauttamaan valta Brysselin ”virkamieseliitiltä” kansan valitsemalle eduskunnalle. Parlamentin lakkauttamista selittävässä kirjeessä Johnson toteaa edustuslaitoksen ylimääräisen loman antavan hänen hallitukselleen rauhan keskittyä kotimaan ”erittäin jännittävän” poliittisen ohjelman rakenteluun esimerkiksi terveydenhuollon parantamiseksi ja rikollisuuden kitkemiseksi. Piiloviesti on kuitenkin selvä. Johnson haluaa jättää parlamentin työlle mahdollisimman vähän aikaa ja tilaa runnoakseen brexitin läpi haluamallaan linjalla. Draaman tajua ei puutu oppositioltakaan, sillä se kokoontui punomaan omia juoniaan symboliseen Church Houseen, jossa parlamentti istui toisen maailmansodan aikana.

Miksi tämä pelastaisi demokratian? Johnsonin tekohan on kuin aloittelevan diktaattorin opaskirjasta keino demokraattisen päätöksenteon tukahduttamiseksi. Vastaus nähdään kaduilla ja vetoomuksissa. Miljoonat ihmiset ovat lähteneet melkeinpä välittömästi vastustamaan tätä julkeaa, ja sinällään ilmeisesti laillista, mutta demokratian hengen vastaista tekoa. Siis kansan joukolla puolustamaan kansanvaltaa.

Vieläkin tärkeämpi demokratian itsepuolustus on se, että tekopyhyys pistää nyt ikävästi silmään. Vain joitakin viikkoja sitten konservatiivien puheenjohtajakisassa ainakin kahdeksan nykyhallituksen ministeriä vannoi jyrkästi vastustavansa parlamentin väliaikaistakaan lakkauttamista. Nostalgia aseenaan terveysministeri Matt Hancock tähdensi, että sulkeminen ”on kaikkea sitä vastaan, jonka puolesta miehet … taistelivat ja kuolivat” toisessa maailmansodassa. Valtiovarainministeri Sajid Javid totesi, että ”demokratiaa ei saa aikaan tuhoamalla demokratiaa … emme ole valitsemassa maalle diktaattoria.” Räikeä ristiriita sanotun ja tehdyn välillä herättää selvää suuttumusta.

Johnsonin hyökkäys demokratian henkeä vastaan vie ihmisten huomioon niihin tukipilareihin, jonka varassa demokratia lopulta lepää: rehellisyys, johdonmukaisuus, kriittisyys ja vastuunkanto. Uusi homo politicus laitetaan sittenkin ahtaalle. Ehkä parlamentin sulkeminen on se vedenjakaja, josta alkaa demokratian uusi puolustus.

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Kalevan Vieras-kolumnina 3.9.2019

Jouni-Matti Kuukkanen on dosentti ja filosofian professori Oulun yliopistossa.