Röntgenkristallografi Rosalind Franklin innoittaa Heini Hakosaloa

Lähtönne jälkeen on tapahtunut paljon. Teille DNA-tutkimuksenne oli vain yksi tutkimusalue muiden joukossa. Olitte ehkä ylpeämpikin hiilen mikrorakenteita tai virusten rakennetta koskevista tutkimuksistanne. Asiantuntijat kyllä tuntevat saavutuksenne myös kahdella viimeksi mainitulla alalla, mutta DNA-tutkimuksistanne on tullut osa jaettua kulttuuriperintöä.

DNA:n molekyylirakenteen (ja samalla myös toiminnan) selvittämistä vuonna 1953 pidetään yhtenä 1900-luvun suurista tieteellisistä keksinnöistä. Sen katsotaan avanneen tien geenien toiminnan ja sitä kautta perinnöllisyyden ymmärtämiseen. Watson, Crick ja Wilkins saivat keksinnöstä Nobelin palkinnon vuonna 1962. Kaksoiskierteeseen törmää nykyisin kaikkialla; se on paljon käytetty (ja liikakäytetty) symboli kaikenlaisissa vähänkään biotieteisiin viittaavissa yhteyksissä. Genetiikka oli yksi 1900-luvun jälkipuoliskon dynaamisimmista tieteenaloista, ja se on ottanut isoja askelia myös tämän vuosisadan puolella. Genetiikan rinnalle on tullut epigenetiikka (ala, joka tutkii sellaisia geneettisiä muutoksia, jotka ovat riippumattomia DNA-juosteissa tapahtuvista muutoksista), ja nykyisin on olemassa suhteellisen halpa ja helppo tekniikka muokata genomia – teille ei tarvitse korostaa, miten huimia mahdollisuuksia ja kuinka valtavia eettisiä ongelmia tällaiseen tekniikkaan liittyy.

Ehkä mikään kertomastani ei yllätä teitä. Kenties suurempi yllätys onkin kuulla, että teistä itsestänne on tullut eräänlainen ikoni. Varjelitte kaikesta päättäen yksityisyyttänne tarkkaan. Paradoksaalista kyllä, olette tätä nykyä hyvinkin julkinen henkilö. Teistä on kirjoitettu kolme täysimittaista elämäkertaa. Ensimmäisen julkaisi ystävänne Anne Sayre vuonna 1974 ja toisen elämäkertakirjailija Brenda Maddox vuonna 2002. Sisaranne Jenifer julkaisi teistä kertovat muistelmat vuonna 2012. Olette tärkeässä roolissa BBC:n vuonna 1987 tuottamassa tutkimusperustaisessa draamaelokuvassa Life Story. Teistä on julkaistu useita kirjoja lapsille ja nuorille sellaisissa julkaisusarjoissa kuin ”STEM superstar women” ja ”Women in science”. Kuvanne roikkuu National Portrait Galleryn seinällä, ja arvovaltainen brittiläinen tiedepalkinto kantaa nimeänne. Teidän mukaanne on nimetty rakennuksia St. Paulissa, jossa kävitte koulunne, Cambridgen Newnham Collegessa, jossa opiskelitte, ja Lontoon King’s Collegessa, jossa teitte DNA-tutkimuksenne. Donovan Courtin seinässä on kyltti kertomassa, että asuitte talossa 1950-luvulla. Nimenne toisin sanoen on yleistä omaisuutta.

Mutta se, mitä nimenne ihmisille merkitsee, on muuttunut vuosien varrella. Kaikki alkoi Jim Watsonin pienestä kirjasta nimeltä The Double Helix (1968). Kirjasta tuli myyntimenestys, vaikka lähes kaikki muut DNA-läpimurtoon osallistuneet henkilöt kritisoivat sitä ankarasti. Eräs asia, josta kirjaa on kritisoitu sekä ennen julkaisemista että sen jälkeen, on Watsonin teistä antama kuva. Se on epäystävällinen, epäkunnioittava ja, kuten tänä päivänä sanottaisiin, seksistinen. Hän kohdisti suhteetonta huomiota ulkonäköönne ja luonteeseenne, mutta antoi väärän kuvan siitä, miten näitte DNA:n rakenteen, ja vähätteli havaintojenne roolia keksinnön kannalta. Yleisemmällä tasolla Watsonin luoma kuva oli haitallinen sikäli, että se vahvisti näkemystä naisista kätevinä ja uuraina tutkijoina, joilta kuitenkin puuttuu luovuutta ja rohkeutta ottaa ”se viimeinen suuri älyllinen harppaus”. Jäänteitä tällaisesta käsityksestä voi vieläkin nähdä populaarissa tieteenhistoriassa, jossa naisten tutkimustyötä usein kuvataan ankeana raatamisena ja miesten tutkimustyötä sankarillisena taisteluna tai luovana leikkinä.

Monet olivat tyytymättömiä Watsonin teistä piirtämään kuvaan, eikä se olekaan kestänyt aikaa ja lähempää tarkastelua. Birkbeckin yhteistyökumppaninne Aaron Klug (hänestäkin tuli muuten sittemmin nobelisti), haastoi Watsonin välittömästi Nature-lehteen kirjoittamassaan arviossa. Klug kävi läpi laboratoriomuistiinpanonne ja osoitti, kuinka selkeästi olitte jo ennen heidän mallinsa julkistamista hahmottanut DNA:n molekyylirakenteen. Anne Sayre kyseenalaisti Watsonin piirtämän kuvan persoonallisuudestanne, ja Watson onkin sittemmin peruuttanut suurimman osan siitä, mitä sanoi teistä kirjassaan.

1980- ja 1990-luvuilla tehtiin paljon tutkimusta tieteen ”unohdetuista” naisista. Ajan henkeen kuului, että teidän sivuuttamistanne ei enää selitetty persoonallisuudella tai oletetuilla ”naisellisilla” omaisuuksilla. Selityksiä haettiin rakenteellisemmista seikoista, kuten siitä, että jäitte sukupuolenne vuoksi 1950-luvun tieteen veljesverkostojen ulkopuolelle, ja myös silloin, kun tieteellistä mainetta jaettiin postuumisti. Tässä vaiheessa teistä muotoutui kuva jonkinlaisena tieteen marttyyrina – kuva jota varhainen kuolemanne vahvisti.

Sittemmin tutkimus on tasapainottanut kuvaa. Maddoxin elämäkerta on vankalla pohjalla tutkimuksellisesti, vaikka te tuskin pitäisitte hänen tapaansa kuvata tieteellistä tutkimusta tarpeeksi hienosyisenä tai arvostaisitte hänen yritystään valaista tunne-elämäänne. (Elämäkerroissa puhutaan nykyään toden totta paljon enemmän tunteista kuin 1950-luvulla.) On ilmeistä, että Watson ja Crick eivät olisi saaneet valmiiksi malliaan silloin kuin saivat elleivät julkaisemattomat tutkimustuloksenne ja aineistonne olisi olleet heidän käytössään. Tiedetään myös, että kolleganne Maurice Wilkins toimitti nämä aineistot ja tulokset heille kysymättä lupaanne tai informoimatta teitä. Mutta Maddox ei onneksi esitä teitä ensi sijassa vääryyttä kärsineenä tieteen sankarittarena. Hänen kirjansa tekee selväksi, että ette ollut sen paremmin katkeroitunut kuin hukassakaan lähtiessänne King’s Collegesta, vaan tartuitte uusiin tutkimusaiheisiinne Birkbeckissä suurella innolla ja menestyksellä. Siinä vaiheessa, kun syöpä katkaisi elämänne, olitte asemanne vakiinnuttanut, arvostettu tutkija, joka teki arvokasta työtä virusten parissa ja joka nautti elämästään myös laboratorion ulkopuolella (erityisesti rakkailla vuorillanne).

Haluaisin kysyä teiltä monenlaisia asioita, vaikka en odotakaan pikaista vastausta. Kuten arvata saattaa, haluaisin kuulla versionne DNA:n rakenteen selvittämiseen johtaneista tapahtumista. Kukapa tieteenhistorioitsija ei haluaisi? Mutta haluaisin puhua kanssanne muistakin asioista. Sodanjälkeinen aika oli tieteessä erittäin jännittävää aikaa, ja te olitte tapahtumien keskipisteessä ensin Pariisissa ja sitten Lontoossa, ja matkojenne aikana myös USA:ssa. Tämä oli aikaa, jolloin fysikaalisen kemian tutkimusmenetelmiä alettiin tosissaan soveltaa biologisten ilmiöiden tutkimiseen, ja teidän erikoisalanne, röntgenkristallografia, oli eräs tärkeimmistä menetelmistä, kun näitä siltoja rakennettiin.

Ennen kaikkea haluaisin kuitenkin kuulla teidän puhuvan jokapäiväisestä työstänne laboratoriossa. Uskon – tai oikeastaan tiedän – että se tuotti teille nautintoa. Tiedän sen siitä yksinkertaisesta syystä, että mikään muu kuin intohimo tutkimukseen itseensä ei voi saada ihmistä vuosi toisensa jälkeen tekemään 10-14–tuntisia päiviä laboratoriossa. Ei ainakaan raha, sillä paremmin palkattua työtä olisi ollut helppo löytää. Ei myöskään maine, sillä jokainen järkevä ihminen tietää, että tieteessä mikään määrä älyä tai raatamista ei riitä takaamaan mainetta. Raha tai maine ei riitä pitämään tutkijaa käynnissä ilman perustavaa laatua olevaa lisätekijää: sitä sisäänrakennettua nautintoa, jonka tutkija saa, kun hänen laskelmansa täsmäävät, laitteensa toimivat, kun hän onnistuu muuttamaan näkymättömän näkyväksi ja äärettömän pienen helposti havainnoitavaksi. Parhaassa tapauksessa hän saa tehdä tätä sellaisten ihmisten kanssa, jotka jakavat saman nautinnon ja saman intohimon.

Lopuksi haluaisin kiittää teitä paitsi siitä, että lisäsitte tärkeitä palasia biotieteen isoon ja monimutkaiseen palapeliin, myös siitä, että edistitte muiden naistutkijoiden mahdollisuuksia tehdä samoin. Jälkimmäinen tunnustus voi hämmästyttää teitä, sillä ette harrastanut feministisiä kannanottoja. Se on kuitenkin ansaittu, sillä jokainen uranuurtaja, joka teki tiedettä taidolla ja tinkimättömästi, teki osaltaan vaikeammaksi kiistää tieteen kentälle pyrkivien naisten kykyjä heidän sukupuolensa perusteella.

Teidän,

Heini Hakosalo

Tiedekirjeet-blogisarjassa julkaistaan Oulun yliopiston tutkijoiden kirjoittamia kirjeitä menneisyyden suurille tieteentekijöille ja merkkihenkilöille. Kirjeet juhlistavat Oulun yliopiston 60-vuotista taivalta ja ottavat kantaa mielenkiintoisiin ilmiöihin, historian suuriin hetkiin sekä yhteiseen tulevaisuuteemme.

Heini Hakosalo toimii yliopistotutkijana historian, kulttuurin ja viestintätieteiden tutkimusyksikössä.