Professori Hentilä: Kaupungistumisen imu jatkuu – pysyykö Oulu mukana?
2000-lukua on luonnehdittu kaupunkien vuosisadaksi. Kaupungit kokoavat yhteen yhä suurempia ihmisjoukkoja sekä inhimillisiä ja taloudellisia voimavaroja. Erityisesti kehittyvissä maissa kaupungit kasvavat valtavalla nopeudella, kun ihmiset etsivät niistä työtä ja paremman elämän edellytyksiä. On arvioitu, että vuoteen 2050 mennessä Mumbai ja Delhi ovat maailman suurimmat kaupungit, joissa kummassakin on 40 miljoonaa asukasta. Kongon demokraattisessa tasavallassa sijaitsevan Kinshasan, jossa on nyt 10 miljoonaa asukasta, ennakoidaan olevan 35 miljoonan asukkaan kaupunki.
Mihin kaupungistumisen vääjäämättömältä vaikuttava imu perustuu? Geoffrey West osoittaa kirjassaan Skaala (2017), että suurkaupunkien väkiluvun kasvu tuottaa kasvavaa mittakaavaetua myös sosiaalisen aktiivisuuden ja taloudellisen tuottavuuden osalta. Esimerkiksi patenttien lukumäärä kasvaa samassa suhteessa kuin kaupungin väestömäärä, mutta pienemmät investointikustannukset erilaiseen infrastruktuuriin saavat aikaan mittakaavaetua verrattuna pienempiin kaupunkeihin. Lisääntyneen tuottavuuden ja vähentyneiden kustannusten kehityssuunta on yleismaailmallinen, ja kiihdyttää kaupunkien kasvua. Vastaavasti kaupungin joutuminen kutistuvalle uralle esimerkiksi kilpailuedun menettämisen takia tuottaa kertautuvaa haittaa, jolloin kierre pahenee.
Mittakaavaetu tai -haitta säilyy tyypillisesti vuosikymmeniä. Esimerkiksi San Josen kaupunkiseutu oli menestyvä jo ennen kuin Silicon Valley -ilmiö alkoi. Merkittävän muutoksen toteutumiseen kuluu vuosikymmeniä. Kaupunkien tulisikin panostaa eniten sellaisten strategioiden edistämiseen, jotka tuottavat pitemmän aikavälin kasvua ja lisäävät erilaisia uusia työllistymismahdollisuuksia. Lisääntyvä toimeliaisuus lisää puolestaan mahdollisuuksia erikoistua ja kykyä tuottaa uusia innovaatioita, jotka puolestaan mahdollistavat panostuksen yhteisön hyvinvoinnin lisäämiseen.
Mittakaavaetua vahvistaa joko suurkaupunkien sisälle tai pienempien kasvukaupunkien välille muodostuva verkostomainen aluerakenne, joka lisää toimijoiden ja verkoston osien keskinäistä vuorovaikutusta ja kytkeytymistä. Osien kytkeytymisestä kertyvät edut selittävät verkostomaisen aluerakenteen syntyä ja menestystä jo muinaisessa Mesopotamiassa ja Hansakaupunkien aikaan. Maailman suurin verkottunut kaupunkitihentymä on Helmijoen suistossa eteläisessä Kiinassa. Alueella oli 1970-luvulla vain 30 000 asukasta. Nopeaan tahtiin rakentuneissa yhdeksässä miljoonakaupungissa on nykyisin yli 60 miljoonaa asukasta 7500 neliökilometrin alueella. Suhdeluku on likimain sama kuin jos Italian asukasmäärä sijoittuisi Satakunnan alueelle. Voi vain kuvitella, millaisen mittakaavaetuun perustuvan dynamon alue muodostaa.
Digitalisaatio mahdollistaa, että kytkeydymme eri verkostoihin ja niiden keskeisiin solmukohtiin muualta kuin urbaanista kaupunkiympäristöstä käsin. Suuri enemmistö voisi periaatteessa luopua kaupunkielämästä ja silti säilyttää yhteytensä keskuspaikkoihin, mutta näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, vaan kaupungistuminen jatkuu edelleen. Rutto, kolera ja espanjantauti eivät pysäyttäneet kaupungistumiskehitystä, eikä todennäköisesti koronakaan siihen pysty, koska myös perinteinen sosiaalinen ja fyysinen kytkeytyminen on ihmisille luontaista ja tärkeää ja vauhdittaa innovaatioiden syntyä.
Millaisena Suomen kaupunkien tuleva kehitys näyttäytyy mittakaavaedun ja verkottuneen aluerakenteen valossa? Erityisesti pääkaupunkiseudun ja myös muun Uudenmaan aluerakenne on verkottunut ja mittakaavaedun säilyttäminen vaikuttaa todennäköiseltä. Tunnin juna- ja Suomi Rata -hankkeilla myös Turun ja Tampereen kaupunkiseudut pyrkivät kytkeytymään entistä tiiviimmin pääkaupunkiseutuun, kasvattamaan työssäkäyntialueen kokoa ja ylläpitämään myönteistä väestönkasvua. Niissä molemmissa on menossa mittavat asemanseudun täydennysrakentamishankkeet. Eteläisen kasvukolmion toisiinsa kytkeytyviin väestötihentymiin verrattuna Oulun kaupunkiseutu jää kaupunkiverkkotarkastelussa suhteellisen yksinäiseksi saarekkeeksi. Koska Oulu ei saa työssäkäyntialueensa laajentamiseen ja monipuolistamiseen vetoapua lähellä sijaitsevista kasvavista naapurikaupungeista, kasvu-uralla pysyminen edellyttää omia toimia. Jotta Oulu voisi pysyä jatkossakin kaupungistumisen imussa mukana ja säilyttää mittakaavaedun, tarvitaan rohkeita, pitkän aikavälin kasvua tukevia ratkaisuja. Vain niiden avulla Oulu voi tulevaisuudessakin olla pitovoimainen kotipaikka ja vetovoimainen muuttokohde osaavalle työvoimalle ja erityisesti nuorille.
Helka-Liisa Hentilä
yhdyskuntasuunnittelun professori, Oulun yliopisto
Kirjoitus on julkaistu alun perin Kalevan Yläkerta-palstalla 20. syyskuuta 2020.