Porolaidunnuksen poistaminen ei juurikaan vaikuta mäntymetsän maaperän ja varpujen ravinnetilaan
Porolaidunnus vaikuttaa laajalti pohjoiseen ympäristöön, ja jo pitkään tunnettu ilmiö on voimakkaan porolaidunnuksen aiheuttama jäkälikköjen katoaminen erityisesti talvilaidunalueilla. Vastaavasti aitauskokeet ovat osoittaneet jäkälikköjen kyvyn palautua laidunnuksesta. Tähän mennessä vähemmän on selvitetty sitä, miten muut ekosysteemin ominaisuudet muuttuvat porolaidunnuksen loppuessa. Esimerkkejä keskeisistä toiminnoista ovat maaperän ravinnevarastot ja -kierrot, jotka määrittävät kasvillisuuden tuottavuutta ja esimerkiksi metsien kykyä sitoa hiiltä itseensä.
Hiljattain julkaistu tutkimus Plant and soil nitrogen in oligotrophic boreal forest habitats with varying moss depths: does exclusion of large grazers matter? osoitti, että tyypillisten metsän kenttäkerroksen kasvilajien, mustikan, puolukan ja männyn taimien, lehtien typpipitoisuus tai typen raskaan isotoopin osuus ei reagoinut lainkaan 24 vuotta jatkuneeseen porolaidunnuksen poistoon.
”Myös aiemmat toisistaan riippumattomat tutkimukset poronhoitoalueelta ovat osoittaneet porolaidunnuksen poistolla olevan vain heikkoja vaikutuksia metsäisillä laidunalueilla”, sanoo päätutkijana toiminut tutkijatohtori Maria Väisänen Oulun yliopistosta. ”Julkaisemamme tulokset tukevat siten käsitystä, ettei isoilla laiduneläimillä välttämättä ole kovin voimakkaita vaikutuksia vähäravinteisten mäntymetsien ravinnekiertoon siitäkään huolimatta, että muutokset jäkäliköissä ovat silmin nähtäviä.”
Tutkimuksessa kerättiin kasvi- ja maaperänäytteitä mäntymetsän valo- ja varjohabitaateista eli elinympäristöistä, jolloin saatiin myös yksityiskohtaisempaa tietoa siitä, miten metsän luontainen habitaattivaihtelu vaikuttaa ravinnekiertoon suhteessa porolaidunnukseen poistoon.
”Havaintomme osoittavat, että luontainen vaihtelu jäkälävaltaisten valohabitaattien ja varpuvaltaisten varjohabitaattien välillä on huomattavasti voimakkaampi ravinnekiertoja säätelevä tekijä kuin porolaidunnus”, sanoo tutkimushankkeen johtaja, professori Jeffrey Welker Oulun yliopistosta ja Arktisesta yliopistosta.
Tutkimuksen uudempi löydös oli se, että sammalpeite paksuni jopa 80 prosenttia porolaidunnuksen loputtua. Sammalilla on hyvin keskeinen rooli pohjoisten ekosysteemien toiminnassa, sillä ne vaimentavat maaperän lämpötilavaihteluita ja sitovat kosteutta, mitkä puolestaan vaikuttavat maaperän typen kiertoon. Sammalpeitteen paksuneminen yhdistyikin lisääntyneeseen humuksen typpipitoisuuteen ja erityisesti epäorgaaninen typpi lisääntyi mineraalimaakerroksessa.
”Jäkälävaikutusten lisäksi olisikin syytä laajentaa tutkimusta myös sammaliin, kun selvitetään porojen vaikutuksia erilaisiin ekosysteemipalveluihin”, ehdottaa Maria Väisänen.
Tutkimuksen toteuttivat Oulun yliopiston ekologian ja genetiikan tutkimusyksikön tutkijatohtorit Maria Väisänen ja Hannah Bailey, professori Jeffrey M. Welker sekä Norjan Arktisen yliopiston UiT:n tutkijatohtori Maria Tuomi. Työ toteutettiin käyttäen Oulangan tutkimusaseman tutkimusinfrastruktuuria EcoClimate, jossa poron talviaikainen laidunnus kuivalla mäntykankaalla on estetty vuodesta 1994 lähtien. Tutkimuksen tulokset on juuri julkaistu Oecologia-tiedelehdessä.
Tutkimusartikkeli: Väisänen M et al. Plant and soil nitrogen in oligotrophic boreal forest habitats with varying moss depths: does exclusion of large grazers matter?". Oecologia 2021. Linkki artikkeliin: DOI: 10.1007/s00442-021-04957-0
Kuvateksti: Metsää, jossa poroilta aidatun alueen ja laidunnetun alueen välinen ero näkyy jäkäläpeitteessä. Kuva: Maria Väisänen