ValikkoSuomalainen huoltovarmuus: Viljan varastoinnista sosiaaliseen kriisinkestävyyteen
Huoltovarmuus ja kotivara ovat nousseet viime vuosina keskusteluun, kun geopoliittiset jännitteet ja kriisit ovat lisänneet tarvetta ja kiinnostusta varautumiseen. Huoltovarmuudella tarkoitetaan yhteiskunnan kykyä selviytyä poikkeustilanteissa mahdollisimman vähin häiriöin.
Oulun yliopiston HUOVA-tutkimushankkeessa tutkitaan, miten suomalaiset ovat selviytyneet vaikeista ajoista ja miten historialliset opit voivat auttaa nykypäivän varautumisessa. Tutkijat perehtyvät ruoansäilönnän ja varastoinnin historiaan, poliittiseen päätöksentekoon ja kansalaisten arkisiin selviytymiskeinoihin.
Perinteisesti huoltovarmuuteen on yhdistetty ruokahuolto ja fyysinen selviytyminen, mutta nykyään se tarkoittaa myös tiedollista ja kielellistä huoltovarmuutta, jolla viitataan kykyyn lukea erilaista tietoa ja tulkita sitä. Sosiaalinen huoltovarmuus tarkoittaa ihmisten resilienssiä, kykyä selvitä vaihtelevista ja vaikeistakin elämäntilanteista.
Suomen elinvoima ja arjen sujuvuus perustuvat toimivaan ruokahuoltoon ja puhtaan veden saatavuuteen. Sähkön saannin turvaamisen tärkeys kertoo siitä, että kotivarassa ja ruokaturvassa on kyse myös ympäröivän yhteiskunnan infrastruktuurin toimivuudesta.
Nykyinen suositus kotivaralle on 72 tunnin tarve, mutta entisaikoina varautuminen saattoi ulottua koko satokauden yli.
”2000-luvun huoltovarmuus on materiaalisen varautumisen lisäksi myös kriisinkestävyyden parantamista ja jatkuvuuden hallintaa, jota tehdään yhdessä yritysmaailman, julkisen ja kolmannen sektorin kanssa”, tutkimuksen vetäjä yliopistonlehtori Ritva Kylli sanoo.
Suomalainen ruokahistoria on pitkälti säilömisen historiaa. 1700-luvulla ruokaa varastoitiin kuukausiksi eteenpäin. Ruoan säilytysmenetelmät, kuten suolaaminen, kuivaaminen ja käymisteitse säilöminen, olivat keskeisiä selviytymiskeinoja.
Tutkijoille tuli yllätyksenä muun muassa, kuinka huonosti menneiden vuosisatojen ihmiset toisinaan varautuivat pahan päivän varalle.
”Teimme yllättäviä havaintoja: menneinä vuosisatoina suomalaiset eivät aina varautuneet poikkeusoloihin, vaan luottivat hyviin satovuosiin. Hyviin vuosiin totuttiin yllättävänkin nopeasti, eikä kotiin aina huomattu varata riittävästi ruokaa, juomaa, siemenperunoita tai viljanjyviä. Tarinaperinne on täynnä kertomuksia siitä, kuinka valmistautumattomuus johti vaikeuksiin”, Ritva Kylli kertoo.
Kriisiaikoihin varautuvien nykyihmisten olisi hyödyllistä tuntea menneiden vuosisatojen ruoansäilöntä- sekä varastoimismenetelmiä sekä huoltovarmuuden historiaa laajemminkin, tutkijat sanovat.
Suomalaista huoltovarmuutta on tutkittu vain vähän. HUOVA-tutkimushankkeessa saatua tietoa voidaan hyödyntää viranomaistyössä, opetuksessa ja laajemmassa historiantutkimuksessa.
HUOVA – suomalaisen huoltovarmuuden historia on kolmen Oulun yliopiston historiantutkijan tutkimushanke:
Dosentti, FT, yliopistonlehtori Ritva Kyllin erikoisalana on pohjoinen ja arktinen historia, erityisesti ruokahistoria. HUOVAssa hän tutkii Pohjois-Suomen ruokahistoriaa 1700-luvulta 1900-luvulle. FT, tutkijatohtori Riikka Isoaho-Nousiainen tutkii 1800-luvun kaupunkihistoriaa ja ylisukupolvisia ilmiöitä. Hän tarkastelee huoltovarmuutta laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä, mukaan lukien sosiaalisen ja tiedollisen huoltovarmuuden näkökulmat. FT, tutkijatohtori Matti Mäntylän erikoisalana on Suomen poliittinen historia ja instituutioiden kehitys. Hän analysoi huoltovarmuuden poliittista historiaa ja lainsäädännön kehitystä.