Fragmentoitunut tiedeviestintä. Organisatorisen tiedeviestinnän nykyhaasteet

Tiedeviestinnän tutkimus organisaatiokontekstissa on kansainvälisesti ja Suomessa vähäistä. Tässä väitöstutkimuksessa organisaatiokontekstissa tarkastellaan, kuinka tiedeviestinnän nykyhaasteet heijastuvat viestinnän ammattilaisiin ja tutkijoiden työpöydille käytännössä, kun he edustavat tiedettä, sen organisaatioita ja projekteja tiedeblogeissaan ja tviiteissään. Tutkimuksessa tarkastellaan myös tiedeviestinnän strategisuutta. Väitöskirja koostuu kolmesta laadullisin menetelmin toteutetusta osatutkimuksesta, joiden aineistona on 17 tutkijan ja 15 viestinnän ammattilaisen haastattelut.

Väitöskirjatutkimuksen tuloksissa kävi ilmi, että tutkijoiden ja viestinnän ammattilaisten tiedeviestintätavoitteet ovat samansuuntaiset, mutta myös eroja ilmaantui. Molemmissa ryhmissä esimerkiksi tulkinnat tutkimusrahoittajien vaatimuksista vaikuttavat tiedeviestinnän tavoitteisiin, taustaoletuksiin ja kulttuuriin eri tavoin. Viestinnän ammattilaiset korostivat tutkijoita enemmän tiedeyhteisön vastuuta osallistua proaktiivisesti ajankohtaisiin keskusteluihin. He näkivät rahoittajien pystyvän itseään vahvemmin ohjaamaan tutkijat osallistumaan tiedeviestintään.

Tutkimuksessa tarkastellaan myös, miten tutkijat yhdistelevät akateemisen eetoksensa viestintätyyleihin verkossa ja somessa. Tutkijoiden teksti- ja kuvakäytäntöjen mukauttamisessa näkyy muun muassa pyrkimys pienentää kuilua tutkijoiden ja yleisöjen maailmojen välillä. Tutkijat tunnistavat, että tieteelliset faktat saattavat tarvita huomion saamiseksi kiehtovia some-keinoja, kuten muotisanoja ja klikkiotsikoita. Monilla tutkijoilla on hyvät valmiudet käyttää somekeinoja tiedeviestintään, mutta osalle tekstistrategiat ovat enemmänkin tiedostamattomia.

Tutkimusta tehdään nykyään usein eri rahoittajien rahoittamissa tutkimusprojekteissa. Tässä tutkimuksessa nousi esiin projektien määrän kasvun vaikutus tiedeviestinnän järjestäytymiseen. Jaettujen viestintätavoitteiden rakentuminen voi olla haastavaa muuntuvien organisaatiorakenteiden ja lyhyiden työsuhteiden lomassa ja vahvistaa satunnaista tiedeviestintää yhteiskunnallisesti strategisemman sijasta.

Yhä uusien projektien ja tutkimusryhmien verkkoprofiilien seassa kuvattiin haasteelliseksi koota yleisöille ymmärrettäviä tutkimusviestinnän kokonaisuuksia. Viestinnän ammattilaiset olivat huolissaan siitä, että hajaannus heijastuu tiedeviestintään ja yhteiskuntaan tieteellisen tiedon fragmentoitumisena eli pirstaloitumisena. Toisaalta monien organisaatioiden yhteiset projektit mahdollistavat myös verkostovaikuttamista.

Jatkossa akateemisessa yhteisössä olisi mahdollistettava keinoja, joilla yhteisöllisiä tavoitteita ja vaikuttavuutta voidaan rakentaa. Väitöskirjan tulokset ovat hyödynnettävissä tutkimuksen rahoitusinstrumenttien suunnittelussa sekä tiedeviestinnän kehittämisessä resursoinnin, roolien ja vastuiden selkiyttämisen avulla.