Hydropoetiikka ja suhteiset kehot ympäristökasvatuksen tutkimuksessa

Väitöskirjassa ehdotetaan kasvatustieteellisen tutkimuksen keskeisten käsitteiden, kuten ”tutkimuspaikka”, ”osallistujat” ja ”tulokset”, mutta myös sen, mikä lasketaan ”ympäristökasvatukseksi” ja itse ”tutkimuksen” käsitteeksi, uudelleenmäärittelyä. Menetelmänä on käytetty posthumanismia ja hydropoetiikkaa, jotka artikuloituvat äänen, visuaalisten kuvien, ompeleiden ja viivojen avulla. Väitöskirjassa palataan kansainvälisen hankkeen aineistoon, jossa tutkittiin pienten lasten oppimista ja leikkiä teknologialla, ja siinä kyseenalaistetaan ja muokataan uudelleen kodin ja koulun, teorian ja menetelmän, aikuisen ja lapsen, luonnon ja kulttuurin välisiä kahtiajakoja.

Väitöskirjassa esitetään kysymyksiä, jotka hämärtävät nykyisiä tutkimuskäsityksiä: Miten hydropoeettiset relationaaliset kehot kummittelevat ympäristökasvatuksessa ja uudelleenelävöittävät tutkimusta? Yksi sen tärkeimmistä ”havainnoista” on otsikon (ympäristökasvatus) yliviivaus. Siinä ilmaistaan ontologisesti, epistemologisesti, eettisesti ja poliittisesti kiireellinen tarve vastustaa kategorisointeja, joiden kanssa meillä on tapana työskennellä ja elää, kun käytämme käsitettä ”ympäristö” kasvatuksessa, opetuksessa ja tutkimuksessa.

Kolonialistisissa tutkimuskäytännöissä oletetaan, että kehot ovat rajattuja, yksilöllisiä kokonaisuuksia, jotka ovat olemassa erillisinä ja ennen suhteitaan. Väitöskirjassa jäljitetään suhteita aikaan, tilaan ja Etelä-Afrikan apartheidin inhimillisiin ja yli-inhimillisiin haamuihin sekä sen näkyvää läsnäoloa ympäristökasvatuksen tutkimuksessa. Aaveet ”Camissa” (IIkhamissa, joka tarkoittaa makeiden vesien paikkaa, joka muuten tunnetaan Kapkaupunkina) eivät ole vain inhimillisiä suhteita, vaan myös suhteita, jotka sisältävät ”muita” ruumiita (esim. mustekaloja, kasveja, merilevää, vuorovesialtaita, kouluja, jalkakäytäviä, sähköaitoja) junaradan varrella, jotka tekevät, luovat ja uivat syvässä vedessä toteuttaen oikeudenmukaisuuden tulemista maailmankäytäntönä.

Hydropoetiikka relationaalisena metodologiana tarjoaa myös jotain ”uutta” akateemisen kirjoittamisen kannalta. Metodologiset ”vuoraukset” tekevät mahdolliseksi sen, että välissä sijaitsevat luvut kukoistavat ja muuttuvat yhteiskirjoittamisen kehyksiksi. Luvut ovat riippuvaisia niiden suhteesta vuorauksiin ja syntyvät sen kautta. Vuoraukset ovat läpäiseviä, koska ne yhdistävät eri osat toisiinsa ja rekisteröivät liikettä, muutosta ja virtauksia. Vuoraukset tuovat uudelleen esiin akateemisten käytäntöjen monimutkaistamisen mahdollisuudet, muokkaavat ajan vuotavaksi, tilan huokoiseksi ja uudelleensijoitetuksi ja siten de/kolonisoivat länsimaisen logiikan ja metafyysisen individualismin.