Iloa tekemässä. Lasten suhteissa performoitu ilo varhaiskasvatuksen arjessa

Arkipuheessa ilon tunne liitetään usein tilanteisiin, joissa ilon kokeminen toisten kanssa koetaan yksin koettua iloa merkityksellisemmäksi. Myös aiemmat tutkimustulokset puoltavat tätä arkijärjen väitettä: ilon kokemukset ovat suurimmaksi osaksi suhteissa koettuja. Ilo ja muut myönteisiksi mielletyt tunteet on erityisesti länsimaissa liitetty osaksi lapsuutta: lasten kuuluu olla huolettomia ja iloisia. Myös koulutuksen kentällä ilon merkitystä korostetaan osana oppimista ja kokonaisvaltaista hyvinvointia. Iloa julistetaan opetussuunnitelmien ja koulutukseen liittyvien julkaisujen otsikoissa, mutta varsinaisessa tekstissä ilo saa vain vähäistä huomiota. Onko ilo itsestään selvä, mutta jäsentymätön osa kasvatuksen, koulutuksen ja lasten maailmaa?

Iloa on tähän asti tutkittu pääosin yksilöllisestä näkökulmasta, ja tämä väitöstutkimus on tuore avaus iloon suhteissa rakentuvana, performatiivisena. Ilo ei siis ole vain sisäinen tunne, vaan se on aktiivista tekemistä ja keino navigoida usein haastavissa arjen tilanteissa ja suhteissa. Teoreettisesti ja menetelmällisesti tutkimus nojaa kerronnalliseen lähestymistapaan. Huomio kiinnittyy päiväkotiarjen hetkiin, joissa iloa performoidaan eli esitetään sekä lasten kesken että lasten ja opettajien suhteissa päiväkotiarjen rutiineissa, leikkitilanteissa, ruokapöydässä ja opettajan ohjaamissa ryhmän yhteisissä oppimistilanteissa.

Tutkimuksen tulosten mukaan ilolla on keskeinen rooli varhaiskasvatuksen arjessa. Lasten vertaisryhmässä esitetty ilo on tärkeä osa lasten vertaiskulttuurin rakentumista. Lapset ottavat tilaa arjen aikatauluista ja ohjatuista tilanteista ja käynnistävät yhteisiä hassutteluhetkiä ja samalla sekä vahvistavat keskinäisiä suhteitaan että usein myös haastavat aikuisten asettamia rajoja ja päiväkodin rutiineja.

Ilo kulkee ajassa. Vaikka ilo näyttäytyy yhtäkkisenä ja yllättävänä, se myös rakentuu aikaa kestäviksi kulttuurisiksi kertomuksiksi. Päiväkodin iloiset, hulluttelevat kertomukset siirtyvät perimätietona lapsiryhmältä toiselle ja näitä hauskoja kertomuksia kerrotaan päivästä ja jopa vuodesta toiseen esimerkiksi lounaspöydässä. Vaikka nämä hetket voivat näyttää nopeatempoisessa arjessa ohikiitäviltä ja pieniltä tapahtumilta ja usein jäävät vaille huomiota, niillä on kuitenkin suuri merkitys suhteiden luomisessa ja lapsiryhmän yhteenkuuluvuuden rakentumisessa.

Ilo muovaa lasten ystävyyssuhteita ja alleviivaa asioita ja tapahtumia. Ilon esittäminen on aloitteiden tekemistä ilman sanoja: sanallinen ”Alakko mua?” korvataan kehollisella kommunikaatiolla, hymyllä ja naurulla. Leikkihetken jatkuessa jaettuja yhteisiä merkityksiä vahvistetaan iloa esittämällä. ”Tämä on hauskaa ja meille molemmille tärkeää!” Myönteisestä vireestään huolimatta ilolla on myös kääntöpuolensa. Erityisesti lasten vertaissuhteissa ilon avulla korostetaan kahdenvälisiä suhteita ja samalla suljetaan toisia ulkopuolelle. Opettajat performoivat iloa korostaakseen lapsen onnistumisia ja kannustaessaan heitä osallistumaan yhteiseen toimintaan. Ilo rakentaa myös turvallista ilmapiiriä.

Tutkimuksen tulosten mukaan ilon esittämisen avulla luovitaan varhaiskasvatuksen arjen rutiineissa. Vaikka päiväkodin arjessa rakentuukin kulttuurisia ilon kertomuksia, ilo muovautuu joka hetkessä ainutkertaisena. Ilon hetkissä taitavasti luoviminen edellyttää kulttuurista ymmärrystä ja tietoa, mutta samalla avointa heittäytymistä. Näissä jaetuissa ilon hetkissä avautuu mahdollisuuksia aitoon vastavuoroiseen kohtaamiseen. Tutkimus osoittaa, kuinka jaetut ilon hetket luovat otollisen maaperän suhteissa rakentuvalle osallisuudelle ja toimijuudelle. Pienet hetket ovat irtiottoja arjen rutiineista ja myös aikuisten ja lasten välisistä perinteisistä valta-asetelmista.

Tutkimus nostaa esille keskeisiä ja kriittisiäkin kysymyksiä koulutuksen, tässä tapauksessa erityisesti varhaiskasvatuksen arjesta. Kohtaako yleinen diskurssi iloisesta koulusta ja päiväkodista arjen todellisuuden?