Itämeren rehevöitymisen uusi diagnoosi ja paradigma

Itämeri voi huonosti ja rehevöityy edelleen, vaikka fosforikuormitusta on vähennetty 80 % tavoitellusta. Ihmisperäinen ulkoinen kuormitus ei siten voi olla suurin sinilevärehevyyden aiheuttaja. Syntyneen ristiriidan ratkaisemiseksi on väitöstutkimuksessa etsitty aiemmista tulkinnoista ristiriitoja, joita korjaten tietopohja on uudistettu toimivammaksi paradigmaksi.

Väitöskirjassa osoitetaan, että sinilevärehevyyden päätekijänä on syvävesiin happea tuovien suolavesipulssien toistuvuuden romahtaminen viidesosaan aiemmasta (nyt noin 10 vuotta). Pulssien puutteesta syntyneet syvävesien hapettomuudet aiheuttavat Itämeressä tiettyjen väliprosessien kautta sekä sisäistä fosforikuormitusta että lisärehevöittävää typensidontaa kaasumaisesta N2-muodosta typensitojasinilevien soluihin. Tämä prosessi käynnistyy nitraattitypen kuluttua loppuun ennen fosfaatteja. Yhdessä näitä prosesseja nimitetään supernoidankehäksi. Sen purkamiseksi Itämeren syvänteet on saatava tavalla tai toisella hapellisiksi.

Tutkimuksessa ilmeni, että Itämeren tilan tulkinnoissa ympäristönsuojeluideologia ja ympäristöpolitiikka ovat vahvoja vaikuttajia niihinkin Itämeren rehevöitymistutkimuksiin ja päätöksiin, joita esitellään ja perustellaan ympäristöluonnontieteellisillä argumenteilla. Ryhmäajattelu ja kirjoituksissa asian kannalta liiallinen kohteliaisuus ovat laimentaneet kritiikkiä ja vaikeuttaneet virheistä oppimista.

Keskeinen laaja johtopäätös on, että luonto, erityisesti suolavesipulssien taajuuden romahtaminen, määrää pääosin Itämeren tilan, ei ihminen.