Kaunokirjallisuus suomalaiselle yleiselle kirjastolle haasteena, rasitteena ja mahdollisuutena. Historiallis-argumentatiivinen tarkastelu suomalaisen yleisen kirjastolaitoksen suhteesta kaunokirjallisuuteen ja kirjalliseen järjestelmään

Väitöskirjassa tarkastellaan kaunokirjallisuuden asemaa suomalaisessa yleisessä kirjastossa hyödyntäen kirjallisuussosiologista ja organisaatioteoreettista tutkimusperinnettä. Siinä tarkastellaan myös mahdollisuuksia, joita tämä kulttuurinen ja historiallinen sidos voisi tarjota tänä päivänä ja tulevaisuudessa sekä yleiselle kirjastolle että toisaalta kaunokirjallisen kentän muille toimijoille kirjailijoista kirjallisuuden harrastajiin.

Aikaisemmissa kirjallisuutta ylläpitäviin organisaatioihin kohdistuneissa tutkimuksissa yleinen kirjasto on nähty ensisijaisesti kirjojen välittäjän tai mahdollisesti jonkinlaisen ”portinvartijan” roolissa. Tässä väitöskirjassa yleinen kirjasto kuitenkin liitetään laajemmin kaunokirjallisen kulttuurin välittämiseen, säilymiseen ja ylläpitämiseen. Väitöskirja huomioi yleisen kirjaston ainutlaatuisena kaunokirjallisena instituutiona, jossa on yhtä aikaa edustettuna esimerkiksi saman kirjailijan teoksia, eri aikakausien kirjailijoita, tyylisuuntia ja genrejä. Siellä on fyysisten kirjojen lisäksi tietoa niistä ja koko kaunokirjallisesta kulttuurista. Kirjastolla on myös erityisammatilliset keinot johdattaa lukija niin lyhyen kuin pitkän hännän kirjallisuuden äärelle.

Väitöskirjan tematiikan näkökulmasta yleinen kirjasto instituutiona muotoutui historiallisesti alun tiedollis-valistuksellisten pyrkimysten jälkeen korostuneesti lukemisen instituutioksi, ja sitä voidaankin pitää ehkä merkittävimpänä lukemiskulttuurin edistäjänä. Kirjastojen käyttäjätutkimusten mukaan kaunokirjallisuuden lainaaminen ja lukemisen edistämiseen liittyvät palvelut koetaan edelleenkin kansalaisten taholta kirjastojen keskeisimmiksi palveluiksi, niiden ”tavaramerkiksi”.

Vuoden 2017 alusta voimaan tullut uusi kirjastolaki asettaa yleisille kirjastoille runsaasti tehtäviä, joista yksi on lukemisen edistäminen. Voidaan kuitenkin kysyä, jääkö tämä itsestään selvänäkin peruspalveluna pidetty tehtävä resursoinnissa mahdollisesti vähemmälle huomiolle juuri oletetun ”itsestään selvyytensä” vuoksi, jos siihen ei erityisesti panosteta kirjastoissa. Väitöskirjassa kysytäänkin, voitaisiinko uusiakin palveluja kehitettäessä katsoa niitä enemmän perinteisestä ja kirjastolle ominaisesta kirjallisuuslähtöisestä näkökulmasta. Toisaalta kysytään, voisiko yleisellä kirjastolla olla tällöin merkityksellisempi rooli myös laajemmin kirjallisen järjestelmän toimijana.