Keho vastauksena paikkaan. Ulkoilmakasvatuksen postkvalitatiivinen tutkimus

Liikakulutuksen, äärimmäisen saastumisen, syrjinnän, ilmastokatastrofien ja sukupuuttojen aikakaudella koulutus on edelleen vahva kestävästä tulevaisuudesta oppimisen vartija. Ulkoilmakasvatus on yksi ympäristökasvatuksen suuntauksista, jonka tavoitteena on tuoda nuoria sukupolvia lähemmäs luontoa ja paikallista ympäristöä. Juuri tästä syystä ulkona tapahtuvaa oppimista on suuresti romantisoitu ja siksi se voi olla suuntautumassa kohti antroposentrismin tavoitteiden palvelemista.

Tämän postkvalitatiivisen tutkimuksen kohteena on varhaislapsuudessa tapahtuva ulkoilmakasvatus Suomessa keskittyen erityisesti ihmiskehon ja paikan käsitteelliseen hahmottamiseen. Tutkimus sisältää kolme julkaistua artikkelia. Empiirisen ja teoreettisen työn synteesin mahdollisti kaikissa artikkeleissa ajattelu, jossa teoria, tutkimusdata ja oma keho yhdistyivät.

Tutkimukseni yhteenvedossa käyn läpi matkaa, jossa ensin lumouduin ulkona oppimisesta romantisoimalla sen seikkailunhaluisen, vapauttavan sisällön ja tarkoituksen. Difraktoin filosofisia käsitteitä eri teorioiden sekä luontokoulusta, metsäesiopetuksesta ja päivärutiineista keräämäni tutkimusdatan pohjalta, ja alan kyseenalaistaa ulkoilmakasvatuksen antroposentrismiä.

Lopuksi, kun tutkin miten keho liittyy paikan vaihtoehtoiseen etiikkaan, teen ehdotuksen, tarjouksen tutkimusalalle: Mitä tapahtuisi, jos yhä useammat ulkoilmakasvatuksen käytännöt pohjautuisivat paikkaan reagoivaan etiikkaan, jossa lapsen keho on elävä paikan vastaus? Pienten lasten ja paikkojen yhteys on jäljitettävissä lasten kehon liikkeistä, jotka selittävät ajattelevan paikan aineellista ja aineetonta monimutkaisuutta. Käsitteellinen muutos saattaisi paitsi täydentää ulkoilmakasvatuksen valtavirran käytäntöjä ja tasoittaa useiden lajien tietä kohti peruuttamatonta ilmastonmuutosta, se myös toivottavasti loisi uusia, vielä hauraita polkuja kukoistavaan monilajiseen tulevaisuuteen.