Kuinka musiikkikasvatuksessa tulisi käsitellä syntonista kommaa? Tunnistaminen, käsittelyn mieltymykset ja hyödyllisyys

Väitöstutkimuksessa tutkittiin epävireisyyden havaitsemista ja viritysmieltymyksiä. Ensimmäisen kokeen tuloksena havaittiin, että musiikkiluokkien oppilaiden kyky tunnistaa epävireinen sointu korrektisti viritettyjen sointujen seasta vaihteli suuresti. Kävi ilmi, että tunnistaminen vaikeutui sointumateriaalin monimutkaistuessa. Tunnistaminen helpottui iän ja soittoharrastuksen lisääntymisen myötä. Jopa se, mitä ääntä lauloi kuorossa, vaikutti hieman havaitsemiseen.

Viritysmieltymysten kokeessa musiikinopiskelijoille ja ammattimuusikoille soitettiin parillisina vaihtoehtoina neljää erilaista viritysvaihtoehtoa. Aikamme tavallisin viritys, tasavireinen viritys ja renessanssin ja barokin tyylikausille ominainen keskisävelviritys olivat kuuntelijoiden parissa yhtä mieluisia.

Tämän tutkimuksen innovaatio, yhden soinnun paikallinen temperointi oli kolmanneksi mieluisin, ei kovinkaan kaukana edellisistä. Sen sijaan tutkimuksen toista innovaatiota, sävelkorkeuden ajautumaa, vierastettiin selkeästi.

Tutkimus osoitti, että viritysjärjestelmien perusteita kannattaa tuoda musiikkipedagogiaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja käytännön esimerkkien ja käytännön harjoitteiden kautta. Pedagogisesti olisi paikallaan tähdentää, että monia musiikkikäytäntöjä dominoiva tasavireinen viritys on historiallinen kompromissi lukemattomista historiallisista viritystavoista. Viritysjärjestelmien perusteisiin perehtyminen voi rikastaa opetusta ja vähentää epävireisyyksiä.