Kulttuuri, Instituutiot ja Valta: Rajayhteistyön institutionalisoituminen kunnallisena kehittämisstrategiana Pohjois-Suomessa

Väitöskirja tarkastelee kunnallisten kehittämisstrategioiden muutosta Suomen ja Ruotsin raja-alueella itsenäistymisen jälkeiseltä ajalta tähän päivään asti. Raja-aluetta on luonnehdittu yhdeksi rajayhteistyön esimerkkialueeksi Euroopassa, ja väitöstutkimuksen tavoitteena on ollut tutkia, miten ja miksi rajayhteistyö on valikoitunut ja kehittynyt keskeiseksi kunnalliseksi kehittämisstrategiaksi.

Lisäksi tavoitteena on ollut selvittää, miten rajayhteistyö on suhteutunut osaksi laajempaa valtakamppailua ”parhaista mahdollisista” aluekehittämisen keinoista eri aikoina sekä raja-aluekuntien, Suomen valtion ja EU:n välillä että myös alueen sisällä.

Väitöstutkimus osoittaa, että pystyäksemme ymmärtämään paremmin sekä Euroopan integraatioprosessia että raja-alueiden kehityksen dynamiikkaa ja reunaehtoja on tärkeää tarkastella rajayhteistyötä osana laajempaa kuntia koskevaa aluekehittämispolitiikkaa – eikä ainoastaan EU:n aluepolitiikan ja rajayhteistyöhankkeiden viitekehyksessä.

Tutkimuksen pääaineisto koostuu 33 kvalitatiivisesta asiantuntijahaastattelusta, jotka on toteutettu seitsemässä kunnassa (Tornio, Haaparanta, Ylitornio, Kemi, Keminmaa, Tervola, Simo), sekä 143 dokumenttia kattavasta pitkän aikavälin (1930–2013) strategiadokumenttiaineistosta. Aineiston analyysimenetelminä on käytetty kriittistä diskurssianalyysiä ja teoriaohjaavaa sisällönanalyysia.

Väitöstutkimuksen tuloksista käy ilmi, että ratkaisevaa Suomen ja Ruotsin raja-alueen kehityksessä ja rajayhteistyön institutionalisoitumisessa on ollut paikallinen ”raja-alueidentiteetin” asteittainen hyödyntäminen. Tämä prosessi on alkanut Suomen puoleisessa Tornionlaaksossa jo itsenäistymisen jälkeen.

Suomen ja Ruotsin EU-jäsenyydellä on ollut myös olennainen merkitys rajayhteistyön institutionalisoitumisessa. Sen lisäksi, että jäsenyys on tarjonnut taloudellisia resursseja, jotka ovat edesauttaneet yhteistyön materialisoitumista (mm. infrastruktuuri, yhteistyöorganisaatiot, rajanyliset palvelut), EU:n raja-aluekehityspolitiikan myötä rajayhteistyö on näyttäytynyt rajakunnille entistä legitiimimpänä kehittämisstrategiana, mitä paikalliset toimijat ovat puolestaan pystyneet hyödyntämään haastaessaan valtion ja kuntien välistä alisteista valtasuhdetta. Näin tapahtui esimerkiksi kuntarakenneuudistuksen tapauksessa vuosina 2011–2015. Tutkimustulokset ovatkin ristiriidassa tutkimuskirjallisuudessa vallitsevan näkemyksen kanssa siitä, että Euroopan rajayhteistyöalueet olisivat ”ylhäältäpäin” rakennettuja entiteettejä, joita ohjaavat ensisijaisesti kansalliset poliittis-taloudelliset intressit.

Rajayhteistyö on kuitenkin paikallisesti kiistelty aihe. Se, että rajayhteistyö on kehittynyt alueella tietynlaiseksi ja pääasiallisesti tiettyjen toimijoiden ja kuntien väliseksi, on polkuriippuvainen prosessi, joka ilmentää toimijoiden välisiä valtasuhteita ja sitä, miten he ovat pystyneet hyödyntämään erilaisia muodollisia ja epämuodollisia institutionaalisia rakenteita, oli kyse sitten kunnallisesta itsehallinnosta, EU-rahoitusinfrastruktuureista, vallitsevista normeista tai toimijoiden välisistä luottamussuhteista.

Väitöskirja on julkaistu Nordia Geographical Publications -sarjassa.