Kuntoutus lonkkamurtuman jälkeen. Satunnaistettu kontrolloitu vertailutkimus kolmen kuntoutusmetodin välillä

Fysikaalisiin harjoitteisiin painottuva tehostettu kuntoutus lonkkamurtuman jälkeen vähentää potilaiden kuolleisuutta ja riskiä joutua pysyvään laitoshoitoon. Lisäksi hoidosta aiheutuvat pitkän aikavälin taloudelliset kustannukset pienenevät.

Lonkkamurtuma on yksi yleisimmistä ja vakavimmista iäkkäiden ihmisten alaraajavammoista. Suurin osa murtuman saaneista ei enää saavuta vammaa edeltävää toimintakykyä. Lonkkamurtumaan liittyy korkea kuolleisuusriski ja jopa joka neljäs potilas on vaarassa joutua pysyvään laitoshoitoon.

Terveydellisten haittojen lisäksi lonkkamurtumat aiheuttavat huomattavia taloudellisia kustannuksia. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen arvion mukaan Suomessa lonkkamurtumista aiheutuvat kustannukset ovat noin 30 000 euroa vuodessa potilasta kohden.

Varsinaisesta murtuman hoidosta eli leikkauksesta, sairaalahoidosta ja kuntoutuksesta aiheutuvat kustannukset ovat suhteellisen pieniä, ja suurin osa kustannuksista muodostuu myöhemmästä lisääntyneestä terveyspalveluiden käytöstä.

Väitöstutkimuksen tavoitteena oli vertailla eri kuntoutusmenetelmien vaikutusta toimintakyvyn palautumiseen lonkkamurtuman jälkeen. Lisäksi tavoitteena oli arvioida murtuman hoidosta aiheutuvia taloudellisia kustannuksia ja eri kuntoutusmuotojen vaikutuksia kustannuksiin.

Tutkimuksessa 538 lonkkamurtumapotilasta satunnaistettiin leikkauksen jälkeen yhteen kolmesta kuntoutusryhmästä. Ensimmäiseen kuntoutusryhmään kuuluvat potilaat hoidettiin tehostetussa, vaativan kuntoutuksen yksikössä (fysikaalinen kuntoutusryhmä). Toiseen ryhmään kuuluvat potilaat hoidettiin ikääntyneiden potilaiden hoitoon erikoistuneella kuntoutusosastolla (geriatrinen kuntoutusryhmä), ja kolmannen ryhmän potilaat saivat tavanomaista kuntoutusta perusterveydenhuollon kuntoutusosastolla (kontrolliryhmä).

Vuoden seurantajakson aikana havaittiin, että fysikaalinen kuntoutus vähensi merkittävästi potilaiden kuolleisuutta verrattuna geriatriseen ja tavanomaiseen kuntoutukseen. Lisäksi sekä fysikaalinen kuntoutus että hoito geriatrisessa yksikössä vähensivät potilaiden riskiä joutua pysyvään laitoshoitoon. Korkea ikä, huono murtumaa edeltävä toimintakyky sekä pitkäaikaissairaudet ennustivat korkeaa kuolleisuusriskiä.

Alkuvaiheen tehostettu kuntoutus fysikaalisessa ryhmässä osoittautui odotetusti tavanomaista kuntoutusta kalliimmaksi, mutta vuoden seurannan aikana fysikaalisen ryhmän kokonaiskustannukset osoittautuivat kontrolliryhmän kustannuksia pienemmiksi. Eroavaisuus selittyi pääosin sillä, että fysikaalisen ryhmän potilaat olivat kuntoutusjakson jälkeen itsenäisempiä ja tarvitsivat vähemmän kotihoidon palveluja.

Aiemmissa lonkkamurtuman kuntoutukseen liittyvissä tutkimuksissa on osoitettu lisätyn fysikaalisen harjoittelun parantavan toimintakykyä ja vähentävän riskiä joutua sairaalahoitoon, mutta tulosten tulkintaa ovat rajoittaneet tutkimusten lyhyet seuranta-ajat, vaihteleva potilasmateriaali sekä eroavaisuudet terveydenhuoltojärjestelmissä maiden välillä. Tässä väitöstutkimuksessa osoitettiin ensimmäistä kertaa, että fysikaalinen kuntoutus pienensi selkeästi kuolleisuusriskiä.

Lonkkamurtuman kuntoutuksen taloudellisia kustannuksia selvittävät tutkimukset ovat tähän mennessä keskittyneet pääosin alkuvaiheen ja lyhyen aikavälin kustannuksiin. Toisaalta on esitetty arvioita, että liian varhainen kotiuttaminen sairaalasta ja kustannuksissa säästäminen hoidon alussa johtaa vain suurempiin kustannuksiin myöhemmässä vaiheessa. Väitöstutkimuksen mukaan pian lonkkamurtumaleikkauksen jälkeen aloitettu tehokas mobilisaatio ja kuntoutus ovat sekä terveydellisesti että taloudellisesti perusteltuja.