Matthew Arnoldin runoepiikka kirjallisen viestinnän valossa

Tämä väitöstutkimus haastaa useita Matthew Arnoldin (1822-1888) kirjailijakuvaan ja työhön liitettyjä yksipuolisia käsityksiä ja avaa hänen työtään uudelleentulkintaa varten. Tulokset osoittavat, että nykylukija voi löytää Arnoldin tuotannosta paljon puhuttelevaa ja ajankohtaista sisältöä.

Väitöstutkimuksessa on yhdistelty kirjallisuustieteellisiä, tekstianalyyttisiä ja historialliskriittisiä tutkimusmenetelmiä. Päämääränä on ollut tulkita Arnoldin runoutta tärkeänä osana hänen kirjallista tuotantoaan ja tuoda esiin, kuinka Arnoldin runouden tutkimuksen vähäisyys on saanut aikaan vääristymiä Arnoldin kokonaistuotannon tutkimuksessa ja ymmärtämisessä.

Matthew Arnold oli tunnettu hahmo viktoriaanisen Englannin julkisessa keskustelussa, ja hänen vaikutuksensa näkyy edelleen kirjallisuudentutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen aloilla. Arnoldin kirjoitukset ovat saaneet monenlaisia lukijoita, ja nykyisin hänen työstään ja henkilöstään on lisäperintönä laaja ja ristiriitainen vastaanotto. Jo omana aikanaan Arnold ärsytti monia liukkaalla, ironisella tyylillään ja ketterällä ja haastavalla argumentoinnillaan. Monet vakavamielisemmät intellektuellit valittelivat Arnoldin suhtautuvan liian kevytmielisesti vakaviin aiheisiin, kuten uskonnollisiin vakaumuksiin tai uskomuksiin tieteen kaikkivoipaisuudesta.

Samalla Arnoldin runoutta pidettiin kuitenkin jopa sairaalloisen pessimistisenä, mikä ei sopinut ajan käsityksiin reippaasta ja tahdonvoimaisesta ja englantilaisesta älyköstä, jolle olisi ollut sopivampaa runoilla Brittiläisen imperiumin sankarilaulua, eikä valitella sen epäkohdista tai sen kansalaisten henkisen elämän köyhyydestä. Tämänkaltaiset asenteet olivat usein Arnoldin ajatusten ymmärtämisen tiellä, eikä myöhemmät lukijat ole usein pyrkineet tasapainottamaan näitä käsityksiä, vaan usein tuoneet tulkintoihinsa oman aikansa yleisimmät ennakkoluulot.

Arnoldin kirjallinen tuotanto on runsas ja monipuolinen, mutta tässä tutkimuksessa keskitytään erityisesti hänen runoepiikkansa tulkintaan. Arnoldin kaksi lyhyttä runoeeposta ovat jääneet vähälle huomiolle, vaikka hän itse näki ne erityisen tärkeinä kokeiluina. Arnoldin epiikka runoissa Balder Dead ja Sohrab and Rustum seurailee Homeerisen sankarirunouden tyyliä, mutta Arnoldin runoeeposten sankarit, pohjoismaalaisen mytologian Balder-jumala, sekä keskiajan Persialaisen legendan Sohrab ovat pohdiskelevia hahmoja, jotka kärsivät lopulta tappion näköalattomien ja väkivaltaisten voimien ympäröimänä. Kummassakin runossa sankarin kuolema jättää yhteisöön korvaamattoman henkisen tyhjiön.

Näissä varhaisemmissa runoissa näkyy paitsi merkkejä Arnoldin pessimistisestä puolesta, myös pyrkimyksistä löytää jonkinlainen keskitie musertavan epätoivon ja tarmokkaan, mutta näköalattoman toiminnan välillä. Lukuisten muiden viktoriaanisten ajattelijoiden tapaan Arnold näki uskonnon menettäneen paikkansa eurooppalaisten kulttuurien suunnanantajana, ja hänen näkemyksessään tämän paikan ottaisi kulttuuri itsessään, eritoten kirjallisuus ja runous. Kirjallisuus oli hänen mielessään voima, joka auttaisi maailmaan uuden ja sivistyneemmän elämäntavan, jossa luokkaerot kapenisivat koulutuksen yleistyessä.