Mitä kuuluu? - Spontaanin kerronnan tilat lasten arjessa

Tämä väitöskirjatutkimus pureutuu vähän tutkittuun aiheeseen, lasten koti- ja päiväkotiarjessa spontaanisti rakentuneisiin monimuotoisiin kerronnan hetkiin. Tutkimuksessa nämä hetket näyttäytyvät aarretarinoina, joiden kuunteleminen ja arvostaminen rakentavat merkittävästi lasten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin perustaa. Aihetta lähestytään kysymällä, miten lasten sosiaaliset ja materiaaliset suhteet taipuilevat kerronnan hetkissä.

Aihe on ajankohtainen. Suomalaisen varhaiskasvatuksen kentällä keskustellaan parhaillaan osallisuudesta, jota ollaan nostamassa uutena käsitteenä valtakunnalliseen varhaiskasvatussuunnitelmaan tänä syksynä voimaan tulleen varhaiskasvatuslain säännöksen pohjalta. Osallisuuden käsitteen kriittinen ja luova tarkastelu sekä sen monipuolinen määritteleminen on tärkeää, sillä se tulee osaltaan ohjaamaan päivähoidon kasvatuskäytäntöjä.

Tämän tutkimuksen valossa osallisuuden ydin muodostuu kuuntelemisen estetiikasta; osallisuus on suuntautumista toista ihmistä kohti ja herkistymistä kaikilla aisteilla toisen olemisen ja kertomisen tavoille. Sen sijaan, että osallisuus on jotain mitä lapselle tarjotaan, se tulee tämän tutkimuksen mukaan ymmärtää vastavuoroisena kohtaamisena ja toimintana – viipyilynä arjen kuulumisissa. Näissä usein pienissä, mutta lapselle merkityksellisissä arjen hetkissä tärkeintä eivät ole sanat, vaan luottamus siihen, että hetkessä ollaan toisia varten.

Tutkimusaineisto on muotoutunut pääosin etnografisesti tallennettujen monimuotoisten tarinoiden, kuten piirustus- ja valokuvaustarinoiden äärellä. Lisäksi aineisto koostuu esiopetusryhmän kanssa toteutetusta yhteistyöprojektista, jossa lasten vanhemmat ja opettaja tallensivat yhdessä lasten kanssa spontaanin kerronnan hetkiä tarinavihkoihin. Tutkimuksessa nousee esiin, miten lapset kutsuvat usein aikuisia osallistumaan tarinaansa. Samalla käy kuitenkin ilmi, että esimerkiksi päiväkodissa lasten ja aikuisten yhteiset spontaanit piirustushetket ovat harvinaisia, vaikka juuri näissä hetkissä lasten kerronnalliset oikeudet ovat laajimmillaan. Tutkimus haastaakin kasvattajia heittäytymään yhteiseen monimuotoiseen kerrontaan lasten kanssa, ja ennalta asetettujen tavoitteiden tarkkailemisen sijaan ihastelemaan lapsia kun he oppivat, luovat ja ovat!

Tutkimus ottaa kantaa myös päivähoidon ja kodin väliseen yhteistyöhön. Tutkimuksen perusteella on tärkeää, että yhteistyön käytänteitä kehitetään aikuisten välisen kasvatuskumppanuuden lisäksi lapsen toimijuuden näkökulmasta. Kerronnan hetkiin pysähtyminen ja niiden tallentaminen yhdessä lasten kanssa avaa mahdollisuuden jaettuun dokumentointiin ja luo merkittävää pohjaa arjen demokratialle. Kuten vanhemmat ja opettaja tutkimuksessa toteavat, spontaaneissa kerronnan hetkissä tallennetut tarinat ovat arvokkaita dokumentteja, jotka asettavat kasvattajat pohtimaan myös omaa toimintaansa. Tutkimus havainnollistaa, että lasten tarinavihkot voivat olla hedelmällinen väylä uusiin yhteisiin kerronnan hetkiin – ne luovat jatkuvuutta kodin ja päivähoidon välille ja samaan aikaan sekä vaativat, että vahvistavat luottamuksen rakentumista niin lasten ja aikuisten, kuin aikuistenkin kesken.