"Muuttuvan" Arktiksen poliittinen maantiede: näkökulmia politiikan ja alueprosessin yhtymäkohtiin

Arktinen alue on ollut huomattavan mielenkiinnon keskiössä viime aikoina. Tämä on ilmennyt niin alueeseen liittyvässä tieteellisessä tutkimuksessa ja uutisoinnissa kuin lukuisten valtioiden arktisissa strategioissa ja politiikkadokumenteissa. Oli puhe sitten ilmastosta, ympäristöstä, taloudesta, alkuperäiskansojen kulttuurista tai politiikasta, keskeistä kaikessa tässä keskustelussa on ollut arktisen alueen muutos.

Tämä väitöstutkimus osoittaa, että pystymme parhaiten ymmärtämään arktiseen alueeseen liittynyttä viimeaikaista poliittista keskustelua tuomalla esiin sen, miten arktinen alue alettiin käsittää ”muuttuvana” alueena. Lisäksi arktiseen alueeseen liittyvää poliittista keskustelua leimaa se, että sitä käydään usein erilaisten aluemääritelmien kautta. Tästä syystä aluemääritelmien ja -käsitysten poliittinen luonne sekä niiden muutos tulisi nostaa suuremman huomion kohteeksi.

Väitöskirjassa perehdytään aluekäsityksen muutoksen ja politiikan väliseen suhteeseen, jota tarkastellaan erityisesti Suomen, Ranskan, Japanin ja Alaskan arktisten strategioiden ja politiikkojen kautta.

Suomen viitekehyksessä keskeinen tulos on, että valtion arktinen strategia on rakentunut pitkälti taloudellisen kilpailukyvyn painotuksen varaan. Tätä ilmentävät erityisesti ajatukset Suomen arktisesta osaamisesta ja logistisesti houkuttelevasta sijainnista, jotka ovat keskeisiä strategia-asiakirjoissa. Nämä painotukset tarkoittavat, että ”muuttuva” Arktis on Suomen valtiojohdossa nähty pitkälti taloudellisen näkökulman kautta, jonka varaan strategia on myös rakennettu.

Ranskan ja Japanin yhteydessä väitöskirjan keskeinen tulos on, että aluekäsitys itsessään on poliittisesti merkityksellinen asia puhuttaessa siitä, ketkä saavat päättää alueisiin liittyvän hallinnan suuntaviivoista. Peilaamalla Ranskan ja Japanin arktisia politiikkoja Arktisen neuvoston erotteluun jäsenten eli ”arktisten valtioiden” ja tarkkailijajäsenten eli ”ei-arktisten valtioiden” välillä tutkimus osoittaa, että valtasuhteet ylikansallisissa alueellisissa organisaatioissa rakentuvat, mutta tulevat myös kyseenalaistetuiksi maantieteellisten määritelmien ja aluekäsitysten kautta. Tässä yhteydessä erityisesti kysymys arktisen alueen rajoista mutta myös alueen suhteesta maailmanlaajuisiin prosesseihin ovat keskeisiä puhuttaessa valtasuhteista.

Alaskan viitekehyksessä väitöskirja osoittaa, että osavaltiotason arktinen politiikka voidaan nähdä vastalauseena liittovaltiotason politiikalle. Tutkimuksen mukaan osavaltiotason politiikka rakentuu arktisen alueen taloudellisen kehityksen tematiikan ympärille, kun liittovaltiotason politiikka keskittyi Barack Obaman kaudella ilmastonmuutokseen ja ympäristönäkökulmiin. Alaskan arktinen politiikka osoittaa, miten ristiriidassa olevat aluekäsitykset nousevat poliittisen keskustelun keskiöön mutta myös heijastaa osa- ja liittovaltion välistä historiallista suhdetta, joka on Alaskassa nähty osavaltiolle epäedullisena.

Yhdessä yllä esitellyt tulokset edistävät olemassa olevaa tutkimusta siitä, miten arktinen alue on noussut poliittisen keskustelun ja politiikkatoimien keskiöön viimeisten parin vuosikymmenen aikana. Pureutumalla aluekäsityksen muutokseen arktisen alueen viitekehyksessä laadullisen tutkimuksen menetelmin väitöskirja korostaa erityisesti alueellisen tiedon tuottamisen roolia politiikkatoimien ja poliittisen keskustelun pohjana. Väitöskirja pyrkiikin tuomaan näkyvämmin esiin sen, että arktista aluetta ei tulisi pelkästään nähdä alueena, jonka sisällä muutoksen prosessit tapahtuvat, vaan meidän tulisi tulkita kriittisesti sitä, miten muutos on noussut määrittämään aluetta. Samalla tutkimuksen keskiössä tulisi olla, mitä poliittisia, taloudellisia, kulttuurisia ja ympäristöllisiä vaikutuksia tällä aluekäsityksen muutoksella on. Tätä kautta myös tieteentekijät pystyvät ottamaan osaa arktiseen alueeseen liittyvään poliittiseen keskusteluun ja vaikuttamaan sen kehityssuuntiin.