Pistekartat
Pistekartoille on ominaista teema-aineksen suuri paikantamistarkkuus ja suuri symbolivalikoima. Oheisessa kuvassa on esitetty esimerkkejä mm. geometrisistä pistesymboleista, perinteisistä karttamerkeistä, kuvailevista eli ikonisista pistekuvioista sekä arvoyksikkömerkeistä.

 
Viivakartat
Pelkästään viivamaisille symboleille perustuvat teemakartat ovat harvinaisia. Viivamaisia symboleja käytetään kuitenkin yleisesti muiden esitystapojen yhteydessä kuvaamassa viivallisia maantieteellisiä ilmiöitä, kuten rajoja, liikennereittejä, vesistöjä, korkeuskäyriä, isaritmeja jne. Viivoin ja nuolin voidaan myös osoittaa alueiden rajautumista, mitatun ilmiön etenemissuuntaa ja asteittaista vaihtelua. Viivatyyppejä ovat mm. murtoviivat, käyrät, kaksoisviivat, virtaviivat ja nuolet.

 
Alueluokituskartat
Alueluokituskartoissa kuvattavat ilmiöt ovat pistemäisiä esiintymiä laaja-alaisempia. Alueluokituskarttojen symbolit ovat tavallisesti erilaisia rasteripintoja. Yleisesti käytetty symboli on systemaattisesti tummeneva harmaasävyasteikko. Rasterityyppejä ovat pisterasterit, viivarasterit, kuvailevat kuvioinnit ja väripinnat.

 
Yhdistelmäteemakartat
Edellä esitettyjä esitystapoja käytetään kartoissa usein saman aikaisesi. On esimerkiksi yleistä, että dasymetrisen tai koropleettiaineksen "päällä" esitetään pistemäisiä ja viivallisia elementtejä. Yhdistelmäkarttojen laadinnassa on harkittava, kuinka paljon kartografista informaatiota yhteen karttaan voidaan sijoittaa menettämättä kartan havainnollisuutta. Samassa kartassa esitettävien ilmiöiden tulee olla toisiinsa loogisesti kytkeytyviä, jolloin kartan avulla voidaan tutkia eri ilmiöiden välisiä alueellisia "korrelaatioita".
 

 
Samasta aineistosta voidaan tuottaa lähes kaikki edellä esitetyt kuvaustavat. Tämän vuoksi esitystapaa valittaessa tulee pohtia, mikä esitystapa on kussakin tapauksessa viestintäkykyisin. Alla oleva kaavio kuvaa, millä tavoin samasta perusaineistosta voidaan tuottaa eri esitystapoja. Seuraavassa tarkastellaan vielä eri pääesitystapojen etuja ja ongelmia sekä eräitä esitystapoihin liittyviä kartografisia "pelisääntöjä".
 

Pistekartat
Pistekartat ovat ilmiön sijainnin tarkimpia kuvaustapoja ja edellyttävät pohjakartalta riittävästi paikantavaa tietoainesta. Yleensä kvantitatiiviset pistekartat kuvaavat ilmiöiden absoluuttisia määriä. Pistemäisien symbolien valinnassa on otettava huomioon seuraavia seikkoja:
 

Viivakartat (isaritmi- ja isopleettivyöhykekartat)
Vyöhykekartat kuten käyräkartatkin soveltuvat asteittain muuttuvien ilmiöiden kuvaamiseen. Niillä saadaan hyvin esiin myös intensiteetin ajalliset muutokset. Esimerkiksi leviämisilmiön kuvaamiseen vyöhykekartat soveltuvat mainiosti. Alueluokituskarttoihin kuuluvissa vyöhykekartoissa alueyksiköiden rajat eivät muodosta ongelmaa ilmiön jakautuman esittämisessä. Yleensä vyöhykekarttoja käytetään suhteellisina esitystapoina, mutta isaritmipohjaiset esitystavat voivat kuvata myös absoluuttisten mittalukujen jakautumia.
Käyrä- ja vyöhykekarttojen laadinnan ja tulkinnan ongelma on, että samastakin aineistosta saatetaan tuottaa varsin erinäköisiä vyöhykekarttoja. Tämä johtuu tavasta, jolla havaintopisteet on asetettu yksikköalueille sekä interpoloinnin tarkkuudesta. Myös kartan reunoilla sijaitsevissa vyöhykkeissä voidaan havaita vaihtelua johtuen tavasta, jolla kartan ulkopuolelle jäävän ilmiön jakautuminen on tulkittu.
Eroja syntyy myös vyöhykkeiden lukumäärän vaihtelusta. Pelkässä käyräkartassa voi olla suurikin määrä käyriä kartan luettavuuden siitä kärsimättä. Vyöhykkeiden lukumäärä ei kuitenkaan voi olla kovinkaan suuri. Vyöhykkeiden määrään pätevät samat säännöt kuin muidenkin luokiteltujen aineistojen luokkien lukumääriin.
 

Alueluokituskartat
Alueluokituskartat muodostavat teemakartografian ehkä käytetyimmän esitystapajoukon. Lisäksi myös piste- ja viivakartoissa on usein mukana alueluokituksin kuvattuja ilmiöitä.
Alueluokituskartoissa alueellisen ilmiön sijainnin kuvaaminenkin tapahtuu yleensä alueen tarkkuudella, kun piste- ja viivakartoissa kuvaus voi olla paikkatarkkaa. Alueluokituskartoissa ilmiö myöskin "tasataan" koko havaintoalueen osalle, koska määrät suhteutetaan koko aluetta koskevaksi. Näin saadaan kuitenkin ainoastaan "keskiarvotietoa", jossa alueen sisäinen vaihtelu ei tule esille, ellei sitä esitetä muilla kartografisilla keinoilla. Alueiden väliset erot kuvataan joko harmaasävyasteikolla tai värien tummuuden tai sävyjen vaihtelulla. Tämän vaihtelun tulisi olla ilmiön intensiteetin muutoksen suuntaista. Hyvään tulokseen päästään käytettäessä vähäisempiä sävyeroja ilmiön muutoksen ollessa vähänen.
Aluelukituskarttojen käytön keskeisenä vaatimuksena on, että yksikköalueiden kokoeroista johtuvia absoluuttisen määrän eroja ei saa esittää alueluokituskarttojen suhteellisia aluesymboleja (rasteripintoja tai värejä) käyttäen. Absoluuttiset määriä kuvaavat luvut on suhteutettava havaintoalueiden pinta-aloihin, väkilukuun tms.
Alueluokituskarttojen etuna on niiden havainnollisuus, silloin kun ne on laadittu oikein. Karttojen informaatiota on helppo tulkita aluetasolla. Alueluokitus muodostaa myös hyvän pohjan muille esitystavoille.
Alueluokituskarttojen käyttöön liittyy myös joitakin laadinnan ja tulkinnan ongelmia. Esimerkiksi koropleettikartassa yksikköalueiden rajat katkovat asteittain muuttuvia ilmiöitä, jolloin jatkuvat ilmiöt alkavat muistuttaa epäjatkuvia. Vyöhykekartoilla ei tätä ongelmaa ole, ja myös dasymetristen karttojen esitystapa lieventää ongelmaa. Tulkinnan kannalta on lisäksi ongelmallista, että alueluokituskartat kuvaavat havaintoalueita keskiarvotiedon varassa ja yksikköalueiden sisäinen vaihtelu häviää. Havaintoalueiden sisäinen vaihtelu saattaa kuitenkin olla suurempaa kuin havaintoalueiden välinen vaihtelu. Tämä ongelma on ratkaistava joko kartografisesti tai esim. tutkimusraportin tekstissä.