Päävalikko:

(Yllä): Aapasuon keskiosat ovat märkiä ja usein kohtuullisen viljaviakin (suovesi on siellä pääosin minerotrofista).
Tämän suon keskiosien painateissa on erilaisia nevoja ja joitakin rimpikasvejakin.

Alkutalvella - kun lunta on vielä vähän - erottuvat isot ja pitkätkin jänteet selvästi. Tässä tapausessa jänteiden
pääkasvi on vaivaiskoivu (Betula nana).Myös suopursu on yleinen jänne- ja mätäskasvi. - Savukoski 15.11.09.

(Yllä): Runsasravintieisia (eutrofisia) lettosoita on Suomessa varsin vähän (vrt. viljavat alueet!).
Kaikkialla - jopa Lapin eteläosissakin - niitä on aikanaan raivattu pelloiksi.
Pohjoisen kalkkipitoisilla soilla ja lähteiköiden partaalla saattaa tavata useita kasviharviaisuuksia.

(Yllä): Tietokoneen 'rakentama' aapasuo rämeineen ja nevoineen. (Mäntyä kasvavat osat rahkarämettä,
rimmikon tienoot saranevaa). Rimpi (= vesiallas aapasuolla) on keväisin vedenvallassa, mutta kesällä se saattaa kuivahtaa.
Kuvan etualalla on muutamia tyypillisiä suokasveja: vasemmalta lukiensuopursu (Ledum palustre),
hilla eli suomuurain (Rubus chamaemorus) ja suokukka (Andromeda polifolia).
Rimmen reunalla (kuvan oik. reunassa) raate (Menyanthes trifoliata) ja suovilla (Eriophorum vaginatum).

Subarktinen rimpineva (kuuluu aapasoihin) Paatsjokilaaksossa (Norja).
Suolla näkyy kiviä (suo on tyypillisen ohutturpeinen)
ja pieniä vesialtaita. Rimpien valtalaji on tässä luhtavilla (Eriophorum angustifolium).

Palsasoita esiintyy tundran ja boreaalisen vyöhykkeen rajamailla (erityisesti tunturikoivuvyöhykkeessä), kaikkialla metsänrajan tuntumassa pohjoisilla alueilla. Palsojen optimi-ilmasto: vuotuinen keskilämpötila -3 - -5°C ja sademäärä alle 450 mm vuodessa. Matala palsa syntyy noin 10 vuodessa, korkea palsa noin sadassa vuodessa. Palsa saattaa hajota nopeammin. Erityisesti kasvihuoneilmasto uhkaa hävittää palsat1

Palsan kasvipeite on karua: mm. suovarpuja, suomuurain (Rubus chamaemorus) ja suosammalia (mm. Sphagnum fuscum).
Alempana suolla ( ns. pounikossa) on märempää ja usein viljavampaa (sara- ja rahkasammalvaltaista kasvillisuutta ja rimpiä.
(Yllälevassa kuvassa oikealla oleva 'collapse scar'). Suomen Lapin korkeimmat palsat ovat noin 5 - 7 metriä korkeita.
Ylläolevassa kuvassa on esitetty joukko palsan sammalia. Kuivalla palsan laella saattaa kasvaa sammalten (mm. Dicranum-lajien) lisäksi myös jäkäliä. Kuvassa olevat julkaisut, kts.: Oksanen! ja Vorren!

Palsa ja sen etupuolella märkää saramättäistä pounikkoa syksyllä juuri ennen lumentuloa.
Tämä palsa on lähes puuttomalla, melko tundramaisella alueella Näätämön ja Neidenin raja-aluella, Norjan puolella.

Palsojen syntyyn on talven pakkasilla suuri merkitys: tuuli pyyhkii aluksi pienestä suomättäästä lumen pois,
jolloin turve jäätyy syvemmältäkin. Kesällä ei mätäs enää ehdikään sulaa (turve on hyvä lämmöneristäjä)...
Seuraavina talvina jääsydämen kasvu jatkuu.

Aikaa myöten - palsan kasvaessa isoksi - alkaa se rappeutua: yläpinta kuluu mm. sadeveden huuhtoessa sitä,
ja reunamat alkavat lohkeilla alas. Kun lopulta ydin pääsee sulamaan, koko palsa romahtaa kasaan. Ylläolevan kuvan
palsa on ilmeisesti kuvan ottoa edeltävänä kesänä (2004) sulanut paljon ja rapautunut yhdeltä sivultaan. Lieneekö se
kasvihuoneimiön oireita? Kts. myös toista palsakuvaa! Vrt. myös ikirouta ja pingo! Lisää: palsasoiden linnusto!

Ojitettuja soita on nykyisin noin puolet alkuperäisestä n. 10 000 ha) suoalasta. Lisää: soiden pinta-aloja Pohjois-Suomessa! Soita on meillä ojitettu (pääasiassa metsän kasvulle) varsinkin 1960 - 1980 -luvuilla paljon enemmän kuin esim. Ruotsissa (kts. kartta alla!). Pohjois-Suomessa eräät suo-ojitukset ovat epäonnistuneet, josta syystä nykyinen ojitusvauhtia on hidastettu. Soilla fotosynteesissä sidottua hiiltä joutuu myös turpeeseen, jossa osa siitä on eliöiden - paitsi ihmisen - ulottumattomissa, hapettomassa tilassa. Muinoin näin syntyi kivihiiltä.

Ojituksen jälkeen luonnontilainen suoyhteisö muuttuu mm. ojituksen voimakkuudesta riippuen ja siitä, miten paljon alkuperäinen suo sisälti liukenemiskelpoisia ravinteita. Muutokset johtavat yleensä eräiden kangasmetsien kasvillisuuden piirteiden lisääntymiseen. - Ojitettujakin soita on tyypitelty.

Turpeen vedenpidätyskyky on suuri: Kun vesi täyttää turpeen koko huokostilan, on siinä vettä jopa 1600% kuivapainoon verrattuna. Huokostilan pääosakas on osittain hajonnut rahkasammal. Monet pohjoisen suot ovat liian märkiä puiden (ja myös esim. monien varvujen kasvulle). Vain suomättäillä on hiukan kuivempaa; hapeton vesi ei siellä ulotu aivan happea tarvitsevan juuriston tasolle saakka.

Hyvissä olosuteissa hilla saattaa tuottaa jopa 1500 kiloa marjoja yhdellä suohehtaarilla.
Isokarpalo on märkien soiden ja rantojen laji. Sen marjat ovat kypsiä vasta myöhään syksyllä tai vasta seuraavana keväänä.

Valitse ylävalikosta haluamasi luontoaihe!