Valitse tarkempi aihe (tai selaa tätä 'sivua' alaspäin):
Valitse tarkempi aihe (tai selaa tätä 'sivua' alaspäin):
Ihminen on toiminnallaan erityisesti viime aikoina lisännyt paineita elämän sietokykyyn: happamoituminen, ympäristömyrkyt, kasvihuoneilmiö ja otsonikato sekä metsien ja metsämaan käsittely ja perinteisen maatalousympäristön häviäminen koskettavat nykyisin myös Lapin luontoa.
Teollisuuden tuottamista ilmansaasteista on materiaalin poltto yhä meilläkin merkittävää luokkaa. Kaikki poltto lisää tietenkin ilman hiilidioksidipitoisuutta, mutta erityisesti turpeen poltto tuottaa energiayksikköä kohti paljon hiilidioksidia. Kivihiilen poltto tuottaa lisäksi ilmaan mm. rikkiä.
Pohjoinen metsäluontomme on muuttumassa myös siten, alkuperäiset metsäalueet pirstoutuvat eli fragmentoituvat. Tällä on merkittäviä vaikutuksia paitsi maisemaan myös kasvi- ja eläinpopulaatioiden pysyvyyteen. Pohjoisessa on useissa tapauksissa aurattu hakkuuaukeiden pohjia silloinkin, kun se ei olisi ollut tarpeen...
Aikanaan on perinteinen maatalous luonut sopivia uusia (valoisia, puuttomia) elinympäristöja jopa n. 600 eläin- ja kasvilajille. Viime aikoina on tehomaatalous kuitenkin hävittänyt näistä lajeista melkoisen osan. Luonto elää ja muuttuu... Lisää: linnustomuutoksia pohjoisessa!
Ennen oli paljon metsäpaloja. Ne ovat kuitenkin olleet yleensä pienehköjä, joten maastossa on ollut eri-ikäisiä metsiköitä. Erityisesti kuusi on kärsinyt metsäpaloista. Sen alaoksat roihahtivat kuivuneina helposti palamaan, kun maastopalo levisi maata pitkin. Pian liekit ulottuivat latvukseen saakka - ja puu kuoli. Mänty on kestävämpi: sen paksu kaarna rajoittaa paloa, eikä vanhalla männyllä yleensä ole koivia oksia lähellä maanpintaa kuten kuusella on.Tämä lisää eliöpopulaatioiden monimuotoisuutta ja sukkessiovaiheita. Lisää: metsäpalot!
Esim. kuusi ohutkaarnaisena puuna ei kestä metsäpaloa yhtä hyvin kuin mänty. Palon jälkeen usein ensin tuli koivuvaihe. Ihminen on vaikuttanut suuresti metsiin mm. kaskenpolton ja tervanpolton myötä. Laajat metsänhakkuut ja tiheä metsäautotieverkostot vähentävät metsien monimuotoisuutta. Ikimetsiä ei nykyisin enää pääse juurikaan syntymään.
Metsäpalojen, tautituhojen tai saasteiden vaikutukset ovat ajan myötä verraten lyhytaikaisia. Mäntykin ehtii satoja vuosia kestävän elämänsä aikana saada jälkeläisiä Lapin ääriolosuhteissakin enemmän kuin meistä kukaan! Soistuminen tai ilmastonmuutokset metsänrajalla johtavat kuitenkin joskus siihen, että metsäekosysteemi muuttuu pysyvämmin jopa aivan toiseksi ekosysteemiksi.
|
• Saasteiden laskeumat ja pitoisuudet...
Rikkilaskeumakartta (yllä) kuvaa jo vanhentunutta tilannetta rikkilaskeuman osalta (vuodelta 1990).
Itäisimmässä Pohjois-Suomessa (Petsamon ja Kostamuksen kohdalla) näkyy kohonneita rikkipitoisuuksia.
Myös merenrannikolla on nähtävissä paikallisia, teollisuuden päästöistä johtuvia korkeahkoja laskeuma-arvoja.
Tässä karttoja, joissa esitetään raskasmetallien pitoisuuksia metsäsammalista (jotka keräävät itseensä ilman saasteita).
Lyijypitoisuuksien pieneneminen (ylin kartta!) johtuu pääasiassa siirtymisestä lyijyttömän bensiinin käyttöön.Tornion terästehtaan vaikutukset kromipäästöihin ovat nyt selvästi vähäisemmät kuin vielä 1900-luvun lopulla.
Sama koskee Petsamon nikkelisulattamon vaikutuksia itä-Lapin nikkelipäästöihin. On kuitenkin huomattava se,
että ainakin ajottain on Petsamon tehdas joutunut viime vuosina rajoittamaan tuotantomääriään. Uusimpien, v. 2008 julkaistujen tutkimustulosten mukaan ovat Koillis-Lapin nikkeli- ja kuparilaskeumat jälleen viime vuosina kohonneet entistä suuremmiksi. Myös mainittujen raskasmetallien vaikutusalue on laajentunut ulottuen nyt Keski-Lappiin saakka. Ilmeisesti po. metallien tuotantoa on jälleen lisätty viime vuosisadan loppupuolen laman jälkeen.
Meillä Harjavallan/Porin alueen nikkelipäästöt (jotka eivät näy kartassa) ovat selvästi vähentyneet vuoden 1985 jälkeen.
Myös elohopean, kuparin, raudan ja sinkin pitoisuudet ovat pienentyneet.
Tunturikoivu saattaa ajan myötä jopa sopeutua ainakin Kuolan niemimaan raskasmetallipäästöihin ja siten evolutiivisia muutoksia voi tapahtua koivuissa jo muutaman kasvisukupolven aikana. Lisää: väitöskirja Janne Eränen!
Ilmansaasteista esim. noki ja pöly likaa maastoa varsinkin teollisuus- ja kaupunkialueilla muuttaen esim. puiden runkoja tummemmiksi, kuin mitä ne luonnostaan olisivat. Osasyyllisenä runkojen tummenemiseen on usein puilla kasvavien jäkälien tuhoutuminen saasteisiin. On myös havaittu joidenkin hyöteisten (esim. perhosten), jotka istuvat tummuneilla puiden rungoilla, muuttavan esim. siipiensä väriätystä tummemmmaksi sitä mukaan, kun ympäristö tummenee ja hyönteinen saa uusia jälkeläisiä. Näin eivät hyönteisiä syövät linnut löydä tummia perhosia tummilta rungoilta. Nyt, kun ilman saasteiden määrä on eräillä alueilla vähentynyt, ollaan palaamassa vaaleampaan suuntaan: esim. koivumittariperhosten on todettu vaalentuvan takaisin entiselleen ainakin Englannissa. (Uutinen Tieteen Kuvalhdessä nro 6, 2005, s, 21.).
Raskasmetallilaskeumat ovat Lapin alueella yleisesti katsoen olleet pienempiä kuin etelämpänä, ja ne ovat pääsääntöisesti pienentyneet viime vuosina (kts. ylläolevia karttoja!). Sammalten raskasmetallipitoisuudet, joita Metsäntutkimuslaitos (Metla) on Suomessa mitannut samoilta koealoilta vuosina 1985, 1990, 1995 ja 2000, ovat selvästi pienentyneet Suomessa vuoden 1985 jälkeen. Vuoden 2000 mittausten mukaan erityisesti lyijyn, vanadiinin ja kadmiumin pitoisuudet sammalissa ovat alentuneet sekä niin sanotuilla tausta-alueilla että päästölähteiden läheisyydessä. Lisätietoja näistä sammalmittauksista löydät internetistä Metlan sivuilta.
Laajan Itä-Lapin saasterasitteita selvitelleen projektin mukaan ei Lapissa ollut myöskään havaittavissa mitään suuria saasteongelmia aivan itäisimpiä osia lukuunottamatta. (Tikkanen, E. (toim.), 1995: Kuolan saastepäästöt Lapin metsien rasitteena. - Gummerus, 232 s.). Viimeaikaiset tutkimukset (mm. Yleiseurooppalainen Metsien Terveydentilan Seuranta, ICP Forests) osoittavat myös, että esim. rikki- ja typpilaskeumat sekä happamoitumista ilmentävä metsämaan alumiinipitoisuus ovat Lapissa verraten alhaisella tasolla verrattuna lukuisiin Keski-Euroopan saastealueisiin. Kuolan teollisuuden päästöt näkyvät Lapissa lähinnä vain Sevettijärvellä (ja Norjan Svanvikissa).
Puiden terveydentilan mittana on usein (varsinkin takavuosina) käytetty latvuslehvästön harsuuntumista. Harsuuntumista voi ilmetä monenlaisten puita rasittavien syiden vuoksi. Varsinkin vanhat kuusimetsät ovat pohjoisessa harsuuntuneet, männiköt eivät niinkään. Kuitenkaan harsuuntuminen ei liene sitten 1980-luvun lisääntynyt - tilanne on vakaa. Harsuuntuminen saattaa usein olla ei saaseiden vaan versosurma-sienen aiheuttamaa.
Kun ilma tai maa on kroonisesti pilaantunutta, ovat - ainakin arktisella alueella - monien kasvien lehdet paksumpia ja mesofyllin solut paljon suurempia kuin terveissä kasveissa. (Eräiden venäl. tutkimusten mukaan).
• Ilman saasteet lisäävät talvivaurioriskiä...
Ilmaston viileyden vuoksi eivät kasvimme siedä yleensä yhtä suuria saastekuormia kuin ne sietävät etelässä. Sitä paitsi esim. havupuiden neulaset joutuvat monivuotisina sietämään pitkään saaste- ja talvistressiä.
Eri tekijöiden - esim. ilman saasteiden, pakkasen ja tautien - osuutta on vaikea arvioida tai mitata. Vauriotyypitkin muistuttavat näissä tilanteissa usein (ainakin päällisin puolin) toisiaan. Vrt. myös talvisienet!
Kasvien elintoiminnat ovat vilkkaimillaan kesällä, joten saasteitakin kulkeutuu silloin herkästi kasvin sisään. Tämä voi se heijastua talvensietoon: saasteet ovat se viimeinen pisara. Erityisesti kylmänkestävyys voi heiketä talvella tai vesitalous vaikeutua kevättalvella edellisen kesän saastevaikutusten vuoksi.
Saastepitoisuudet ovat talvella yleensä korkeita, joten ongelmia voi syntyä silloinkin, vaikka vauriot tulevat näkyviin vasta keväällä. Talvella saattaa esim. männyn neulasissa olla paljon rikkiä ja muita saasteita; silloin niitä on ilmassakin paljon, eikä vesisade huuhtele neulasia puhtaaksi. Jos neulasissa on vesivajausta, pyrkii kasvi ottamaan vettä mm. neulasten pinnalta, jossa saasteita on talven jäljiltä.Usein vasta keväällä, elintoimintojen vilkastuttua, tulevat vauriot näkyviin mm. neulas- tai silmukuolemina.
Myös tuhohyönteiset saattavat iskeytyä ilman saasteista kärsiviin havupuihin, ja puut lopulta kuolevat. Ilmeisesti ainakin osa kasvipeitteen saastetuhoista aiheutuu useiden eri tekijöiden yhteisvaikutuksista. Kts. artikkeli tästä aiheesta: Nuorteva!
Lumipeite suojaa usein kasveja saasteilta. Vaikka lumenpäälliset kasvin osat olisivat pahoin vaurioituneet, ovat lumipeitteen suojassa olevat osat usein täysin terveen näköisiä. Tosin hapan sade (lumikin on silloin hapanta!) voi aiheuttaa ongelmia viimeistään keväällä, kun hapan lumi sulaa.
Huurre näyttää puolestaan keräävän saasteita (suuri pinta-ala).
Lisää: talvivauriot!
• Metsämarjat Pohjois-Suomessa...
Pohjois-Suomen metsämarjojen raskasmetallipitoisuudetkin ovat aika alhaiset, joten marjoja voi huoletta syödä. Vasta lähellä saastelähteitä (Montsegorsk) nousevat pitoisuudet korkeiksi myös marjojen syöntiä ajatellen (vrt. allaoleva kuva!). Myöskään Lapin riistaeläimistä eikä poroistakaan ole löydetty korkeita raskasmetallipitoisuuksia.
• Orgaaniset klooriyhdisteet...
Orgaanisista klooriyhdisteistä tunnetuimpia ovat polyklooratut bifenyylit eli PCB-yhdisteet. Ne ovat aiheuttaneet mm. Itämeren hylkeiden lisääntymishäiriöitä. Näitä yhdisteitä on lukemattomia erilaisia - monien vaikutukset luontoon ovat huonosti tunnettuja. Vaikka joidenkin myrkkyjen, kuten DDT:n käyttö on ollut jo kauan kielletty, niitä yhä kulkeutuu Suomeenkin (kts alempana DDT!) muista maista.
Kuva (yllä) kertoo, että PCB-pitoisuudet kasvoivat Lapin järvien pohjasedimenteissä aina 1980-luvun loppuun saakka.
Jo 1960-luvulta lähtien olivat eliöiden PCB-pitoisuudet laskeneet. PCB:tä sisältävien materiaalien käyttöö kielettiin meillä
v. 1990. Mutta maailmassa on vielä runsaasti PCB-jätteitä, joista niitä leviää myös pohjoiseen.
Meillä on humuskerroksessa pieniä määriä DDT:tä ja sen lähes yhtä myrkyllisiä johdannaisia (dde ja ddd), vaikka ddt:n käyttö on meillä kielletty vuonna 1976.
Ilmeisesti siis ddt:tä yhä käytetään jossain maamme lähialueilla. Pohjois-Suomessa niitä on kuitenkin selvästi vähemmän kuin Etelä-Suomessa. Myrkky kerääntyy eläinten rasvakudoksiin aiheuttaen esim. linnuissa sukupuolimuutoksia ja petolintujen munankuoren ohentumista. Selkälokkikanta romahti Söderskärillä (Suomelahdella) viime vuosisadan lopulla. Lokkeihin kerynyt ddt oli ilmeisesti peräisin Afrikasta, jossa nämä lokit elokuu-toukokuu välisen ajan joka vuosi. - Lähde: HS 21.10.03: Supermyrkkyä selkälokeissa/SYKEn tutkija Juha-Pekka Hirvi.
Radioaktiivisuus oli Lapissa - sekä luonnossa että ihmisissä - 1960-luvulla korkealla tasolla ydinasekokeilujen vuoksi. Erityisesti kesium-137:ää (ja myös strontium-90) kertyi ravintoketjuihin, mm. ketjuun jäkälä-poro-ihminen. Koeräjäytykset ilmakehässä lopetettin v. 1963. Radioaktiivisuus Lapissa alkoi alentua pari vuotta myöhemmin. Kesiumin puoliutumisaika on 30 vuotta, mutta luonnossa monista syistä johtuen puoliutuminen voi olla nopeampaakin. Poronlihan cesium-pitoisuus vähenee myös kesänaikana, jollon poro ei syö jäkälää. Ehkä myös 1960-luvulla tapahtunut Lapin suuri tunturimittarin aiheuttama koivutuhokin 'lyhensi' poronlihan puoliutumisaikaa poron päästessä syömään heiniä ja ruohoja, jotka lisääntyivät entisten koivumetsien tullessa valoisammiksi.
Vielä 2000-luvun alkupuolella on kuitenkin ainakin Suomen keskiosissa säilynyt maan yläosissa - humuksessa - aika korkeitakin kesium-pitoisuuksia. Nämä pitoisuudet ovat seurausta Tsernobylin ydinvoimalan tuhoutumisesta v.1986. Tsernobylin ydinvoimalan onnettomuus näkyi Lapissakin kohonneina kesium-pitoisuuksina. Onnettomuuden tapahtuessa oli 'vanhaa' cesiumia vielä jäljellä n. 19% 1960-luvun huippuarvoista. Sääolosuhteiden ja lumipeitteen vuoksi ei Lapin luontoon tullut keväällä 1986 niin suurta radioaktiivisuutta kuin Keski- ja Länsi-Suomeen laskeutui.
Kuitenkin näyttää siltä, että mm. pohjoisen niukkaravinteisuus ja ravintoketjujen vähyys lisäävät radioaktiivisen laskeuman hautallisia seurauksia luonnossa eteläisiin olosuhteisiin verrattuna.
Poronjäkälä on erinomainen luonnossa olevan radioaktiivisuuden mittari.
Tulevaisuuden suurimmaksi ympäristöämme uhkaavaksi tekijäksi on useissa yhteyksissä nimetty kasvihuoneilmiö, jonka vaikutuksia on jo nyt nähtävissä luonnossamme. Kasvihuoneilmiön syynä pidetään yleisesti ns. kasvihuonekaasujen (ensisijaisesti vesihöyryn ja hiilidioksidin) määrän lisääntymistä. Ihminen lisää nykyisin hiilidioksidin tuottoa polttamalla orgaanista materiaalia.
Tosin ilmastomme vaihteluun vaikuttaa merkittävästi myös luonnollinen vaihtelu. Meillä esim. luonnollinen ja vuodesta toiseen muuttuva kesän ja talven keskimääräinen lämpätila on yhä merkittävä tekijä, joka voi muuttaa myös kasvihuoneneilmiön lämpötilaennusteita.
Kuva yllä: kasvihuonekaasut vähentävät lämmön siirtymistä maasta avaruuteen, jolloin alailmakehä lämpenee.
Ilmakehän yläosiin muodostuu näistä kaasuista "katto", joka sallii auringon lämpösäteiden pääsyn ilmakehään, mutta estää lämmön poistumista takaisin avaruuteen. Hiilidioksidin määrää ei ole Suomessa valitettavasti kyetty alentamaan vuoden 1990 tasoon, jonka Montrealin kokous asetti (1997) tavoitteeksi. Päinvastoin, kivihiilen käyttöä on viime vuosina jouduttu lisäämään mm. energiatarpeen ja kuivien kesien vuoksi (ei riittävästi vesivoimaa - esim. vuosi 2003 oli heikko vesivoimavuosi!). Maamme suuret, paljon energiaa ja kivihiiltä tarvitsevat tehtaat ovat kuitenkin nykyaikaisia ja vähäpäästöisiä. Suuri ongelma on silti, miten tilanne muuttuu lähitulevaisuudessa, jolloin teollisuus - ja sen myötä kasvihuonekaasut - yhä lisääntyvät, ja pitäisi 'ostaa' (Kioton sopimuksen mukaan) lisää mahdollisuuksia päästöihin. Viime aikoina on teollisuuttemme käyttänyt yhä enemmän fossiilisia polttoaineita, joten kasvihuonepäästöt ovat lisääntyneet. Ne olivat v. 2003 kaikkiaan n. 40% suuremmat kuin vuonna 1990. Ydinvoima ei tuota kasvihuonekaasuja; viides laitos on rakenteilla, kuudetta on alettu suunnittelemaan.
Kuva yllä: Hiilidioksidin määrä alkoi jyrkästi kohota teollisen vallankumouksen aikana, 1800-luvun lopulla,
mutta viime vuoisadalla - ja tälläkin vuosisadalla - nousu on ollut vielä voimakkaampaa.
Eräs esimerkki melko pitkäaikaisista hiilidioksidin mittauksista löytyy Point Barrow'ista, Alaskan pohjoiskärjestä. Siellä CO2-pitoisuus oli v. 1973 vain 330 ppm (=miljoonasosaa), mutta sen jälkeen arvo on noussut 50 ppm eli noin 15%.
Toisaalta on ennustettu, että ilmakehän hiilidioksidipitoisuus ei sittenkään nousisi tulevaisuudessa niin paljon, että ilmakehä lämpiäisi oleellisesti. Hiilidioksidia poistuu myös ilmakehästä erilaisiin 'nieluihin', kuten meriin, metsiin ja soihin. Kasvit puolestaan vähentävät yhteyttäessään ilmakehän hiilidioksidia, kunnes lopulta lahotessaan (tai niitä poltettaessa) 'luovuttavat' hiilidioksidin takaisin ilmakehään. Osa hiilestä joutuu näin pitkäikäisiin varastoihin (vesi, kivihiili, turve). Lisää: Maapallon metsät ja hiilivarat.
Vastikään ovat eräät tutkijat kiinnitettäneet huomionsa hiilidioksidia n.300 kertaa voimakkaampaan kasvihuonekaasuus, dityppiosidiin.Sitä vapautuu ikiroudasta sulavilla tundralueilla (mm. Länsi-Siperian tundralla) maaperän mikrobien toimesta (ns. maaperän turvekehissä). Kts. lehtiartikkeli!
Kuva yllä: Ruotsalainen ekologi Peter Eliasson (Uppsalan yliopisto) on tutkinut avohakkuiden
vaikutusta metsien hiilitalouteenverrattuna luonnontilaisiin metsiin.
Heti hakkuun jälkeen hiilidioksidia vapauuu ilmakehään enemmän kuin sitoutuu,
mutta kun uusi metsä alkaa kasvaa, vähenee hiilidioksidin vapautumien ilmaan,
ja hiilen sitoutumien maaperään lisääntyy.
Näinollen talousmetsät, joissa suoritetaan jatkuvasti avohakkuita.
ovat tehokkaampia hiilen sitojia kuin luonnontilaiset metsät.
Oikeaan aikaan (ei siis kovin vanhana) hakattu metsäon sitonut vuosittain
nettona viisi tonnia hiiltä hehtaaria kohti. Toisaalta on tietenkin muistettava,
että hakatuista puista huomattava osa poltetaa, jolloin hiilidioksidia taas vapautuu ilmaan.
Myös avohakkuualaneliöstö kärsii, veden haihtuminen saattaa lisääntyä, maa köyhtyy (pitää lannoittaa),
metsästys, marjastus yms. kärsivät avohakkuista.
Pohjoisissa metsissä kasvit syksyisen lyhyen päivän vuoksi eivät paljonkaan yhteytä (eivät siis sido hiilidioksidia), mutta hengitys jatkuu lämpiminä syksyinä aika vilkkaana, jolloin hiilidioksidia vapautuu ilmaan. Myös maaperän mikrobitoiminta on 'lämpimässä' vilkasta tuottaen hiilidioksidia ilmakehään (kuten talvellakin lumipeitteen alla 'lämpimässä'). Pohjoiset metsät eivät siis ainakaan kovin tehokkaasti kykene torjumaan kasvihuoneilmastoa, vaan tuottavat melkoisia määriä kasvihuonekaasua (hiilidioksidia). Jos ilmasto lämpenee, voivat metsät tuottaa hiilidioksiidia enemmän kuin ne sitovat, jolloisn tilanne muuttuu negatiiviseksi koko maapalon metsien osalta.. Tämä johtuu siitä, että ilman lämmetessä saattaa metsiä kuolla (lämpö, metsäpalot, hyönteistuhot yms.) enemmän kuin nyt, ja puuaineen lahoaminenkin nopeutuu. Esim. tropiikin sademetsissä lieneekin tilanne jo nyt sellainen, että hiilidioksiidia vapautuu suunnilleen yhtä paljon kuin sitä sidotaan yhteyttämisen kautta. Lisää: metsien hiilitase!
Kasvihuonekaasuihin kuuluu myös mm. metaani (CH4), joka on noin 20 kertaa voimakkaampi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi. Metaania on ilmassa kuitenkin - toistaiseksi - verraten vähän, mutta sitä on paljon varastoituneena valtamerten pohjalietteissä ja ikiroudan maaperässä. Meilläkin on metaania paikoin mm. suoturpeessa ja vesistöjen pohjassa (varsinkin rantavyöhykkeen ruohikoissa. Viimeaikoina on esitetty elävän kasvipeitteenkin (mm. puiden) tuottavan metaania. Suoturpeesta ja järvistämmekin vapautuu koko ajan metaania ilmakehään. Esim. järviruoko (Phragmites australis) pumppaa turpeesta ja lietteestä metaania ilmaan onton vartensa kautta. Hannu Nykäsen tutkimusten mukaan varsinkin ravinteiset boreaaliset suot ovat melkoisia metaanin tuottajia. Jos suota kuivataan esim. maatalouskäyttöön, suo alkaa tuottaa dityppioksideja (turpeen palaminen).
Valtavat metaanimäärät ovat valtamerten pohjassa, josta niitä saattaa vapautua entistä enemmän, jos meriveden lämpötila nousee. Metaani on hiilidioksidia paljon tehokkaampi kasvihuonekaasu, joten sen vapautuminen ilmakehään ilmaston lämenemisen seurauksena on ilmeisesti erittäin kohtalokasta.
Viime aikoina on todettu, että pohjoiset havumetsät tuottavat pienhiukkasia eli aerosoleja, joilla saattaa olla vaikutuksia myös kasvihuoneilmiöön ja elävään luontoon. Aerosolit torjuvat yleensä kasvien tuholaisia mm. houkutellen tuholaisia syöviä hyönteisiä. Ao. aerosolien tuotto lisääntyy ainakin havupuilla ilman lämmetessä ja yhteyttämisen lisääntyessä, jolloin hiukkaset lisäävät pilvisyyttä ja siten viilentävät ilmakehää maanpinnan tuntumassa - hiukkaset siis torjuisivat kasvihuoneilmiötä. Aerosolit voivat kuitenkin - eräiden tietojen mukaan - vaikuttaa ilmastoon kuten hiilidioksidi, siis kasvihuoneilmiötä vahvistaen... Kts. myös: haihtuvat öljyt!
Kasvihuoneilmiön odotetaan lisäävän säälmiöiden äärevyyttä (myrskyjä, kaatosateita yms).
Tulevaisuudessa - viimeistään tämän vuosisadan puolivälin paikkeilla - saattaa meillä talvella olla selvästi (ehkä 4 - 6 astetta) nykyistä lämpimämpää. Kesällä lämpötila ei nouse ehkä yhtä paljon. Arktisen Neuvoston marraskuussa -04 julkaiseman tutkimusprojektin yhteenvedon mukaan ilmasto lämpenee eniten arktisilla alueilla, vuoden keskilämpötila noin 4-7 astetta. Vielä tällä vuosisadalla tapahtuisi oleellista lämpenemistä. Oulun tienoon talvilämpötilan on arvioitu muuttuvan yhtä lämpöiseksi kuin lämpötila nyt on Etelä-Suomessa, ja Inarin - Enontekiön lämpötila kohoaisi samaksi, kuin nyt on Oulun tienoilla.Lisää: kasvihuoneilmasto ja sen vaikutuksia!
Arktinen alue lämpenisi tehokkaimmin, koska lumien sulaessa tumma maan pinta paljastuu ja se 'imee' lämpöä. Merenpinta noussee vielä vuosisadalla noin puoli metriä. Kuitenkin Suomessa vaikutus on vähäisempi maannousun vuoksi.
Kuva yllä: Varsinkin kevätkuukausien lämpötila on Suomessa noussut
älkeen aika selvästi ja suoraviivaisesti
(FT Heikki Tuomenvirran mukaan, väitellyt 19.3.04).
Kuva yllä: Maapallon lämpötila on selvästi noussut viime vuosisadan (1900) lopulla.
Kuitenkin nyt 2000-luvun alkupuolella on tullut tietoja, että maapallon ilmasto
ei ole lämmennyt noin kymmenen vuoteen...
Lapissa, esim. Kilpisjärvellä ei vielä ole havaittavissa kovin selvää lämpötilan nousua.
Jää heijastaa valosta n. 80% takaisin ilmaan, lumi vain n. 20%. Jos jää ja lumi sulaa, lämpeneminen kiihtyy,
koska kasvillisuus peittää maanpinnan. Lumi ja jää heijastavat näet huomattavan osan lämpösäteilystä
takaisin avaruutta kohti, kasvipeite heijastaa vain pienen osan.
Vuotuinen sateenmäärä saattaa pohjoisessa lisääntyä - ehkä jopa kaksinkertaistua - nykyiseen verrattuna.
Merenpinnan oletetaan nousevan jäätiköiden sulaessa. Ennusteet vaihelevat puolesta metristä pariin metriin. Jään sulaminen esim. Grönlannissa on koko ajan kiihtymässä, ja ennusteet sen vaikutuksista vaihtelevat. Perämeren rannikolla maankohoaminen kompensoi osaksi veden nousua.
Jäämeren jäätiköllä on jo tähän mennessä tapahtunut suuria muutoksia: Vanhan
jään alue on supistunut suuresti muutamassa vuodessa.
Eräät ilmastotutkijat ovat huolissaan siitä, että Golf-virta pysähtyisi (=loppuisi) tai siirtyisi toiseen paikaan ilmaston lämmetessä. Tämä johtuisi siitä, että suolatonta vettä kertyisi Jäämereen yhä enemmän jäätiköiden sulaessa ja Siperian jokien tuodessa suuria sulavesimääriä. Jos Golf-virralle käy näin, saattaa pohjoinen palloonpuolisko alkaa jäähtyä. Esim. Britten saarille on ennustettu jopa 20 asteen pakkasia. Kts. lehtiuutinen! Mm. suomalainen prof. M. Saarnisto kuitenkin torjuu tämän mahdollisuuden. Hän epäilee Grönlannin jäätikön sulamista kokonaan. Kts. lehtiuutinen!
Viime aikoina on esitetty tutkimustuloksia, joiden mukaan maapallon lämpötilan nousu viime aikoina johtuisikin auringon aktiivisuuden muutoksista ja tähän liittyen maapallolle tulevan kosmisen säteilyn muutoksista. Näyttää kuienkin siltä, että nämä teoriat eivät ole saaneet vahvistusta.
Kuitenkin maapallo on aikojen kuluessa kokenut monia suuriakin ilmastovaihteluita, joiden syynä ei voi olla ihminen. Miksei sellaisia muutoksia voisi esiintyä nykyisinkin? Sitäpaitsi - vaikka ihmisen toimenpiteet aiheuttaisivat ns. kasvihuonellmiön, saattaa siihen liittyä arvaamattomia luonnonmuutoksia, kuten esim. Golf-virran suunnan muutoksia, suuria pilvisyyden muutoksia jne.
Maapallon hämärtyminen. Maan pinnalle tulevan auringon valon määrä on vähentynyt 1900-luvun lopulta lähtien (hämärtyy...). On myös havaittu, että vettä haihtuu maasta ja kasvipeitteestä vähemmän kuin ennen siitäkin huolimatta, että kasvihuoneilmiön aiheuttaman lämpötilan nousun pitäisi lisätä haihtumista.
Valon määrän vähenemisen ja siihen liiittyvän ilman kosteuden lisääntymisen on esitetty johtuvan siitä, että ilman saastehiukkaset, jotka toimivat vesipisaroiden ja siten myös pilvien muodostumiskeskuksina, ovat monilla alueilla selvästi lisääntyneet. Kun pilvissä on paljon vettä, heijastaa pilvikerros auringon valoa peilin tavoin takaisin avaruuteen päin, ja maanpinnalle pääsee entistä vähemmän valoa.
Hämärtymisilmiö saattaa muuttaa maapallon sade- ja kuivuussuhteita oleellisessa määrin. Jos ilman saasteita vähennetään, lisääntyy valoisuus ja kasvihuoneilmiö voimistuu. Jos taas saasteita ei vähennetä, ei lämpötila nouse niin paljon kuin kasvihuoneilmiössä on oletettu tapahtuvan. Jos nämä eräiden tutkijoiden näkemykset ovat totta, on maapallon tulevaisuus synkkä.
Mahdollisia muutoksia elävässä luonnossa.
Koska muutosten ennustaminen on tavattoman vaikeaa, voidaan olla monta mieltä, mitä tapahtuu, jos hiilidioksidin määrä ja ilmaston lämpeneminen yhä vain ketenee. Maapallon lämpimillä, erityisesti kuivilla alueilla, tapahtuu myös suuria muutoksia, osin hyvinkin negatiivisia mm. kuivuuden ja lämmönkin lisääntyessä. Sensijaan alueet, joissa maisema on monimuotoista esim. korkeussuhteiden osalta, saattaa löytyä mm. hyönteisille ja kasveillekin pakopaikkoja ilmastonmuutosen uhatessa. Tätä asiaa on Euroopan päiväperhosten osalta tutkittu Oulussa (yliopiston luonnonmantieteen laitos prof. Miska Luoto tutkimusryhmineen).
Monet nykyiset eliöt voivat sopeutakin muuttuviin olosuhteisiin esim. muuttaen käyttäytymistään soveltuvaksi muuttuneeseen elinympäristöön (varsinkin nisäkkäiden ja lintujen piirissä oletetaan olevan tällaisia 'kykyjä'). Valtaosa Suomenkin muuttolinnuista näyttää nyt aikaistaneen keväistä saapumistaan maahamme (mm.K. Rainio, 2008).
Jos osa lisääntyvästä sateesta tulee lumena, saattaa sen paksuus ja/tai jäätyminen vaikeuttaa nykyistä enemmän mm. porojen ravintotaloutta, poroja saattaa paljon kuollakin. Särki ja lahna ja ehkä ahvenkin puolestaan hyötyvät ilmaston lämpenemisesta, koska vedet rehevöityvät. Rannikon vedet tulevat myös vähemmän suolaisiksi talvisateiden lisääntyessä. Särki vaatii lisääntyäkseen, että veden suolapitoisuus on alle neljä promillea.
Myös metsänraja siirtynee ylemmälle tasolle/pohjoisemmmaksi. Nykyisin metsänraja on esim. Enentekiön suurtuntureilla n. 650 m korkeudella merenpinnasta, mutta jos ilmaston vuoden keskilämpötila kohoaa 2 astetta,voi metsinraja siirtyä 150 metriä ylemmäksi. Jo nyt mm. koivun taimia näkee Enontekiön Lapissa pohjoisempana ja ylempänä kuin ennen. Luonnonvalinta voi myös johtaa uudenlaisiin sopeutumiin, vaikkei laji siirtyisikään uusille alueille.
Monien kasvilajien leviämismahdollisuudet riippuvat mm. siitepölyn leviämiskyvystä: miten helposti ja miten kauas siitepöly kulkeutuu esim. tuulen mukana etelästä pohjoiseen (vallisevat tuulet ao. kukinta-aikana), löytyykö vastaanottokyisiä emikukkia samman aikaan kuin etelästä pohjoiseen 'lentävä' siitepöly on itämiskykyinen. Vastikään on todettu, että männyn siitepölyä leviää silloin tällöin Etelä-Suomesta aina Lappiin saakka, ja kykenee siellä pölyttämään emikukinnot. Julkaisu: Saila Varis et al. Kts. myös: geneettinen vaihtelu!
Ilmaston lämmetessä varsinkin arktinen tundraluonto kärsii; ei ole tilaa, mihin paeta lämpenevää ilmastoa ja etelästä tunkeutuvaa, kilpailukykyistä lajistoa (Jäämeri estäää maaeliöstön siirtymisen pohjoisemmas). Hitaasti kasvavat ja niukasti lisääntyvät lajit ovat huonoimmassa asemassa ilmaston muuttuessa. Jos ilmasto lämpenee, vähenee ainakin tundra- ja tunturikasvillisuuden pinta-ala. Varsinkin Suomen suurtunturialueen kalkkia vaativat/suosivat kasvilajit voivat olla hätää kärsimässä, koska kalkkialueet ovat 650-900 metrin korkeudella, jonne metsätkin saattavat asettua ilmaston lämmetessä, eikä ylempänä ole kalkkia.
Suomen luonto-lehdessä on pari artikkelia ilmaston lämpenemisen seurauksista arktisella alueella: Markku Lappalainen, 2005: Jääkarhun painajainen. - Suomen luonto 2:4-13, 2005 ja Alice Karlson, 2009: Jääleinikki pakenee ylös tunturiin. -Suomen luonto 4: 8-9,2009.
Kasvihuoneilmiöllä on tietenkin vaikutuksia luontoon mm. nykyisen metsaänrajan tienoilla, jossa metsälajisto on sietokykynsä äärirajalla. Sateliittikuvista on nähtävissä (NASA, 2001), että kasvipeite on tuuhentunut/vihertynyt viimeisten 20 vuoden aikana, ei kuitenkaan (vielä?) Arktikumin ja Jäämeren partaalla.
Arktisten alueiden ilmastonmuutosten vaikutuksista on vastikään tehty laaja tutkimus (ACIA = Arctic Climate Impact Assessment). Lyhyt yhteenveto siitä täällä! Kts. myös: Arktisten alueiden luonnon muutoksia kasvihuoneimiön myötä (ACIA-raportti). Kasvihuoneilmiön katsotan vaikeuttavan myös mm. poron elämää.
On arvioitu, että pohjoiset palsasuot kutistuvat/häviävät, jos ilmasto lämpenee nykyisestä n. 4°C. Ilmeisesti Lapin palsasuot ovat jo nyt harvinaistumassa vähälukuisimmiksi ilmaston lämpenemisestä johtuen. Ainakin Norjasta ja Ruotsista on sellaisia tietoja. Kun palsat sulavat, vapautuu ikiroudasta metaania, joka puolestaan lisää kasvihuoneilmastoa.
Jokaisella eliölajilla - ja usein jopa saman lajin eri yksilöilläkin - on omat ekologiset/fysiologiset vaatimuksensa, joten muutosten vaikutusten ennustaminen on vaikeaa. Muutoksista pohjoisella havumetsäalueella, esim. Suomessa, onkin toistaiseksi aika niukasti luotettavia ennusteita. Voidaan kuitenkin olettaa, että joitakin eteläisiä lajeja työntyy tänne (esim. tammi, jota nyt istutettuna kasvaa Lapin läänin eteläosissa saakka). Tosin tammi näyttää olevan hidasliikkeinen laji.
Havupuut (hitaasti uudistuvina) eivät ehkä kaikilta osin ehdi sopeutua lämpimämpään ilmastoon. Kuusi sietänee mäntyä paremmin ilmaston lämpenemistä (kasvaa hyvin Keski-Euroopassakin). Puuston kasvun ennustetaan kuitenkin lisääntyvän Pohjois-Suomessa. Nyt (2008) on arvioitu Lapin puuston kasvavan n. 13 milj. kuutiometriä vuodessa, kun kasvu oli 1990-luvun alussa vain n. 8 milj. kuutiometriä vuodessa. Kasvun lisääntymisen syitä on ehkä monia: kohonnut lämpötila, pidentynyt kasvukausi, kohonnut hiilidioksidipitoisuus sekä Lapin puuston nuorentuminen, ja lisääntynyt metsien lannoitus.
Metsäpuiden puun tuotto lisääntyy ennusteiden mukaan eniten pohjoisessa ja vähenee etelässä. Lämpökaudella (1930-luvulla) puiden kasvu kyllä lisääntyi pohjoisessa aluksi, mutta sitten se väheni jo ennen kuin lämpökausi päättyi. Jo vanhastaan on todettu Lapissa syntyneistä havupuiden siemenistä kasvavien taimien kehittyvän Etelä-Suomessa hyvin ja nopeasti. Kuitenkin esim. hyönteistuhojen lisääntyminen on mahdollista, koska eteläisiä tuhohyönteisiä saattaa vaeltaa pohjoiseen. Lisää: Fenologiset havainnot!, perhosten kannanvaihteluita!, hiilitase! ja metsä- ja hiilivarat!
Kuva yllä: Pyökki ei nykyisellään viihdy Suomessa ilmastossa lyhyen ja
viileän kasvukauden vuoksi (eteläisimmässä Suomessa
ja Ahvenanmaalla on muutamia istutettuja pyökkejä;
pyökki on yleinen Keski-Euroopan lauhkean lehtimetsäalueen puu).
Ilmaston lämmetessä ja kasvukauden pidetessä pyökki saattaa saada siemenensä kypsiksi pohjoisempanakin.
Kasvihuoneilmiö ei suoraan vaikuta valaistukseen vaihteluun ja määrään,
mutta muuttuva lajisto vaikuttaa kyllä siihen. Pyökki ja kuusi ovat molemmat varjokasveja,
jotka tulevat toimeen aika vähäisessäkin valossa, ja jotka varjostavat myös
metsää niin,
että vain harvat kasvilajit viihtyvät niiden seurassa. Kuusi viihtyy pohjoisessa myös kuivemmassa kuin ylläoleva kuva esittää.
Monet tutkijat ovat huolissaan tulevan ilmaston äkillisistä lämpötilanmuutoksista, kuten halloista kasvukauden aikaan tai poikkeuksellisen lämpimistä jaksoista lepokauden (talven) aikana. Talvella ei metsän valaistus riitä monenkaan kasvilajin yhteyttämiseen, joten liiallinen lämpötila saattaa heikentää kasvin energiataloutta. Häirinnät kukkimisajankohdissa saattavat myös yleistyä kasvihuoneilmiön myötä (jos syystalvesta tai kevättalvesta on liian lämmintä).
Pohjoisessa voidaan ehkä alkaa viljellä joitakin uusia viljelykasveja, ja täällä jo olevien viljelykasvien pohjoisrajoja voi siirtyä Lapin rajoille. Rypsin viljelyala on jo 8.5 kertaistunut Oulun seuduilla vuodesta 1995. Vehnän viljely ulottuu jo Kainuuseen ja Pohjanmaalle (kuten kävi myös 1930-luvun lämpimänä ilmastojaksona).
Monet pienet eliöt, kuten eräät tuhohyönteiset, kirvat yms. saattavat yhä suuremmin joukoin siirtyä pohjoista kohti. Tuhohyöteisiä ilmestyy entistä enemmän varsinkin kaatuneisiin metsäpuihin. Näyttää siltä, että monet hyönteiset kykevät verraten nopeasti muuttamaan elinalueitaan.
Varsinkin monet päivä- ja yöperhoset lisääntyvät vauhdilla, koska monet niistä saattavat nyt lisääntyä useammin kuin kerran kesässä. Tosin pohjoisen valoisat kesäyöt saattavat rajoittaa pimeisiiin tai hämäriin kesäöihin sopeutuneiden yöperhosten tehokasta levintää valoisaan pohjoiseen. Lisää: päiväperhoset! Kts. myös: peltoekosysteemi!
Viime vuosilta on myös jo useita havaintoja eräiden muuttolintujen jäämisestä tänne talvehtimaan - ja talvehtiminen on onnistunut! Varsinkin tällaisia havaintoja on tehty eräistä vesilinnuista (kyhmyjoutsen, pikku-uikku ym.). Lisää: muutoksia talvehtivissa pikkulintukannoissa!
On arvioitu (Luonnonsuojelija 1/2008, 5), että ilmastonmuutos hävittää parikymmentä Suomen lintulajeista ja useat siirtyvät esiintymään vain Pohjois-Suomessa. Lintujen kokonaislajimäärä kuitenkin kasvaisi, koska etelästä siirtyisi tänne pesimään monia uusia lajeja.
Jos keväisin esim. huhtikuu lämpenee enemmän/nopeammin kuin muut kuukaudet, saattavat jotkut linnut aloittaa pesimisen liian aikaisin. Tämä voi johtaa lisääntymisen epäonnistumiseen. Tutkimusten mukaan esim. Suomen hiirihaukat aloittavat pesivät nyt 11 vuorokautta aikaisemmin kuin 1970-luvulla. Lisää: Aleksi Lehikoinen 2008; Climate forcing on avian life history. - Väitöskirja, Helsingin yliopisto.
Juha Valste (2008) on laatinut ennustuslistoja nisäkkäiden levinneisyyden muutoksista Suomessa. Alla osa listoista.
Mahdollisia uusia tai vakiintuvia nisäkäslajeja: Idänsiili (Erinoceus concotor)
|
Mahdollisesti häviäviä tai taantuvia nisäkäslajejalajeja: Idänpästäinen (Sorex caecuiens) |
Lämpötilan nousu lisää tietenkin veden haihtumista maasta ja kasvillisuudeta (ja muistakin eliöistä). Tämä voi puolestaan johtaa esim. metsäpalojen yleistymiseen havumetsävyöhykkeessäkin tai kasvipeitteen kuivuusvaurioihin.
Ilmaston lämmetessä saattaa tänne kulkeutua nykyistä nopeammin myös erilaisia etelän maaperään sitoutuneita ympäristömyrkkyjä, kuten ddt ja pcb. Niillä on näet tapana kulkeutua kohti kylmää.
Lapin järvet ovat pääosin kirkasvetisiä, joten ultraviolettisäteily - auringon säteilyn lyhytaaltoisin osa - pääsee tunkeutumaan veteen noin metrin syvyyteen, tummissa vesissä vain n. 10 cm. UVB-säteilyn aallonpituus on 280-320 nm ja UVA:n aallonpituus 320-400 nm.
Tämä säteily – vaikka sitä maapallolla onkin vähän – on hyvin haitallista elämälle. Ultraviolettisäteily vahingoittaa solujen DNA:ta. Vedessä tämä säteily saattaa aiheuttaa myös erilaisten myrkkyjen muodostumista/vapautumista (mm. raskasmetalleja).
Sammakkoeläinten mädin kehitystä ( ja aikuistenkin sammakoiden elämää?) häiritsee nykyisin mm. ultraviolettisäteily. Lisää: Eläinplankton - ainakin osa lajistosta - suojautuu liialliselta säteilyltä siirtymällä syvemmälle veteen ja/tai pigmentoitumalla. Muikun ja sian poikaset elävät yleensä aika lähellä järven pintaa. Mutta ne kykenevät välttämään suurta säteilyä sijoittumalla aurinkoisina päivinä syvemmälle ja nousemalla vain pilvisinä päivinä lähemmäs pintaa. Kts. uusia julkaisuja: (Rautio...) ja Ylönen!
Tunturialueen vedet ovat herkkiä UV-säteilylle, koska humusaineita on näissä vesissä vähän. Humuspitoisissa vesissä ei UV-säteily pääse tunkeutumaan syvälle veteen. Tunturijärvet ovat yleensä myös matalia, joten pohjaeliöstökin joutuu alttiiksi säteilylle. Monet planktoneläimet kykenevät tosin vetäytymään syvemmälle ja varjoon liian kirkkaassa vedessä. Osa voi suojutua UV-säteilyltä pigmenteillä (karoenoideja tai melaniinia).
Otsoni (O3) on myrkyllinen kaasu useimmille eliöille. Luontaisesti sitä ei juurikaan - ainakaan vielä - ole ilmakehän alakerroksissa, biosfäärissä. Tosin paikoin otsonia on ilmansaasteena biosfäärissäkin, jolloin ilmenee vauriota/tuhoja eliömaailmassakin. Jos otsoniptoisuus kohoaa nykyisestä, saattaa Suomessakin ilmetä otsonivaurioita eläväsä luonnossa. Mm. havupuissa ja niittyjen kasvilajistossa (mm.kissankello ja ahomansikka), on havaittu vaurioita ja tuhojakin otsonipitoisuuden kohotessa maanpinnan läheisissä ilmakerrosissa.
Otsonikerros sijaitsee 15–25 kilometrin korkeudessa stratosfäärissä. Otsonikerros suodattaa auringonvalosta pois erittäin vaarallisia ultraviolettisäteitä, joten otsoni on siellä erittäin hyödyllinen maapallon elämää ajatellen. Ultraviolettisäteilyn on todettu heikentävän monien eliöiden - ihmisenkin - vastustuskykyä, aiheuttavan sairauksia ja kasvun heikkenemistä (ainakin kasveilla). Kts. Ultraviolettisäteily Lapin vesissä!
Kasvihuoneilmiön voimistumisen myötä on yläilmakehän lämpötilan oletettu laskevan, mikä puolestaa edistää otsonin hajoamista erityisesti pohjoisella pallonpuoliskolla. Täten nämä kaksi ilmiötä - kasvihuoneilmiö ja otsonikaato - saattavat kytkeytyä toisiinsa tavalla, joka on eliökunnalle erittäin kohtalokasta.
Otsonikerroksen heikkeneminen havaittiin 1970-luvulla. Silloin esitettiin, että teollisuuden tuottamia kloorifluorihiilivetyjä eli CFC-yhdisteitä ehkä kulkeutuu stratosfääriin saakka ja hajoittaa/ohentaa siellä olevaa otsonikerrosta. Vuonna 1985 havaittiin ensimmäisen kerran Etelämanteren yläpuolella "otsoniaukko". Sen jälkeen on sekä etelänapa- että myös pohjoisnapa-alueella todettu otsonikerroksen heikkenemistä. Myös Suomen kohdalla on havaittu otsonikatoa (vrt. esim. Lapin tilannetta!). Talven 2004-5 aikana kasvoi otsonikato pohjoisessa suureksi. On myös ilmennyt, että UV-säteilyn määrä lisääntyy maanpinnan lähellä sitä mukaan kun otsonikerros ohenee.
Nykyisin on CFC-yhdisteiden, halonien ja muiden otsonikerrosta heikentävien aineiden tuotanto ja kulutus lähes kokonaan kielletty ainakin teollisuusmaissa, myös Suomessa. Otsonikerrosta heikentäville aineille on olemassa korvaavia aineita tai menetelmiä lähes kaikissa käyttökohteissa. Vaikka otsonikerroksen muutoksiin vaikuttavat olosuhteet tunnetaankin ja toimenpiteisiin on ryhdytty, on arvioitu, että vasta noin v. 2050 on otsonikerros elpynyt entiselleen. Lisää: Ympäristöministeriö!
Vesistöjen tilaan vaikuttaa pohjoisessa Suomessa ennen kaikkea maa- ja vesiympäristön fyysinen muokkaaminen (metsien hakkuut, soiden ojitukset, jokien rakentaminen yms.). Jätevesikuormitus on viime aikoina pienentynyt, mutta silti rehevöitymistä on havaittavissa joillakin merialueilla ja meren rannikoilla. Talvella kuormitus yleensä vähenee. Kuitenkin, jos kasvihuoneilmiö sulattaa paljon lumia talvisin, ja vettä virtaa mm. pelloilta vesistöihin, saattaa vesien rehevöityminen lisääntyä.
Jäämereen laskevissa Teno-, Näätämö- ja Paatsjoessa on ihmistoiminnasta aiheutuva ravinnekuormitus varsin pieni. Perämereen laskevissa joissa ja merenrannikolla ovat fosforipitoisuudet lievästi rehevöityneen vesistön tasolla. Kts. typpi- ja fosforikartat!
Pohjanlahden pohjoisosissa (Perämerellä) ei yleensä ole voimakkaita planktonleväesiintymiä (leväkukintaa). Täällä meri on verraten matalaa (noin 100 m), joten veden kierto (tuulet ja vuosikierto) sekoittavat vedet pohjia myöten. Happea on näinollen meren pohjallakin. Tästä systä ei fosfori pääse liukenemaan pohjalta pintavesiin levien ravinnoksi. Leväkukinta jää siis vähiin.
Itämeren eteläosissa tilanne on paljon pahempi: pohjalietteet ovat hapettomia, joten fosforia vapautuu yleisesti planktonin ravinnoksi, josta seuraa voimakkaitakin leväkukintoja. Nykyisin Atlantilta tulee harvoin raikkaita suolapitoisia vesiä Itämereen. Ne hapettaisivat meren pohjan ja estäisivät planktonkukinnan.
Tällä kaikella lienee ainakin eräiden tutkijoiden mukaan suurempi merkitys leväkukintan kuin esim. maatauloudella.
Pohjoisessa on happaman sateen neutraloituminen huonoa, koska maa-ja kallioperä on pääosin karua, ja maaperä on ohut ja vettäläpäisevä. Vesistöjen happamoituminen on kuitenkin pääosin jopa pysähtynyt 1990-luvulla ainakin virtaavissa vesissä, mutta kriittinen rikkilaskeuma ylittyy edelleen monissa järvissä. Erittäin lauhan ja sateisen syksyn 2006 aikana raportoitiin eräiden Pohjanmaan pienten jokien ja vesistöjen happamoituneen (kalakuolemiakin!). Syyksi on mainittu, että maaperän rikkipitoiset maat olivat luovuttanet tavallista runsaammin happamuutta vesiin.
Kemijoen veden elohopeapitoisuudet kohosivat Lokan ja Porttipahdan altaiden täyttövaiheessa korkeiksi veteen jääneen suoturpeen alkaessa hajota (ylläolleva kuva!). Elohopea rikastuu myös kalojen lihaksiin toisin kuin muut raskasmetallit. Nyt pitoisuudet ovat jo laskeneet niin, että niiden kalojen (hauki, made, ahven), joiden elopoheapitoisuus on yli 1 mg/kg (ja jotka siis ovat ihmisravinnoksi kelpaamattomia) on vain alle 2% Kemijoen vesistön kaloista.
Lohiloinen (Gyrodactylus salaris) on aiheuttanut valtavia lohituhoja Norjan luonnonvaraisessakin lohikannassa. Se on lohen matomainen ulkoloinen (pituus yleensä alle 1 mm). Loinen tappaa Atlannin lohien poikasia, mutta ei muita (esim. Itämeren) lohen poikasia. Suomen puolella loista ei ole paljonkaan tavattu, mutta Tenojoki on suuresti uhattuna.
Kaskiviljely aloitti varsinaisen maatalouden maassamme. Sitä ennen vijelyä oli vain pieninä sirpaleina rannikoillamme. Kaskiviljely syntyi Varsinais-Suomessa jo vasarakirveskulttuurin aikoihin, n. 2400-2000 eKr. Kivikirveellä metsistä raivatut ja sitten poltetut metsämaat olivat aluksi kooltaan pieniä. Niillä viljeltiin pääasiassa ohraa ja vehnääkin. Ruis ja nauris saivat jalansijaa vasta myöhemmin keskiajalla, jolloin suomalainen asutus laajeni Etelä- ja Keski-Suomeen. Kaskenviljely köyhdytti voimakkaasti maaperää.
1800-luvun alkupuolella oli maassamme kolme
maatalousaluetta. - Kuva: Suomenluonto, osa 5, 1981,
Soininen, 1974: Vanha maataloutemme.
Kaskialueen asutus keskittyi esim. Itä-Suomessa korkeille vaaramaille, koska ne olivat viljavampia kuin veden huuhtomat alavat maat. Rinnemailla ei myöskään halla vaivannut niin usein kuin alavilla mailla. Asumattoman vaaran rinteiden puut - kuuset ja männyt - kuorittiin tyveltä, jolloin ne kuivuivat ja lopulta kuolivat. Kuivunut metsä poltettiin; suuret puut saivat jäädä pystyyn, jolleivat palaneet. Sitten maa muokattiin ja vilja (lähinnä ruis ja ohra) kylvettiin. Kaksi viljan jyvää riitti kylväjän kengän alalle. Uusilta kaskimailta saatiin satoa jopa 6-8 peräkkäisenä kesänä. Työvälineenä oli sirppi ja vilja kerättiin ensin kuhilaiksi, josta ne siirrettiin puitaviksi (jyvät irti!).
Maaperä köyhtyi vähitellen ravinteista, ja puiden vesat, varvut ja heinät valtasivat maan. Silloin oli siirryttävä uuteen paikkaan, jopa uudelle vaaralle. Vanhojakin kaskimaita, joita oli viljelty 20-30 vuotta aikaisemmin, ja jotka nyt kasvoivat vesaikkoa ja lehtipuita, otettiin uudelleen käyttöön, koska sopivat viljelymaat kävivät paikoin vähiin. Lisää: kaskiviljely!
Kaskiviljelyksillä oli yleensä - ainakin alkuvaiheessa - aika vähän rikkakasveja verrattuna myöhemmin tehtyihin peltomaihin. Tyypilisiä kaskimaalle - lähinnä ahoille - tulevia kasvilajeja: harmaaleppä, koivut, ahosuolaheinä, nurmirölli, päivänkakkara, rohtotädyke, lillukka, ahosuolaheinä, simake, maitohorsma, puolukka, siankärsämö ja metsähanhikki. Luoho (Apera spica-venti), joka nykyisin on harvinainen, saattoi kaskimailla olla paikoin yleinenkin. Myös mesimarja, ahomansikka ja vadelma olivat yleisiä. Kaskimailla ja ahoilla oli usein myös runsaasti hyönteisiä (kaskaita, kaksisiipisiä, ripsiäisiä, kovakuoriaisia, pistiäisiä) ja hämähäkkejä. Ahomaiden linnustokin oli aika monipuolinen. Kts. myös: peltoekosysteemi!
Kun väestömäärä kasvoi, ja kaskimaat kävivät lopulta vähiin, sai kaskenviljely jopa ryöstöviljelyn piirteitä. Esim. kaikki puulajit eivät ehtineet kasvaa niin vanhoiksi, että ne olisivat siementäneet.
Lounais-Suomessa alettiin jo keskiajalla siirtyä pysyvään peltoviljelyyn - kaskenpoltto loppui siellä varhain. Muualla jouduttiin antamaan jo 1600-luvulla määräyksiä ja lakeja, jotka rajoittivat kaskiviljelyä. Mutta kaskenpoltto jatkui vielä pitkään, aina 1800-luvun puoliväliin saakka erityisesti Itä-Suomessa ja Kainuussa. Pohjoisimmat kskiviljlyalueet lienevät olleet Napapiirin tienoilla. Siitä pohjoiseen ei kaskea merkittävästi viljelty, vaan maatalous nojautui lähinnä karjatalouteen (naudat, lampaat, porot)
Väestömäärä kasvoi nopeasti ja kaskieamiskelpoiset maat kävivät vähiin 1800-luvun puolivälin tienoilla. Näinollen perinteinen maanviljelys kaskenpolttoineen osoittautui lopulta kestämättömäksi. Peltoviljelyäkään ei voitu noihin aikoihin juuri lisätä, kun karjamäärä ei voitu kasvattaa, koska niityt kävivät vähiin. Tällöin karjanlantaa ei riittänyt pelloille.
Tilanne alkoi kuitenkin parantua 1800-luvun lopulla, koska karjanhoito kehittyi nopeasti, samoin peltoviljely ja metsätalous. Peltojen vuoroviljely sai nopeasti uutta kannatusta. Myöhemmin alettiin lisäksi kiinnittää huomiota mm. maaperän kuohkeuteen ja riittävään humuspitoisuuteen. Kivennäismaavaltaisille pelloille tuotiin turvetta ja suopelloille kivennäismaata. Maaperää kalkitaan happamuuden vähentämiseksi. Nykyisin peltomaata muokataan koneellisesti rikkaruohojen vähentämiseksi, entisen kasvuston kitkemiseksi paikalta ja uuden viljelykasvin siementen multaamiseksi. Myös luontaiseen maaperän rakenteen muuttumiseen pyritään nykyisin kiinnittämään huomiota (esim. routa, monet kasvit ja eläimet muokkaavat maata). Omaperäiset lannoitusaineet (karjanlanta, tuhka, komposti, vihantalannoitus) eivät kuitenkaan aina riitä, vaan paljon käytetään myös keinolannoitteita - ei kuitenkaan luomuviljelyssä.
Peltoviljelyn vuosisatoina - aina 1800-luvun lopuille saakka - siirtyi luonnosta pelloille lähinnä valoisten kasvupaikkojen lajistoa, kuten suo- ja rantalajistoa. Aluksi nämä muutokset olivat kuitenkin vähäisiä, koska peltoalatkin olivat pieniä. Mutta 1800-luvulla maatalousmaisemaan oli sopeutunut jo suuri joukko alkuperäisen luontomme eläin- ja kasvilajeja.
Kemiallinen rikkakasvien, tautien ja tuholaisten torjunta yleistyi kovasti 1950-luvun tienoilla. Rikkasvien kemiallista turjuntaa toteutettiin meilläkin aikanaan n. 75 prosentilla vilja-alasta. Luonnonmukaista torjuntaa ei vielä ole läheskään riittävän pitkälle kehitetty.
Kasvin - ja eläintenjalostus on viime vuosikymmeninä ottanut pitkiä harppauksia. Eräiden viljelykasvien sadot ovat kohonneet kymmeniä prosentteja. Karjanjalostuksen ja kohentuneiden hoitomenetelmien myötä on esim. lehmien maidontuotanto kasvanut ainakin 150 % sadassa vuodessa.
Jo varhain maatalous tarvitsi myös niittyjä karjan ruokkimiseen. Aluksi niittyinä käytettiin alkuperäisiä rantaniittyjä, suoniittyjä ja kuivempia kallioiden ja tuntureiden nurminiittyjä. Myöhemmin niittyjä raivattiin metsiä kaskeamalla tai suoraan niityiksi raivaamalla, soita ojittamalla ja järviä laskemalla. Niittyjä ei siis yleensä ole kynnetty eikä kylvetty. Vähätuottoisilta niityiltä - esim. kallioiden kedoilta - ei heinää useinkaan korjattu, vaan niitä käytettiin vain laitumina. Myös pihojen tuntumassa olevat hakamaat olivat karjanlaitumina. Karja lannnoitti niitä, joten heinäntuotto oli jopa hyvä. Myöhemmin tuottoisia niittymaita muutettiin viljapelloiksi. Sakari Topelius kertoo: "Niitty on pellon äiti".
Tuottoisempia niittyjä - nurminiittyjä, lehtoniittyjä (ei juurikaan pohjoisessa), parhaita suoniittyjä (mm. lettoniittyjä ja saraniittyjä) ja tulvaniittyjä - saatettiin niittää karjan talvirehuksi. Suoniityt ja tulvaniityt olivat pohjoisessa hyvin tärkeitä talvirehun keruupaikkoja. Lisää: tulvaniityt! ja merenrantaniityt!
Merenrannoillakin oli aikanaan laajoja laitumina käytettyjä niittyjä, merenrantaniittyyjä. Laidunnus vähensi luonnostaan yleistä järviruokoa - tilalle tuli matalampaa (ja laiduntamista paremmin kestävää) kasvillisuutta ja kasvipeite muuttui, matalaksi ja laikkuiseksikin. Tässä lajistossa oli useita kasvullisesti lisääntyviä ja kilpaillusta kärsiviä lajeja (mm. meriluikka, rönsyrölli, merisara).Matalaruohoisista niityistä pitivät myös monet huonot kilpailijat -kuten pohjoisen kahlaajat ja muut merenrantojen linnut. Hieman korkeammille paikoilla rannoilla kasvoi joukko suolaisen maan lajeja (esim. rönsyrölli, meriluikka, suolavihvilä, luhtakastikka, punanata, somersara ja nykyisin harvinainen ruijanesikko). Kts. lisää: Primula 'sibirica'-ryhmä!
Myöhemmin Perämeren rantaniittyjen laidunnus (lampaat, nauta) on oleellisesti vähentynyt, ja mm. järviruoko on uudelleen vallannut laajoja ranta-alueita. Paikoin on keinotekoisesti pyritty rajoittamaan järviruo'on valtaa, jotta harvinaiset matalan niityn lajit säilyisivät (mm. Primula sibirica-lajisto).
to).
Paanajärven paimenpoika vahti karjaansa luonnonlaitumilla, jotta karhu tai susi ei verottaisi karjaa...
Puhallus äänitorveen säikäytti petoja, ja toi ehkä tarvittaessa pojalle apuja. Taustalla pitkä ja kapea Paanajärvi,
Sen rannalla oli aikanaan - ennen toista maailmansotaa - hyvinvoipa suomalaiskylä; laajat
etelään viettävät
ja viljaisat viljapellot antoivat runsan sadon, ja kalaisat vedet paljon veden antia.
Nykyisin Venäjän Paanajärven kansallispuisto liittyy kiinteästi Suomen Oulangan kansallispuistoon.
Vieraslajiksi kutsutaan kasvia tai eläintä, joka on ihmisen Suomeen tuoma ja täällä sittemmin luontoon levittäytynyt.
Suomen luonnossa on arvion mukaan noin 600-700 vierasta (= muualta viime vuosisatoina tullutta tai tuotua) eläin- ja kasvilajia (vieraslajistoa/vierasperäistä lajistoa), Pohjois-Suomessa kuitenkin selvästi vähemmän. Jotkut vieraat lajit saattavat haitata Suomen alkuperäisiä (= Suomen alkuperäiseen luotoon kuuluvia) lajeja saalistamalla niitä tai kilpailemalla ja risteytymällä niiden kanssa. Maassamme lienee jo reilusti yli 100 alkuperäiselle lajistollemme haitallista lajia.Tulokkaat ovat myös aiheuttaneet tauteja ja muuttaneet elinympäristöjen rakennetta.
Luonnonsuojelulaki kieltää vierasperäisten lajien levittämisen luontoon, jos on olemassa vaara, että niistä voi syntyä pysyvä kanta. Silti niitä tilataan mm. internetistä.
Amerikkalainen minkki on hävittänyt paljon vesilintujen pesiä varsinkin saaristoissa. Rapurutto hävitti 1900-luvun alussa jokiravut parhaista pyyntivesistä. Vieraslajeja ovat myös mm. supikoira, rotta, koloradokuoriainen, täplärapu ja vaeltajasimpukka.
Muutamia yleisiä vierasperäisiä kasvilajeja:
Isotuomipihlaja (Amelancier spicata). Linnut levittävät siemeniä puutarhasta luontoon. |
| Pajuasteri (Aster x salignus). Tukahduttaa rantakasvillisuutta. |
| Punakarhunköynnös (Calystegia sepium). |
| Idänkukka (Cornus alba). Marjat leviävät lintujen mukana. |
| Kiiltotuhkapensas ( Cotoneaster lucidus). Marjat leviävät lintujen mukana. |
| Japanintatar (Fallopia japonica). Kilpailee kasvillisuuden kanssa asutusten läheisyydessä. |
| Jättitatar (Fallopia sachalensis). Kilpailee kasvillisuuden kanssa asutusten läheisyydessä. |
| Kaukasianjättiputki (Heracleum mantegazzianum). Kasvinesteet myrkyllisiä ihmiselle. |
| Persianjättiputki (Heracleum persicum). Kasvinesteet myrkyllisiä ihmiselle. |
| Jättipalsami (Impatiens glandulifera). Leviää siemenista lehtoihin ja rannoille. |
| Lupiini (Lupinus polyphyllus). Leviää etenkin puutarhoista teiden varsille. Typensitojakasvi. |
| Etelänruttojuuri (Petasites hybridus). Leviää kasvullisesti mutta tehokaasti luontoon. |
| Japaninruttojuuri (Petasites japonicus ssp.). Leviää kasvullisesti mutta tehokaasti luontoon. |
| Kurtturuusu (Rosa rugosa). Leviää siemenistä ja kasvullisesti eteenkin hiekkarannoilla. |
| Rohtoraunioyrtti (Symphytum officinale). Leviää kosteille ja tuoreille kasvupaikoille. |
Aikanaan kulkeutui Suomeen lukuisia vierasperäisiä tulokaskasveja varsinkin purjelaivojen painolastin mukana (mm. Keski-Euroopasta), rautateiden myötä (mm. Venäjältä) ja kaatopaikoilta. Joukko tällaisia 1800-luvun tulokkaita on vieläkin nähtävissä mm. Oulun Toppilan satama-alueella. Tavallisia Toppilan tulokkaita ovat esim. valkomesikäs (Melilotus albus), rohtomesikäs (M. officinalis), valkopeippi (Lamium album), maahumala (Glechoma hederacea) ja leskenlehti (Tussilago farfara). Siellä on myös ollut - ja on vieläkin - toisen maailmansodan saksalaisten sotilaiden mukanaan tuomien muulien ja hevosten rehun mukana saapuneita kasvilajeja. Niitä on eräillä muillakin Pohjois-Suomen paikkakunnilla (mm. Kuusamossa). Monia kasveja on levinnyt myös ns. puutarhakarkulaisina luontoomme (mm. jättipalsami, jättiputket, lupiini ja kurtturuusu).
Eräs esimerkki tulokaslajista on myös vesirutto (Elodea canadensis). Vesirutto on uposkasvi, joka suosii kirkkaita vesiä. Sen toi Suomeen - Helsingin yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan - kasvitieteen professori Fredrik Elfving vuonna 1844. Helsingistä se kuitenkin 'karkasi' Etelä- ja Keski-Suomeen aina Oulua ja jopa Torniota myöten. Nyt se on levittäytynyt jopa Pohjois-Kuusamoon (punaiset järvet allaolevassa kartassa. On ajateltu, että joutsenet tai muut vesilinnut levittäisivät sitä järvestä toiseen (vrt. Primula sibirica-ryhmän kasvien levintätavat!). - Kiehkuravesirutto, joka on vielä vesiruttoakin ärhäkämpi leviämään, on nyt levinnyt Etelä-Ruotsiin saakka.
Vesiruton levinneisyys Kuusamossa 2009.
Lähde ja kartta: Helsingin Sanomat 5.10.2009.
Artikkeli!
Myös joukko loisia ja tauteja on aikanaan saapunut muualta Suomeen (mm. perunarutto).
Muinaistulokas (=arkeofyytti) on laji, joka on levinnyt ihmisen myötävaikutuksella uudelle maantieteelliselle alueelle niin varhain, että saapumisesta ei ole kirjallisia tietoja ja jonka kulkeutumista ei voi päätellä muutenkaan suhteellisen äskettäiseksi. Suomessa muinaistulokkaana pidetään kasvilajia, joka on kulkeutunut maahan ihmisen myötävaikutuksella 1600-luvun alkupuolella tai sitä ennen. Rajaa on pidetty Pohjoismaihin soveltuvana muinais- ja uustulokkaan karkeana aikarajana.
Esimerkiksi vesipähkinä (Trapa natans) on Suomessa muinaistulokas; Jääkauden jälkeisellä lämpökaudella sitä tavattiin monin paikoin Etelä- ja Keski-Suomessa. Sen siemenet ovat syötäviä, joten kivikauden ihminen ilmeisesti siirti sitä uusille alueille. Nyt sitä ei enää esiinny Suomen eikä Ruotsinkaan luonnossa. Pohjoisimmat esiintymät ovat Etelä-Latviassa.
Muinaistulokkaita on etelämpänä Suomessa monia, Pohjois-Suomessa sellaisia ovat esim. marunat (mm. pujo, Artemisia vulgaris, vanha maustekasvi nyt tunnettu siitepölykasvi!), piharatamo, Plantago major (joka on Euroopasta levinnyt myös Pohjois-Amerikaan; valkoisen miehen jalanjälki!) ja ukonputket (Heracleum).
Muinaistulokkaiden ja alkuperäiskasvien erittely on usein vaikeata. Samassa maassakin kasvilaji saattaa olla sekä luontaisesti levinnyt että muinaistulokas. Esimerkiksi Suomessa Ahvenanmaalla alkuperäinen kasvi voi olla Etelä-Suomessa muinaistulokas ja Pohjois-Suomessa uustulokas. - Muinaistulokkaiden avulla voidaan paikantaa esihistoriallisia ja historiallisia asuinpaikkoja. Lisää: Arkeologian harrastajan nettisivut!
Huom. kelluslehtien pulleat ruodit,
jotka kannattelevat kasvia vedessä.
Osa "Ihminen muuttaa luontoa" päättyy tähän!
