Pohjoinen luonto: yleistä
(luonnonmaantiedettä: tundravyöhyke)
Valitse haluamasi osa tästä (siniset):
|
Arktinen tundra |
Arktinen tundra
Ikirouta eli permafrost tunkeutuu manteisen ilmaston piirissä, erityisesti Siperiassa kauas etelään - paljon metsänrajan eteläpuolelle, jopa Keski-Euroopan leveysasteille. Ikirouta saa aikaan mm. pingojen ja palsojen muodostumista. Pingot ovat ikijäässä olevia mineraalimaakumpuja, palsat taas vastaavia muodostumia soilla. Routa rikkoo kiviä, siirtelee niitä ja muodostaa kuviomaita. Lisää: palsasuot!
Suomessa ei ikiroutaa juurikaan ole - palsakumpuja ja korkeiden tuntureiden lakiosia lukuunottamatta. Pikku-Mallan rinteillä on kalliossa ikirooutaa 45 metriä paksulti, Saanan laella ehkä jopa 100 m.
Metsätundra on alue, joka sijaitsee tundran ja taigan välissä ja jossa puitakin kasvaa harvakseltaan tai pieninä metsäsaarekkeina. Vain harvat lajit viihtyvät sekä tundralla että taigalla, mutta välivyöhykkeessä on sellaisia moniakin. Eräät taigan eläinlajit vaeltavat kesällä kauas tunralle. Havumetsien leimaamaa taigavyöhykettä on joskus kutsuttu subarktiseksi vyöhykkeeksi; vyöhykkeeksi arktisen ja lauhkean vyöhykkeen lehtimetsäalueen välissä.
Barrow = X vas. karttakuvassa.
Napailmastossa on olematon kesä, sillä lämpimimmän kuukauden keskilämpötila on Arktikumissa alle +10°C (kesä-määritelmän alaraja), usein jopa alle +5°C. Kts. yllä Barrow'in säätiedot! Barrow sijaitsee Jäämeren rannalla, Alaskassa). Arktisten alueiden kesä on myös hyvin lyhyt. Pakkasia saattaa tundralla esiintyä melkein milloin tahansa. NW-Grönlannissa lämpötila kohoaa vain yhden kuukauden aikana 0-asteen yläpuolelle. Arktikumin talvi on pitkä (syyskuu - toukokuu) ja usein hyvin tuulinen, mutta se ei kaikkialla ole kovin kylmä. Kylmintä ei ole napa-alueilla, vaan Siperian ja Alaskan sisäosissa. Subarktikumin mantereisimmat osat (Kanada, Siperia) ovat talvella jopa kylmempiä kuin aidot arktiset alueet. Eräät Kanadan ja Euroopan suuret kaupungit sijaitsevat Subarktikumin etelälaidalla (Winnipeg, Montreal, Bergen, Oslo, Tukholma, Helsinki, Pietari).
Napaseuduilla on sademäärä vähäinen, yleensä noin 250 mm/vuosi (sadekuukaudet heinä- ja elokuu). Monin paikoin arktisilla alueilla sataa vähemmän kuin Saharassa, mutta maa on silti märkää. Vettä haihtuu hyvin vähän viileydestä johtuen, eikä se pääse tunkeutumaan maahankaan ikiroudan vuoksi. Soistuminen on siitä syystä yleistä.
Paikoin maapallolla on arktisen vyöhykkeen eteläpuolella vuoristojen yläosissa kylmiä alueita mm. Andeilla päiväntasaajan seuduilla sekä Kalliovuorilla ja Himalajalla keskileveyksillä (ja Alpeillakin). Mutta näillä alueilla sataa enemmän kuin arktisilla alueilla ja päivänpituus vaihtelee samalla tavoin kuin muuallakin ao. leveysasteilla (arktisilla alueilla on n. puoli vuotta pimeää ja puoli vuotta valoisaa). Vuoristoissa on myös suuri ekologinen ero etelän- ja pohjoisenpuoleisten rinteiden välillä. Vrt. tunturien kasvillisuus!
Napajäät muodostavat 2 - 120 m paksuja kerroksia. Ne ovat eri ikäisten ja eri alkuperää olevien jäiden mosaiikkia. Jäämeren keskiosia peittää aina noin 3-4 m paksu polaarinen ahtojää. Meren ollessa jäässä on veden lämpötila noin -2°C, sulana kautena noin 0°. Vuonoissa voi kesälämpötila kohota +4 asteeseen.
Arktiset meren pintavedet virtaavat Kanadan saariston läpi pitkänä kielekkeenä etelään ja sekoittuvat lämpimämpiin vesiin Baffinin lahdella, Labradorin ja Newfoundlandin alueella. Vastaavaa sekoittumista tapahtuu myös mm. Novaja Zemlja'n tienoilla (Golf-virta!) ja Alaskan länsirannikolla (Tyynimeri). Nämä sekoitusvedet ovat meritutkijoiden mukaan subarktisia. Melkein kaikki maapallon subarktiset vedet ovat alueella, jossa ilma on lämpimimmän kuukauden aikana alle +10°C, siis arkisella alueella (jos olisivat maata).
Arktikumin eliöiden lajimäärä on pieni olosuhteista ja alueen historiasta johtuen. Me ihmiset emme pidä Arktikumia houkuttelevana alueena, vaan elämän äärilaitana, periferiana. Mutta miljoonat muuttolinnut ja valtavat karibulaumat viihtyvät siellä hyvin kesäisin. Ympäristöolosuhteet ovat samankaltaiset lähes kaikilla arktisilla alueilla, joten samaa lajistoa on levinnyt laajalti napa-alueille. Itä-länsisuuntaiset tuulet, ajelehtiva merijää ja muinainen Beringin maayhteys ovat auttaneet lajiston leviämistä. Sopulit, myyrät, myskihärät, napajänikset, tunturipöllöt ja monet muut ovat tundran vakioasukkaita. Aitoja, laajalti levinneitä Arktikumin kasvilajejakin on monia.
Joidenkin lajien lisääntymisvauhti ja yksilökehitys on pohjoisessa - resurssien niukkuudesta johtuen - hitampi kuin niiden sukulaisilla etelämpänä. Tällöin ympäristömuutokset ja ilmastollinen riski muodostavat erityisen suuren uhkan. Jos elinympäristö muuttuu nopeasti, ei uusia sopeutumia (elämänmuotoja, ekotyyppeja, lajeja) ehdi syntyä. Vaikka lajeja on vähän, saattaa joidenkin lajien - varsinkin pienten - yksilömäärät olla valtavia.
---
Vasemmalla: ruutumaata (Islanti, foto:P.Havas)
Oikealla: Traktorin jäljet tundramaastossa (foto R. Virtanen)
Routa myllertää maata - pilkkoo kiviä, estää maakerroksien muodostumista (vrt. mm. podsoli!) ja siirtelee kiviä jäälinssien ulkokehäälle.
Tällainen maa on myös hyvin altis esim. työkoneiden aiheuttamille vaurioille. Traktorin uriin kertyy vettä, koska alempana olevat
jääkerrokset estävät veden pääsyn syvemmälle maahan. Esim. kaasuputkityöt ovat muuttaneet maisemia ankarasti.
Kts. myös: Pohjoisen luontomme talvi! ja ekologian osat!
Lapinvuokko (joka ei ole vuokkokasvi, vaan ruusukasvi!) viihtyy kalkkipitoisilla mailla - meidänkin Lapissa.
Vaivaispaju - puista pienin - on lumenviipymien kasvi.
Uuvana on tyypillinen patjakasvi ja ikivihreä. Se sietää tuulenpieksämillä ankariakin pakkasia ja myrskyjä. Kasvaa Suomenkin Lapissa
Tundralla kasvaa yhteensä n. 800 - 900 kukkakasvilajia (esim. Grönlannissa 400, Huippuvuorilla 150 ja lajia). Etelänapamantereella viihtyy vain 2 putkilokasvilajia. Tyyppilajeja esim. lapinvuokko (Dryas octopetala), vaivaiskoivu (Betula nana), tunturipaju (Salix glauca), variksenmarja (Empetrum hermaphroditum), liekovarpio (Cassiope tetragona) ja eräitä ruohovartisiakin (saroja ja heiniä). Jäkälien ja sammalten määrä on aika suuri.
Arktisilla alueilla on joukko samoja lajeja kuin Alppien alueella (jotkut myös Keski-Aasian vuoristoissa) muistona jääkauden aikaisesta yhteisestä levinneisyysalueesta, ns. arktis-alpiininen lajisto. Tällasia lajeja ovat esim. sinivalvatti (Cicerbita alpina), lääte (Saussurea alpina), hetehorsma (Epilobium alsinifolium) ja valkoyökönlehti (Pinguicula alpina). Kaikki kylmän ilmaston lajit eivät suinkaan viihdy Alpeilla. Alpeilla kasvaa esim. erilainen jääleinikin (Ranunculus glacialis) rotu kuin pohjoisessa. Arktinen jääleinikki on ehkä viettänyt jääkaudenkin pohjoisessa, eikä ole vaeltanut sinne vasta jääkauden jälkeen. Tällaisia kasvilajeja on monia.
Monet tundran kukkakasvit ovat ikivihreitä, kuten sammal- ja jäkälälajitkin. Esim. lekovarpio (Cassiope tetragona) säilyttää lehtensä jopa toistakymmentä vuotta, karhunsammalkin jopa kolme vuotta. Näin ne kykenevät aloittamaan yhteytyksensä jo varhain keväällä, monet lajit jopa pienessä pakkasessa. Lisää: fotosynteesin käynnistyminen!
Kasvillisuuden muotoja ovat esim. kuivat ja kosteat nummet, sarasuot, lumenviipymät.
Yllä: Tundramaista nummikasvillisutta ruska-aikaan
Pohjois-Norjan rannikolla (Varangervuono, Bransletta, foto P. Havas).
Lajistoa mm.: vaivaiskoivu (Betula nana), riekonmarja (Arctostaphylos alpina) punaiset lehdet!,
pohjanvariksenmarja (Empetrum hermaphroditum), useita jäkälälajeja ym.
Huippuvuorten rannikkoa (foto: Johanna Havas)
Vasemmalla: Arktinen suo, Grönlanti, foto Seppo Eurola
Oikealla: Etelä-Grönlanti, Quiqua-laakso, foto Seppo Eurola
Myrskytuulet ovat yleisiä, erityisesti Arktikumin mereisissä osissa. Tuuli kuljetta ja kasaa lunta aikaansaaden lumenviipymiä ja tuulenpieksämiä. Tuuli kuivattaa kasveja, haihduttaa lämpöä, kasaa ja kuljettaa lunta jne. Monilla kasveilla on Arktikumissa patjamainen tai mätästävä kasvutapa. Seuraavan vuoden kukka-aiheet kehittyvät jo edellisenä kesänä. Mutta kasvun ja lisääntymisen tehoa vaarantaa se, että vaikka tämä kesä olisikin suotuisa, saattoi edellinen kesä olla kylmä, jolloin energiavarastot jäivät vähiin ja/tai siemensato oli heikko uutta kasvua ajatellen. Siementuottoa voidaan korvata kasvullisella (= vegetatiivisella) lisääntymisellä, joka onkin moniern tundrakasvien pääasiallinen lisääntymistapa.
Hyönteispölytys on kylmästä huolimatta verraten yleistä. Kimalaiset ja kärpäset ovat yleisiä pölyttäjiä, kimalaiset lentävät kuitenkin vain yli +10 asteen lämpötilassa. Kaikkein kylmimmillä alueilla on kuitenkin tuulipölytys vallitsevana. Monien tundrakasvien siemenet itävät vasta aika korkeissa lämpötiloissa (+20° - +30°C). Tämä takaa sen, että itäminen tapahtuu vasta sitten, kun taimet eivät heti kuole - siis kesällä, ei esim. syksyllä kylmää talvea vasten tai varhain keväällä takatalvea vasten.
Kun kasvinsyöjiä (esim. jäniksiä) on paljon, alkavat eräät kasvit muodostaa vasta-aineita välttyäkseen syönniltä. Tämä johtaa siihen, että jäniskanta heikkenee, jonka seurauksena myös niitä syövien petojen määrä vähenee. Kts. tunturikoivu/tunturimittari!
Ylläolevassa kaaviokuvassa on kylmintä vasemmalla; siellä viihtyvät vain muutamat lajit.
Mursu on hyvin arktinen eläin; se jää talveksikin Jäämerelle, vaikka siirtyy ehkä vähän etelämmäs.
Mahtavilla syöksyhampaillaan se kykenee rikkomaan jäitäkin. Mursut syövät simpukoita, äyriäisiä ja kaloja.
Myskihärkä ja karibu ovat Arktikumin suurimmat kasvinsyöjät. Myskihärkä kuuluu sorkkaeläimiin (onttosarvisten heimoon). Niiden lähimpiä sukulaisia ovat lampaat ja vuohet. Myskihärkien säkäkorkeus on lähes 1.5 metriä ja paino jopa 400 kg. Niitä tavataan luonnonvaraisena nykyisin vain muutamia kymmeniä tuhansia Pohjois-Grönlannissa ja Kanadan tundran pohjoisosissa. Niitä on istutettu
mm. Norjaan, Huippuvuorille ja Alaskaan. Myskihärkä on epämiellyttävän näköinen, mutta se on erinomaisesti sopeutunut arktisen olosuhteisiin. Sillä on lyhyet jalat ja vankka ruho, jota peittää 10-senttinen turkki. Myskihärkä on laumaeläin. Se on aika helppo saalis ihmiselle, sillä se ei hevin pakene puolustuskehästään. Toisaalta myskihärkä on äkäinen eläin, hyökätessään ihmisellekin vaarallinen. Nyt myskihärkien metsästys on lähes loppunut, joten kannat ovat elpymässä.
Myskihärät laihtuvat kovasti talven mittaan, mutta kesällä ne syövät paljon ja lihovat. Talvella ne löytävät niukan ravinnon tuulenpaljastamilta ylängöiltä. Myskihärkä kuluttaa talvella energiaa vain 1/6 siitä mitä samankokoinen lehmä kuluttaa. Nestetarvekin on talvella hyvin pieni. Koska lumi on kylmää, sitä ei kannata paljon 'juoda'.
Jääkarhu on hyvin voimakas ja agressiivinen, mutta viisas eläin. Suuri jääkarhu-uros on jopa 2.5 m pitkä ja painaa peräti 500 kiloa. Jääkarhu on erinomaisesti sopeutunut arktisiin oloihin. Sen lämmönhukka on pieni: muoto on pyöreähkö ja ulokkeet (jalat, korvat ja häntä) ovat lyhyet. Terävät ja 3-6 cm pitkät kynnet tarttuvat hyvin jään pintaan. Karvapeite on kaksikerroksinen (päällyskarva kellertävä, aluskarva valkea). Karvat sisältävät ilmaa, joten jääkarhu on vedessä kevyt. Karvapeite johtaa auringon energiaa eläimen iholle (karvapeite aikaansaa kasvihuoneilmiön!).
Jääkarhu on oikeastaan merieläin, se viettää paljon aikaa vedessä. Leveiden käpäliensä ansiosta se ui erinomaisesti. Se etenee uidessaan 6-7 km tunnissa. Jäällä kävellessään se etenee ripeää tahtia, jopa 70 km päivässä. Pariutumisaikana se kuitenkin hakeutuu maihin. Tammikuussa se synnyttää jäärailossa tai lumeen kaivamassaan kuopassa kaksi tai kolmekin poikasta. Ne ovat heti synnyttyään hyvin pieniä ja avuttomia, kuten karhunkin poikaset. Kesällä ne jo vaeltelevat emonsa kanssa saalistaen hylkeitä tai mursun poikasia.
Välillä se lepää pitkiäkin aikoja - talvella lumeen kaivautuen - säästäen näin energiaa. Jääkarhu vaeltelee laajoilla alueilla; niitä on nähty pohjoisnavankin tuntumassa. Jääkarhu saalistaa hyvin kärsivällisesti sopeuttaen pyyntirytminsä hylkeiden elämän rytmiin. Se haistaa norpan traanin tuoksun jo parinkymmenen kilometrin päästä ja hiipii hiljaa lähemmäs norpan nukkuessa jäällä. Jääkarhuja elää Arktikumissa nykyisin ehkä noin 15000 yksilöä, eli vain yksi yksilö 333 neliömailia kohti. Useimmat inuitit eivät ole koskaan nähneet jääkarhua!
Korkeampia vaihtolämpöisiä - sammakoita ja matelijoita - on Arktikumissa varsin vähän. Lämpö ei niille riitä näin pohjoisessa.
Tundran kasvissyöjistä ovat merkittävimpiä pikkunisäkkäät, mutta myös karibut, porot, myskihärät. Paksu turkki ja huomattava rasvakerros leimaavat alueen talvehtivia eläimiä, samoin mm. se, että eräät ruumiinosat ovat lyhyet (korvat, häntä ja raajat). Tunturisopuli on jo kauan ollut tunnettu tundran eläin. Varsinkin sopulien massavaelluksiin liittyy lukuisia vanhoja tarinoita (esim. sopulit ’satavat’ pilvistä ja laajamittainen syöksyminen veteen hukkumaan vaellusten aikana). Sopuli osaa kyllä uida, mutta aallokossa se helposti hukkuu.
Talviaktiivisia nisäkkäitä Euroopan mantereen tundra-alueilla ovat lähinnä naali, metsäjänis, ahma ja kärppä sekä linnuista korppi ja kiiruna, joskus myös tunturipöllö. Kovia pakkasia kiiruna pakenee kaivamiinsa kieppeihin. Kiiruna sietää jopa 40 asteen pakkasia. Lumen alla möyrivät talviaktiivisina jotkut jyrsijät kuten punamyyrä, harmaakuvemyyrä, kaulussopuli ja tunturisopuli. Näiden jyrsijöiden talvinen ruokavalio on laaja: puiden ja varpujen kuori, kasvien juuret ja hyönteiset sekä (sopuleiilla) sammalet, jäkälät, sienet ja raadot. Päästäisiäkin - ovat hyönteissyöjiä - saattaa olla joskus paljon - ja useita lajeja. Näitä kaikkia pikkujyrsijöitä metsästävät pedot.
Metsäjänis on tundralla melko valkoinen kesälläkin. Tuuhea turkki, pienet korvat ovat jäniksen sopeutumia kylmään. Naali syö mielellään jäniksen poikasia. Naali vaeltaa pitkiäkin matkoja mm. jääkarhujen jäljessä saaden ravinnokseen jääkarhuilta jääneet syötävät. Itse ne pyydystävät lähinnä vain pikkujyrsijöitä.
Monien isokokoisempien maaeläinten, niin kasvinsyöjien (= herbivorien) kuin petojenkin, on vaellettava laajoilla alueilla, jotta ruokaa niille riittäisi. Kanadan karibut vaeltelevat kesällä 15 kertaa Englannin kokoisella alueella. Talvella ne ovat pieninä laumoina etelämpänä, havumetsien tuntumassa.
Pikkunisäkkäitä syövissä petoeläinkannoissa (mm. tunturipöllö, kihu, naali) on nähtävissä pikkunisäkkäiden kannanvaihtelua seuraileva rytmi. (Kts: kannanvaihtelu!). Pedot keräytyvät niille alueille, joilla on paljon pikkunisäkkäitä. Ja koska aluksi ravintoa riittää, pedotkin lisääntyvät tehokkaasti. Mutta aikanaan niiltäkin loppuu ruoka... Arktikumin elämä sykkii!
Keväällä tundralle saapuu valtavat määrät muuttolintuja, pääasiassa vesilintuja ja kahlaajia. Monille niistä hyvän ravintolähteen tarjoavat hyönteiset, varsinkin hyttyset. Useimmat pesivät tundran soilla ja järvillä. Pikkusirri pesii kuitenkin kuivalla maalla, tylli tunturi- ja leveäpyrstökihu ja kalalokki rannikoilla. Suolintuja ovat mm. suokukko, suosirri, jänkäkurppa, rantasipi ja lapinsirri ja vedessä pyörivät vesipääskyt. Kookkaampia vesilintuja ovat mm. tunra- ja metsähanhi, pikkujoutsen, alli, kuikka, kyhmyhaahka. Maalinnuista mainittakoon sinirinta, lapinsirkku, lapinkirvinen, pajusirkku, tundraurpiainen, pulmunen, lapinkiuru ja törmäpääsky. Petolintuja ovat tunturipöllö, piekana, tunturihaukka, myös kihut.
Grönlannissakin elää jopa 600 eri hyönteislajia (mutta esim. kovakuoriaisia niistä on vain noin 30 lajia)! Hämähäkit, punkit ja vertaimevät hyönteiset sekä kimalaiset ovat verraten yleisiä - jotkut jopa äärettömän yleisiä - arktikumilla. Maapallon muutamista tuhansista hyttysilajeista viihtyy arktisilla alueilla vain neljä lajia, mutta sääskien yksilömäärä onkin hirmuinen. Lisää: hyttyset! Kovakuoriaisia ja muurahaisia on sensijaan vähän. Myös aitoja tundran perhosia on vähän, vaikka joitakin lajeja lentää tundralle etelämpää.
Tundra päättyy tähän...
Täältä: "Pohjoinen luonto/muita osia"
Valitse Päävalikosta haluamasi luontoaihe!