Pohjoisen tyypillisiä hyönteisiä ovat tummanharmaat tai kellanvihreät koskikorennot (Plecoptera), jotka sulautuvat hyvin maaston väreihin. Muoto on litteä, siivet lepoasennossa tiiviisti pitkittäin ruumiin päällä. Pitkänomaista vaikutelmaa lisäävät nuppimaisesta päästä eteenpäin sojottavat pitkät tuntosarvet. Ulkomuodoltaan ne ovatkin varsin vanhahtavia, monilta osin jopa "alkeellisia"; hyönteisryhmänä koskikorennot on ikivanhaa perua.

Koskikorentoja (= korreja) on meillä nelisenkymmentä lajia, pohjoisessa enemmän kuin Etelä-Suomessa. Pohjoisessa kevään ensimmäisenä hankien keskelle nouseva laji (Taeniopteryx nebulosa, sumukorento) tunnetaan nimellä hankikorri. Tämä nimi on peräisin Lestijoelta, Kala- ja Pyhäjokivarsilla, Länsipohjassa se on tunnettu nimellä koskisonni tai koskensonni, Oulussa taas potnapekka ja Kemijärvellä purnunpekka. Toinen yleinen koskikorentolaji on hankikörriä piennempi ja vähän myöhemmin maalle nouseva kirsikorri (Capnia atra).

Koskikorentojenkin elämänrytmiä ohjaa valorytmi. Toukka elää vedessä luoden kitiininahkansa 13 kertaa. Vuoden vesielämän jälkeen toukat nousevat maalle. Samalla ne muuttuvat muuttuvat päiväaktiivisiksi. Ensimmäiset lajit aikuistuvat jo alkukeväästä (huhtikuussa ilmaan lämpötilan ollessa vähintään +2°C.), viimeiset lajit tosin vasta loppukesällä. Koiraskorrit kuoriutuvat aikuisiksi vähän aikaisemmin kuin naaraat. Aikuiset koskikorennot ovat lyhytikäisiä, eivätkä mitään lentotaitureita - osa lajeista ei aikuisena edes syö mitään. Hankikörri syö - puihin kiivettyään - naavaa ja levää. Koskikorennon tapaa useimmin kasvillisuudesta - tai vaatteistaan - sinne levähtämään pyrähtäneenä. Hankikorrin siivet ovat pitkät, mutta lento on hankalan oloista varsinkin tuulella. Joidenkin lajien siivet ovat lyhyet, lentokyvyttömät. Tunturialueen lajeilla (mm. kirsikorri) lyhytsiipisyys on yleistä, lieneeko tuulisuudella osuutensa asiaan...

Molemmat sukupuolet etsivät puolisoaan rummuttamalla takaruumista alustaa vasten. Tämä ääni on kuitenkin niin hento, että ihmiskorva ei siitä juuri erota. Parittelu tapahtuu piilossa maalla. Naaras munii alkukesästä suoraan lennosta veteen. Munia syntyy kaikkiaan 1200-1800 muutaman munintalennon tuloksena. Välillä naaras syö vähän jäkälää tai levää.

Maassamme on nelisenkymmentä koskikorentolajia, ja niiden levinneisyyden painopiste on selvästi pohjoisessa. Tämä johtuu siitä, että ne elävät toukkavaiheensa hapekkaissa ja viileissä virtavesissä.

Toukat muistuttavat suuresti aikuista, mutta ovat siivettömiä. Litteinä ne takertuvat pohjan kiviin ja etsivät ravintonsa kasvi- ja eläinaineksesta. Tarvitsemansa hapen ne ottavat joko imeytymällä suoraan ihon läpi tai raajojen tyvessä olevilla tupsumaisilla kiduksillaan.

Perälisäkkeitä on vain kaksi, mistä toukat tunnistaakin koskikorennoiksi; samannäköisillä päivänkorentojen toukilla lisäkkeitä on kolme. Kaikkien lajien elinkierto kestää vain vuoden; täysikasvuiset toukat kiipeävät maalle kuoriutumaan.

Toukka on tietyillä lajeilla peto, joka saalistaa mm. pieniä mäkärän tai päiväkorennon toukkia. Eräiden lajien toukat syövät sensijaan pohjalla olevia kasvinjätteitä. Varsinkin lepänlehdet ovat kuulemma suosittuja - siksikö, että niissä on paljon typpeä? Toukat ovat varsin herkkiä vesien saastumiselle, ja niitä käytetäänkin vesien saastuneisuuden mittareina.

Veteen joutuneita aikuisia korrejä pyydystävät monet kalat. Perhokalastajat pyrkivät keväisin käyttämään perhoja, jotka muistuttavat körrejä tai niiden toukkia.