Olet nyt hyönteisten parissa!
Jos haluat muita eläimiä, siirry ensin tänne!
Valitse hyönteinen allaolevasta listasta!
Tai muita selkärangattomia:
Olet nyt hyönteisten parissa!
Jos haluat muita eläimiä, siirry ensin tänne!
Valitse hyönteinen allaolevasta listasta!
Tai muita selkärangattomia:
Hyppyhäntäiset ovat tärkeitä hajoittajaeläimiä. Suomessa on yli 200 hyppyhäntäislajia. Ne ovat hyvin pieniä (0,3-6 mm), mutta niitä on paljon. Nimi johtuu siitä, että ne kykenevät hyppäämään (pakoon!) moninkertaisesti oman pituutensa käyttäen vatsapuolella olevaa hyppyhankoa. Kesäisin maaperä - varsinkin karikekerros - paikoin kihisee hyppyhäntäisiä. Leutoina talvipäivinä nousevat eräät hyppyhäntäiset (ns. lumikirput) hangen päälle hyppimään. Hyppyhäntäiset syövät lahoavaa kasviainesta, sienirihmastoja, pieniä leviä ja muita mikrobeja sekä siitepölyä - rakentaen siten maaperää ja ravinteita kasville sopivaan muotoon. Hyppyhäntäisiä syövät monet muut maaperän pienet eliöt.
Tämä hyppyhäntäinen on paljon suurennettu!
Hyppyhäntäiset eivät parittele, vaan koiras laskee alustalle siittiöpaketin, jonka naaras siirtää sitten sukuaukkoonsa. Hyppyhäntäiset luovat nahkansa moneen kertaan, vielä aikuisinakin.
Pohjoisen valoisan kesän inhottavuuksiin kuuluu räkkä, verta ravintonaan käyttävien hyönteisten joukkoesiintyminen. Miltei samanaikaisesti ilmaantuvat hyttyset, mäkärät, paarmat ja polttiaiset ahdistavat niin eläimiä kuin ihmisiäkin ja saavat kohteensa levottomiksi, jopa vauhkoiksi. Etelässä, pidemmän kesän aikana ei tällaista lajien "sakkautumista" esiinny, vaan kukin ryhmä esiintyy omana jaksonaan, toistaan seuraten, toki joskus hiukan limittäinkin.
Räkkäitikat etsivät kohteistaan ravintoa, verta, ja synnyttävät pisto- tai puremakohtaan kutiavan, joskus pahastikin ärtyvän kohouman. Runsaimmillaan esimerkiksi mäkärien "massahyökkäykset" saattavat jopa tappaa poronvasoja. Räkkä kokoaa porot tokkiin, ja ne etsiytyvät tunturien lumilaikuille tai paahteisille hiekkatörmille ja maanteille. Siellä lämpövirtaukset nostavat niistä erittyvät hajut, räkkähyönteisten houkuttimet, ylös taivaan tuuliin ja niin porojen vaiva helpottuu tuntuvasti.
Vain naaraat käyttävät verta ravintonaan, koiraat syövät kasvien mettä. Hyttysillä suuosat ovat pistäviä, muilla räkän lajeilla tikarimaisia, pistävänleikkaavia.
Varsinkin hyttyset, mutta myös mäkärät ja paarmatkin ovat tärkeässä osassa pohjoisia ekosysteemejä. Näitä eläimiä on hirvittävän paljon, ne ovat tärkeässä osassa ainakin kahdessa pohjoisessa ravintoketjussa: vedessä (toukka-aste) ja maalla (aikuiset veriravintoa tarvitsevat eläimet).
Hyttyset munivat kosteikkoihin, ja toukat kehittyvät seisovissa vesiallikoissa. Suurin osa lajeista talvehtii munina, vain muutama laji aikuistuu jo syksyllä ja talvehtii aikuisena esiintyen myös keväällä heti ilman lämmetessä. Mäkärien toukat elävät virtavesissä ja kotelot kiinnittyvät kiviin ja pohjan roskiin. Paarmanaaraat munivat vesikasvien lehdille, ja toukat elävät pohjaliejussa tai kosteassa maassa. Polttiaistoukat ovat yleensä lahoavan aineksen syöjiä (turve, lahopuut, mätänevät sienet ja pohjalieju).
Todettakoon tässä yhteydessä myös kiiliäiset ja suolisaivartajat, jotka ovat isokokoisiä kärpäsiä, joiden toukat loisivat mm. kotieläimissä ja poroissa. Kurmu eli porokiiliäinen (Hypoderma tarandi), kurmulintu, kurmupaarma, permu on karvainen kiiliäinen, joka muistuttaa pientä kimalaista. Porokiiliäinen kuuluu nenäsaivartajiin. Kiiliäinen munii suoraan lennosta isäntäeläimen sieraimiin, jossa toukat kehittyvät, kunnes putoavat maahan koteloitumaan. Toukkien loisiminen saattaa aiheuttaa pahojakin tulehduksia.
Suomessa on tavattu noin 40 hyttyslajia. Lapin ja koko Pohjois-Suomen keskikesän kiusallisimpia tuttavia ovat ne hyttyset, jotka pyrkivät imemään nisäkkäiden - siis myös ihmisen - verta. Hyttysten tuntosarvet toimivat erittämämme hiilidioksidi- ja hikihajun tunnistimina. Hyttynen tunnistaa hajumme ainakin 100 metrin päästä. Noin kolmen metrin päästä se tunnistaa ilman lämpötilaa korkeamman ruumiin lämpömme. Tuntosarvien päässä olevat lämpöanturit ohjaavat hyttysen lopulta verisuonen päälle.
Ihmiset ovat kovin yksilöllisiä: toiset houkuttavat hyttysiä luokseen paremmin kuin toiset. Ehkäpä kemiamme poikkeaa niin monella tavoin toisten ihmisten kemiasta (eritehajuista), että hyttyset tunnistavat yksilöllisiä erojamme. Naarashyttynen saattaa imä verta kerralla yli kaksi kertaa oman painonsa verran. On kerrottu, että jos hyttysenpuremaan asettaa ihmisen sylkeä, kipu ja kutina paranee hetkessä
Hyttysen imukärsa muodostuu kahdesta eri putkesta: toinen imee verta, toinen valuttaa sylkeä pistopaikkaan. Sylki estää verta hyytymästä. Usein pistopaikkaan muoodostuu kutiseva paukama. Tämä allerginen reaktiomme heikkenee sitä mukaan, mitä useammin hyttynen pistää. Sietkyky pistoille häviää kuitenkin talven aikana, jolloin hyttyset eivät pistä.
Vaikka hyttyslajeja maassamme on nelisenkymmentä, ei ihmisiä kiusaavia hyttyslajeja kuitenkaan ole kuin kymmenkunta. Näistäkin vain kaksi lajia, metsähyttynen (Aedes communis) ja rämehyttynen (korpihyttynen) (A. punctor), muodostaa Etelä-Suomessa pääosan kiusalaisista, Lapissa mukaan tulee kolmaskin pohjoinen massalaji, taigahyttynen (A. pionips). Etelä-Suomessa lajeja on enemmän kuin pohjoisessa, mutta Lapissa taas yksilömäärät ovat tuntuvasti suurempia.
Koirashyttynen löytää naaraan sen lentoäänen korkeuden perusteella. Lentoääni - ininä - syntyy siipien värinästä. Vain hyttysnaaraat imevät verta, sillä ne tarvitsevat tehokkaaseen - 150 - 200 munan tuottoon - veren sisältämiä ravinteita. Koiraat ovat kukkien meden- ja kasteenimijöitä eli etsivät ravintonsa lähinnä kukista. Naaraat ruiskuttavat ihon pistokohtaan veren hyytymistä estävää ainetta ja puudutusainetta.
Sopivia kosteikkoja, soita tai allikoita on varsinkin pohjoisessa runsaasti, ja alkukesän kosteusolot ovat lähes aina hyttysen kehitykselle otollisia. Metsä- korpi- ja taigahyttysen munat talvehtivat vesilampareissa. Kaikilla lajeilla on todettu vain yksi sukupolvi kesässä, mutta kun eri lajien esiintymisjaksot seuraavat toinen toisiaan, eli ne ovat harvoin samanaikaisia, tuntuu kuin uusi sukupolvi seuraisi toistaan pitkin kesää.
Hyttysten munat saattavat säilyä lepotilassa vuosikausia ja kuoriutuvat vasta, kun lammikossa on riittävästi vettä. Keväällä lumien sulettua munasta kehittyvä toukka on vesipeto, joka nousee usein veden pintakalvoon ottamaan happea ilmasta. Reilussa kolmessa viikossa toukasta kehittyy kotelo, josta kuoriutuu muutaman päivän kuluttua ilmaan nouseva hyttysaikuinen. Koko tämän ajan kehitys tapahtuu seisovassa vedessä, ja niinpä kuivana alkukesänä suuri osa hyttystoukista kuoleekin kesken kehityksensä allikoiden kuivuessa.
On kuitenkin olemassa vähälajinen ja ihmisiäkin ahdisteleva hyttyssuku, kirsihyttyset (Culiseta,), jonka yksilöt aikuistuvat loppukesällä ja talvehtineet aikuiset ilmaantuvat lentoon hyvin varhain keväästä, jo pälvien aikaan, paljon ennen muiden hyttysten joukkoesiintymistä. Pohjoisen varsinainen hyttyskausi alkaa vasta kesäkuun puolivälistä viikon kahden vuosittaisella liukumalla kevään sääoloista riippuen.
Suomessa Culex- ja Anopheles-suvut (lintu- ja horkkahyttyset) käsittävät kumpikin vain muutaman lajin. Lintuhyttyset ovat nimensä mukaisesti lähinnä lintujen verenimijöitä. Suomalaiset horkkahyttysetkin (Anopheles spp) ovat ihmiselle vaarattomia joskin hyvin kiusallisia, koska ne imevät verta yöllä ja viihtyvät sisällä rakennuksissa, kosteissa tiloissa. Aikuisilla horkkahyttysillä on vaaleita ja tummia kuvioita siivissä ja selepää 45 asteen kulmassa pinnasta. Niiden ei ole Suomessa todettu kantavan lämpimissä maissa malariaa aiheuttavaa loisiota enää sataan vuoteen. Tuskin ne Suomessa enää saavatkaan aikaan ainakaan malariaepidemiaa - se edellyttäisi monien ihmisten nukkumista samoissa, ahtaissa tiloissa. Sen sijaan muut hyttyset saattavat Suomessakin kantaa taudinaiheuttajia, mm. ihmiseen tarttuvaa jänisruttoa.
Lisää hyttysistä: Juhani Itämies, kirja! ja lehtiartikkeli!
Pohjoisen räkän eräänä syyllisenä ovat pienet kärpäsiä muistuttavat, sääskiin kuuluvat mäkärät, jotka virtapaikoilla, usein myös järvien rannoilla ja soilla, ja yleensä lämpimillä säillä ahdistelevat ihmisiä sankoin parvin. Ne tunkeutuvat vaatteiden alle, imevät verta ja aiheuttavat ihoon puremakohdan ympärille pienen punaisen täplän, joka alkaa kutista voimakkaasti jo tapahtumaa seuraavina tunteina. Mäkärilläkin vain naaraat imevät verta, ja niidenkin varhaiskehitys tapahtuu vedessä mutta toisin kuin hyttysillä aina virtavedessä. Aikuiset saattavat kuitenkin kuoriuduttuaan lentää kauas “sisämaahan” esimerkiksi porotokkien perässä.
Mäkärälajeja tunnetaan Suomesta jo liki viitisenkymmentä, mutta ihmisestä vertaan ottavia on vain tusinan verran. Terävillä suuosillaan naaras leikkaa ihoon haavan ja imee haavasta tihkuvaa verta ravinnokseen. Samalla naaras erittää haavaan sylkirauhasistaan veren hyytymistä estävää eritettä; tästä aiheutuu haavan ympärille syntyvä punainen täplä koska hyytymistä estävä erite tunkeutuu myös lähistön pintasuoniin.
Naaraat laskevat munansa virtaavaan veteen, munat painuvat pohjaan, ja niistä kehittyvät toukat kiinnittyvät 
takapäästään pohjan kiviin tai kasveihin. Eräiden lajien naaraat kävelevät kiven kuvetta kivien alle, jossa ne kiinnittävät munansa vieri viereen laikuiksi. Erityisten haavilaitteittensa, pääviuhkojensa avulla toukat siilaavat ravinnokseen vedestä pieneliöitä ja pikkuriikkisiä pienlahohiukkasia. Happensa ne saavat ihon läpi vedestä. On tavallista, että alkukesästä kosken pohjalta vesineliömetriltä löytää kymmeniä tuhansia toukkia. Maailmanennätyksenä voidaan pitää yli miljoona yksilöä neliömetrillä, mikä on laskettu Perhonjoelta.
Koteloituessaan toukka kutoo alustaan kiinnittyneen kopan, joka on tohvelin muotoinen ja usein lajinomainen. Itse kotelovaiheella on kummastakin hartiasta eteenpäin sojottavat, pensasmaisesti rakentuneet hengitysrihmat. Kotelon kypsyessä aikuistumisvalmiiksi kotelonahan sisälle syntyy kaasukupla, jonka varassa aikuinen ponnahtaa veden pintaan ja siitä välittömästi lentoon. Joskus jokiveden vähetessä äkisti löytää rantojen kiviin kiinnittyneitä kuolleita toukkia, koteloita ja tyhjiä koppia suorastaan massoina.
Aikainen eläinten ja ihmisten kiusa on värikkyydestään nimensä saanut koreamäkärä (Simulium ornatum), joka joskus toukohelteiden sattuessa ilmaantuu jo kuun puoleen väliin jälkeen. Pienin mäkärälaji, vähän suurimpia polttiaislajeja isompi, on tundramäkärä (Simulium pusillum), joka heinänteon aikoihin saattaa keräytyä kookkaaksikin, ihmisiä kiusaavaksi parveksi. Tavallisesti mäkärälajitkin ilmaantuvat perätysten. Normaalisti mäkärillä on vain yksi sukupolvi kesässä, mutta hellekesinä ilmaantuu esimerkiksi koreamäkärän toisenkin polven yksilöitä.
Mäkärien kiusa on asuintiloissa vähäisempi, sillä ne hakeutuvat valoa kohti ikkunoihin. tähän perustuu vanha pohjalainen kesänavettakin, nykyisen grillikatoksen muotoisen, ikkunattoman “vajan” kattohuippu on katkaistu, jolloin sieltä näkyvä valo houkuttelee mäkärät yläilmoihin. Kun karja lisäksi lämmittää kesänavettaa, nousee lämmin ilma piipun kautta ulos vieden verenimijät mennessään.
Yhtä oleellisena osana kuin hyttyset ja mäkärät pohjoisen räkkään kuuluvat niiden pienimmät sukulaiset, polttiaiset (Ceratopogonidae). Ne korkeintaan parin millimetrin koostaan huolimatta - tai kenties juuri sen johdosta - tunkeutuvat vaatteiden läpi iholle ja leikkaavat veitsileuoillaan kihelmöiviä haavoja saadakseen verta saaliseläimestä. Pistoksen aiheuttajaa ei aina edes huomaa, vasta ihon polttelu paljastaa pahantekijän, joita ihmisenkin vaivaksi lie siunaantunut reilut kymmenkunta lajia.
Polttiaiset ilmaantuvat yleensä räkän viimeisinä osakkaina pitkälti juhannuksen jälkeen; usein elokuu on polttiaisten juhla-aikaa, jota saattaa jatkua syyskuun marjakauteenkin asti. Mäkärien tavoin ne pureutuvat hikisiin ihon kohtiin, ranteisiin ja nilkkoihin, mutta “tunkeutuvat” silmiinkin. Ärhäkkäinä polttiaiset eivät kaihda hyönteismyrkyin siveltyä ihmistäkään yhtä herkästi kuin muut räkän osapuolet.
Toukkavaiheensa polttiaiset viettävät vesistöissä, kosteassa maassa, jopa kuoren alaisissa kosteissa oloissa ja sienissäkin. Lajeja tunnetaan Suomestakin jo reilut seitsemänkymmentä, mutta varsin monen elintavat ovat vielä selvittämättä. Elintapavaihtelua on kuitenkin jo nyt todettu varsin paljon.
Hirvikärpänen (Lipoptena cervi).
Hirvikärpänen (Lipoptena cervi) kuuluu täikärpäsiin. Ne elävät nisäkkäiden ja lintujen karva-/höyhenpeitteessä. Hirvikärpäsen sukulaisia ovat mm. täikärpäset ja lepakkokärpäset. Hirvikärpänen loisii lähinnä hirvessä. Litteä ruumis ja hyvät tarrautumiskynnet ovat sopeutumia karvapeitteessä elämiseen.
Hirvikärpänen saapui Suomeen kaakosta, Venäjältä 1960-luvulla. Nyt se on levinnyt jo koko Etelä- ja Keski-Suomeen sekä Oulun läänin alueelle aina poronhoitoalueen eteläosiin saakka. Ainakin Puolangalla sitä on tavattukin poroista, mutta vähän. Oulun yliopistossa tehtyjen tutkimusten mukaan hirvikärpäsen kotelot kuoriutuvat Lapissa (Utsjoella) saaakka. Tämä merkinnee mm. sitä, että hirvikärpänen saattaa iskeytyä menestyksellisesti myös poroon. Uusimpien tutkimusten mukaan poron turkki on kuitenkin hirvikärpäselle liian tiheä.
Hirvikärpänen ryömii tässä ihokarvojen seassa.
Se on nyt siivetön ja munii kohta...
Hirvikärpänen talvehtii kotelona maassa, jonne toukat tippuvat syksyn ja alkutalven aikana. Kotelot eivät selvinne oikein kovista (-39°C) pakkasista, mutta 20-25 asteen pakkasia kotelot kestävät. Lumen allahan ei pakkasia juurikaan ole. Aikuinen kärpänen on nähtävissä lähinnä elokuussa-syyskuussa. Kuoriuduttuaan se kiipeää korkeamalle esim. heinän korsiin, ja tarttuu sitten ohikulkevaan eläimeen, jonne munii. Hirveen päästyään se pudottaa siipensä ja imee verta isännästään. Yhdestä hirvestä on löydetty jopa 16000 toukkaa!
Hirvikärpänen ei olei ihmiselle vaarallinen, mutta kylläkin kiusallinen. Ihmisen veren turvin se ei kykene lisääntymään, mutta puremista voi aiheutua allerginen reaktio: iho ärtyy ja sitä kirvelee.