Pohjoinen luontomme/sukkessio

Sukkessiolla eli seurannolla tarkoitetaan tavallisesti eliöyhteisössä ajan myötä tapahtuvia lajistollisia muutoksia/muutossarjoja. Jos sukkessiota ajatellaan suppeana käsitteenä, eliöt itse ovat muutosten pääarkitehteina, mutta samalla kyllä muuttuu elinympäristökin. Esim. metsän sukkessiossa kasvipeite - ennenkaikkea puusto - muuttaa itse kehittyessään paikan kosteus-, varjoisuus- ja ravinneoloja sekä kangasturpeen paksuutta. Aikaa myöten alkuperäiset valoisan ja ehkä paikallisilmastoltaan äärevän kasvupaikan pioneerilajit häviävät tai käyvät vähiin, mutta uusia lajeja tulee tilalle. Esim. palo- tai hakkuualueenalueen metsittyminen, lampareen umpeenkasvu tai rannan soistuminen ovat sukkessioita.

Sukkessio tarkoittaa lähinnä kasvillisuuden muutoksia. Eläinkunnan katsotaan pääasiassa mukautuvan näihin muutoksiin. Eläinlajisto ja sen runsaussuhteet siis kyllä usein muuttuvat, mutta primaarisenä syynä ovat muutokset kasvipeitteessä.

Sukkession alkuvaiheet riippuvat tietenkiin siitä, onko kyseessä avohakkuun vai kulon jälkeinen sukkessio.
Avohakkuualalla ei aluskasvillisuutta ole tuhottu yhtä perusteelliseti kuin kulo (yleensä) hävittää, joten sukkession alussa
avohakkualalla monet kenttäkerroksen kasvit (mm. metsävarvut) säilyvät elossa ainakin jonkin aikaa (kunnes esim.
mikro-ilmasto tulee niille liian ääreväksi aukealla tai pioneerilajisto valtaa kaiken kasvutilan). Toisaalta Pohjois-Suomen
paksussa kunttakerroksessa saattaa myös kulon jälkeen säilyä monenlaista elämää.

Esim. muurahaislajisto ja lajien runsaussuhteet muuttuvat metsässä erityisesti sukkession alkuvaiheissa
onpa sitten kysymys metsänhakkuun tai kulon aiheuttamasta sukkessiosta. Sukkession edetessä yhteisön eri osapuolet
(mm. kasvien, hyönteisten jne, lukumäärät ja runsaus) muuttuvat yleensä yhä enemmän ao. sukkesion yleistä loppuvaihetta
muistuttavaksi.

Seurannon aikana siis kasvi- ja eläinpopulaatiot sekä niiden muutosten myötä eliöyhteisöt muuttuvat, usein rajustikin. Yleensä ensimmäiset sukkessiovaiheet ovat nopeita, sitten muutokset hidastuvat, kunnes lopulta saavutetaan ns. kliimaksiyhteisö, jossa muutokset ovat hitaita. Kliimaksiyhteisö on pitkäikäinen, mutta muuttuu sekin vähitellen... Sarjan loppupäässä - metsätyypin muuttuessa toiseksi - ovat muutokset tosi hitaita: viimeisiä muutoksia tyypistä toiseksi tuskin havaitsee alusta loppuun yhden ihmissukupolven aikana. Metsätyyppikäsite sisältää koko tämän muutosten sarjan lähes ensimmäisistä pioneerivaiheista alkaen.

Sukkession pioneeri- ja kliimaksyhteisön vertailua:

Rakennepiirteitä: Biomassa Lajiston monimuotoisuus Rakenne Ekologiset lokerot	Pioneeriyhteisö: pieni pieni yksinkertainen väljiä	Kliimaksiyhteisö: suuri suuri mutkikas ahtaita
Energiatalous: Bruttotuotanto/biomassa Bruttotuotanto/hengitys Nettotuotanto (sato) Detrituksen *) määrä Ravinnekierto Ravintoketjut	suuri vaihtelee suuri pieni avoin (suuri poistuma) suoria, lyhyitä	pieni ±1 pieni suuri suljettu (pieni poistuma) verkkomaisia, pitkiä
Populaatiot: Tiheyden säätely (voittopuolisesti) Kannanvaihtelut (voittopuolisesti) Valintatyyppi (voittopuolisesti)	abioottista suuria r-valinta	bioottista) pieniä K-valinta
Ihmisen vaikutus: Vakavuus (stabiliteetti) Ennallistaminen (palauttaminen) Kyky kestää hyväksikäyttöä	huono nopea hyvä	hyvä hidas huono

*) detritus = kuollut orgaaninen aines, joka syntyy org. aineksen hajoituksessa.
- Sisula: Ekologian perusteet (1977, s.82)

Sukkessioon ei voida lukea niitä muutoksia, jotka tapahtuvat vuodenaikojen mukaan (esim. eliöiden talvensieto tai muuttolintujen matkat). Tämänkaltaiset muutokset luonnossa ovat mukautumista (aklimatisaatiota).

Eräissä sukkessiotyypeissä resurssi häviää sukkession edetessä (hajoitussukkessio). Hajoitussukkessio on yleensä lyhytaikainen (esim. eliölajiston muutokset hirven raadossa tai lehmän lantakasassa).

Muissa sukkessiotyypeissä ei ympäristö häviä sukkession edetessä. Tällaisia sukkessioita katsotaan olevan kahta eri tyyppiä: geofysikaalisten ympäristömuutosten aiheuttamat allogeeniset sukkessiot (esim. 'tyhjä' maa kasvittuu maan noustessa merestä) ja biologisten prosessien aiheuttamat autogeeniset sukkessiot (esim. keidassuon syntyy minerotrofisesta saranevasta). Rajanveto näiden kahden sukkessiotyypin välillä ei ole aina selkeä.

Metsätalous pyrkii ohjailemaan metsän sukkessiota, jotta syntyvästä metsästä saataisiin aikanaan mahdollisimman runsas ja hyväkuntoinen puusato. Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten lehtipuuvesaikot pyrittiin hävittämään tai ainakin pitämään kurissa, jotta männyn kasvulle olisi tilaa. Samoin pyritään ylitiheistä taimistoista poistamaan puita, jotta kasvutilaa riittäisi jäljellejääville. Tosin luonnonoloissakin tapahtuu tietenkin puun taimien välillä voimakasta kilpailua. Metsänhakkuussa jätetään paikka nykyisin usein ns. siemenpuuasentoon, eli esim. mäntyjä jätetään harvakseltaan paikalle, jotta luonnollinen siemennys tuottaisi uuden taimiston. Ellei se onnistu, suoritetaan metsän istutus tai kylvö.

Muutossarja esiintyy myös soiden syntyessä, mutta muutokset ovat usein vielä hitaampia kuin metsämaalla metsäpalon jälkeen. Soillakin kasvipeite itse vaikuttaa siihen, miten muutos etenee, vrt. esim. suon synty lammen umpeenkasvun seurauksena, minerotrofisen suon (esim. saranevan) kehittyminen ombrotrofiseksi suoksi (keidassuoksi) tai suon mättäikköjen kehitys. Monet suot syntyvät ilmeisesti ainakin Pohjanlahden rannikolla jo maan noustessa merestä (siis ilman metsävaihetta). Tätä on usein kutsuttu primaarisukkessioksi. Tätä ajatusta yleistäen voidaan primaarisukkessioon lukea myös rannan kasvittuminen niityksi maannousun johdosta, ja ehkäpä myös ensimmäinen metsävaihe. Rajanveto primaari- ja sekundaarisukkession välillä ei kuitenkaan ole helppoa.

'Valmiilla' suollakin saattaa tapahtua muutoksia, esim. ojituksia tai vedenpinnan nousuja. Soiden metsänkasvatuksellisista ojituksista aiheutuva veden pinnan aleneminen johtaa kasvipeitteen kehityksen aivan uuteen suuntaan: syntyy ojikoita, muuttumia ja turvekankaita (ojikot vähiten, turvekankaat eniten muuttuneita soita). Monien kasvien (mm. varpujen ja männyn) mykoritsajuuret eivät viihdy ainakaan hapettomassa (= anaerobisessa) seisovassa vedessä, joten ne luonnontilaisilla soilla kasvavat pääasiassa mättäillä. Samat mykoritsalajit eivät pidä myöskään jokivarsien pitkäaikaisista kevättulvista; nämä lajit karttavat tulvarajan alapuolen olosuhteita.

Järviekosysteemi on rehevöitymien alussa niukkatuottoinen, oligotrofinen. Vähitellen veden ravinnepitoisuus nousee ja perustuotanto kasvaa. Rehevöitymistä lisää mahdolliset hapenpuutetilanteet. Tosin on muistettava, että monet Suomenkin järvet olivat heti jääkauden loppuvaiheissa maan noustessa merestä aika reheviä, ja ovat sen jälkeen pikkuhiljaa köyhtyneet ja happamoituneet ravinteiden huuhtoutumisen myötä).

Sukkession aikaskaala on varsin laaja. Sukkessioon kuuluu oikeastaan kaikki se, mitä luonnon lajistossa, populaatioissa ja/tai ekosysteemeissä ajan myötä muuttuu. Myös mm. kilpailu, mutaatiot ja luonnonvalinta - ainakin laajasti ottaen - kytkeytyvät hyvin läheisesti sukkessioon. Osa näistä muutoksista on nopeita, pääosa hitaita, osaan muutoksista eliöt itse(kin) vaikuttavat, osa tapahtuu ympäristötekijöiden muuttuessa (esim. ilmastonmuutokset, maaperän hidas köyhtyminen ravinteista jääkauden jälkeen, maan nousu Pohjanlahden rannoilla, vesien ravinteisuus ja saasteisuus jne.). Perämeren rannikolla, jossa maa nousee merestä n. 8-9 mm vuodessa, tapahtuu monenlaisia lajiston ja luonnon muutoksia alkaen rantaniittyjen sukkessioista, jotka saattavat (lähinnä kosteusoloista riippuen) johtaa pensoittumisen kautta metsien syntyyn tai vesirannasta suoraan soitten syntyyn.