Päävalikko:

Poro (Rangifer tarandus)

Talvella poro kaivaa ravinnokseen lumen alta lähinnä jäkälää, heiniä ja sammalta... Se haistaa jäkälän paksuhkonkin lumen läpi. Poron sorkat eli koparat ovat leveät, joten kaivaminen onnistuu syvästäkin lumesta ellei lumi ole jäässä. Sorkat levittäytyvät pehmessä maassa entisestään, joten liikkuminen mm. soilla ja lumessa on mahdollista. Lisää: kasvihuoneilmiö ja lumen jäätyminen!

Poro on etelän asukkaalle pohjoista eksotiikkaa, pohjoisen ihmiselle taas arkipäivän elantoa. Porotalous tarjoaa pääasiallisen toimeentulon nykyisinkin liki tuhannelle perheelle, vaikka muut elinkeinomuodot valtaavatkin alaa yhä enemmän. Maamme pohjoisosissa poroja on enemmän kuin ihmisiä; koko poronhoitoalueella on kaikkiaan noin 200 000 poroa. Vuosittain teurastetaan n. 100 000 poroa, pääasiassa vasoja. Yhdestä porosta saadaan n. 60 kg lihaa (vasasta vain n. 20 kg). Vuosittain törmää maanteillä auton kanssa noin 3 000 poroa.

Poro on jo hyvin kauan sitten kesytetty tunturipeurasta (Rangifer tarandus/R.t. tarandus), ja on nykyisin puolikesy kotieläin. Jokainen yksilön omistaa joku - ne on erotuksissa korvamerkitty jonkun omistajan nimiin. Omistajat ovat järjestäytyneet paliskunniksi, joista eteläisimmät ovat maan itäosissa, kaukana Lapista Oulun läänin puolella. Poronhoitoalueen raja kulkee Perämeren pohjukasta rantamaita kiertäen Kiimingin itäpuolitse Kiiminkijokeen, edelleen sitä pitkin Puolangalle ja päätyy maan itärajaan Suomussalmen kunnan etelärajaa seuraten.

Poro poikkeaa muista hirvieläimistä siinä, että myös poronaaras, vaadin, on sarvellinen koko talven. Näin se pystyy kilpailemaan talvella sarvettomien hirvaiden kanssa hyvistä jäkäliköistä. Myös viime keväänä syntynyt, emon mukana kulkevan vasan ravinnon saanti on näin turvattu. Naarasporo (vaadin) menettää sarvensa keväällä. Toinen poikkeavuus on siinä, että poron voi tavata liikkeellä/levossa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Se noudattaa omaa rytmiään, johon kuuluu monta lyhyempää unijaksoa vuorokauden aikana.

Porojen kiima-aika, rykimä, on syys-marraskuussa, ja silloin urosporot eli hirvaat, saattavat jopa hyökätä lähestyvän ihmisen kimppuun. Muulloin porot ovat ihmistä vältteleviä, puolikesyjä, mutta säikkyjä. Poron - kuten muidenkin eläinten - lisääntymisen vuosirytmiä ohjaa ns. pimeähormonin (melatoniinin) toiminta. Kiima alkaa syksyllä, öiden pimetessä. On tärkeää ajoittaa kiima oikeaan aikaan, jotta vasat syntyisivät keväällä (toukokuun lopulla) juuri silloin, kun pakkaset ovat jo väistyneet ja lumi sulanut, mutta räkkäaika ei ole vielä alkanut. Räkkäaikana hyönteiset imevät vasoista verta, eikä emo pysy paikallaan imettääkseen. Sääsket voivat imeä verta yhdestä porosta jopa puoli litraa vuorokaudessa. Phimman räkän aikana porot juoksevat lumipaikalle tai tunturin lakiosiin, jossa räkkää on vähemmän.

Poro nukkuu ainakin kesällä varsin epäsäännöllisesti, lyhyinä jaksoina. Tähänkin vaikutaa ilmeisesti pimeähormooni.

Vaadin, poronaaras vasoo noin seitsemän kuukauden kuluttua hedelmöittymisestään, joten ensimmäiset vasat syntyvät vapun tienoilla, pääosa vasta toukokuun puolivälin jälkeen. Poron vasa nousee jaloilleen jo tunnin kuluttua syntymästään. On pakko pitää kiirettä, sillä pedot uhkaavat... Esim. karhu tappaa vuosittain n. 500 poroa, minkä lisäksi susi ja ahma ovat poron vihollisia. Suurin uhka on kuitenkin auto, jonka tappaa vuosittain n. 3000 poroa.

Porot vaihtavat elinpiiriään ravinnon saatavuuden mukaan. Varsinkin Pohjois-Amerikan karibut vaeltavat valtavina laumoina keväällä tundralle (jossa on kesällä paljon ruohoravintoa, eikä räkkä tuulisuuden vuoksi vaivaa niin pahasti kuin etelämpänä metsäalueella (taigalla). Skandinaviassa poron vaellusreitit ovat paljon lyhempiä (usein vain tunturipaljakoiden ja taigametsän välillä). Kesällä ravintona ovat tunturissa lähinnä koivun lehdet, heinät ja ruohot mutta myös eräät jäkälät, syksyllä ja talvella jäkälät, heinät ja varvut (joita tulee suuhun automaattisesti jäkäliköstäkin).

Tunturi- ja hallamittarituhot Utsjoen alueella saattavat uhata myös porotaloutta. Porot näet syövat sykyllä ja talvellakin varpuja, varsinkin variksenmarjan lehtiä, mutta tunturi- ja hallamittarit ovat vaurioittaneet näitä kasveja siinä määrin, että varvut ovat kuivuneet ja kuolleet, jolloin ne eivät maistu porolle. Tämän näkemyksen on esittänyt tutkija Timo Helle (Luonto-lehti 10/2008, 8-9.).

Metsävyöhykkeen poroilla ravinto on hiukan monipuolisempi, esimerkiksi kesällä ne käyttävät mielellään luonnonniittyjen (mm. tulvaniittyjen) kasvilajistoa ja suomaiden mehevää raatetta, talvella taas puiden lupot ovat tärkeitä ravintolähteitä varsinkin lopputalvellla, jolloin lunta on paljon ja/tai se on jäässä. Luppo = lähinnä puiden rungoilla kasvavat vihreäsekovartiset viherluppojäkälät (Alectoria-lajit) - ja mustanruskeat tai vaaleat luppojäkälät (Bryodia-lajit). Kts. kuva luppomännystä! - lisää: lupot ja naavat!

Jäkäliköt uusiutuvat kuitenkin kovin hitaasti: kestää lähes 30 vuotta, ennenkuin kaluttu jäkälälaidun on uudestaan käyttökelpoinen. Kesällä porot kuluttavat jäkälämaita myös tallaamalla - kuiva jäkälä murenee hyvin helposti. Tosin jäkälämurut lisäävät jäkälän leviämistä.

Kuva yllä: Poronlaidunnus vaikuttaa heikentävästi varsinkin jäkälistöön, mutta myös tunturikoivuun.
Sensijaan ruohosto saattaa lisääntyä poron laidunnuksen seurauksena.
Kts. myös: toinen kuva jäkälälaidunten määrän vaihtelu!

Jäkälät sisältävät kyllä aika paljon hiilihydraatteja, mutta niiden valkuais- ja kivennäispitoisuus on pieni. Poro kykenee kyllä itse pötsinsä pieneliöiden avulla korvaamaan valkuaisainepuutettaan käyttämällä hyväkseen virtsassa olevaa valkuaisainetta. Lisää: poron talviravinto ja sen saanti!

Poronlaidunnuksen vaikutuksista maaperän ravinteiden kiertoon on väitellyt FL Sari Stark (18.5.02, Oulun yliopisto). Laidunnus voi joillakin jäkälävaltaisilla metsäalueilla jouduttaa ravinteiden kiertoa, mutta laidunnus myös äärevöittää maaperän mikroilmastoa. Maaperä lämpenee, ja vettä haihtuu enemmän, jolloin mikrobien toiminta hidastuu.

Kesällä poro on lukuisten räkkähyökkäyksen hyökkäyksen kohteena. Poroa käyttävät ravintonaan myös eräät isot pedot, kuten susi, karhu ja ahma.

Talvella porojen ja niiden vasojen menestymiseen riippuu paljolti ilmastollisista tekijöistä, lumiolosuhteista ja ravinnon saatavuudesta, kuten tutkija Timo Helteen työryhmä on esittänyt (kuva alla! Helle, Timo).

Myös mahdollinen kasvihuoneilmiö vaikuttanee porojen elinolosuhteisiin.

Kuva yllä: Suurilmaston muutosindeksit (NAO ja AO) korreloivat poronvasojen kuolleisuuden kanssa ainakin Enontekiön Lapissa.
Kun indeksit ovat positiivisia, ovat Euroopan talvet leutoja ja vahvalumisia, ja porokuolemat yleisiä. Kun indeksit ovat negatiivisia,
on tilanne päinvastainen: kylmät itätuulet puhaltavat, ja lunta on vähän. Silloin poroja kuolee vain vähän.

Nämä indeksit siis heijastavat mm. lumiolosuhteita. Lauhoina talvina saattaa lumeen syntyä jääkerroksia,
joiden läpi poro ei pysty kaivamaan.
Myös paksu lumikerros vaikeuttaa jäkälän saantia. Vasomistulos on sitä huonompi, mitä myöhemmin lumi keväällä sulaa.

Peura on yleisnimitys niille hirvieläimille, jotka elelevät pohjoisen tundralla ja/tai taigalla. Peurojen ryhmä on vasta lajiutumassa (muodostamassa itsenäisiä lajeja), joten niiden luokittelu on vähän hankalaa (kts. kartta yllä!).

Porokin kuuluu siis peuraeläimiin, mutta voidaan myös todeta, että peurat ovat aivan villejä, porot taas puolivillejä. Villipeurat ovat jakautuneet kahdeksi ryhmäksi: arktiseksi tundrapeuraksi ja lähinnä taiga-alueen metsäpeuraksi. Skandinaavian poro lienee aikanaan kesytetty tundrapeurasta (tarkemmin sanottuna tunturipeurasta, joita vieläkin elelee mm. Hardangerviddalla Norjassa,vrt. kartta!).

Pohjois-Amerikan karibut ovat nekin villipeuroja - suurikokoisempia kuin muut villipeurat. Myös Huippuvuorten peura kuuluu villipeuroihin. Se on erilaistunut muista poikkeavan näköiseksi: pieinkokoiseksi ja lyhytjalkaiseksi. Kts. huippuvuoren peuran kuvaa!

Metsäpeura (eli suomenpeura) eleli Suomessa villinä 1800- luvun alkupuoliskolle saakka, mutta sitten raju metsästys hävitti sen meiltä. Kuitenkin Itä-Karjalan puolella säilyi pieni peurakanta. Sieltä metsäpeuroja ilmestyi uudelleen Suomeen (Kuhmon alueelle) 1960-luvulla. Nyt kanta on kasvanut ja ulottuu laajemmalle Kainuussa ja jopa Pohjois-Karjalaan. Sensijaan Itä-Karjalan puolella olevat metsäpeurat ovat uhanalaisia varsinkin salametsästyksen vuoksi. Kainuun pohjoisosissa on vaara, että metsäpeura ja poro sekoittuvat keskenään. Metsäpeura on kookkaampi ja korkeajalkaisempi kuin poro - muitakin pienehköjä ulkonäköeroja on. Lisää artikkeli: Juha Valste & Kari Kemppainen, 2006: Haaremin hallinnasta on taisteltava.

Metsäpeurakannan koko vaihtee Kainuussakin. Kun vuonna 2001 Kainuussa laskettiin olevan n. 1700 metsäpeuraa, oli niitä maliskuussa 2007 vain noin 960 peuraa. Kainuun peura-alueella on nykyisin n. 40 sutta. Lisää: lehtiartikkeli!